taruolento From Wikipedia, the free encyclopedia
Lohikäärme on liskomainen taruolento, joka tunnetaan tarustoista kautta maailman. Lohikäärmeet ovat hahmoltaan yleensä matelijamaisia, suomuisia ja usein siivekkäitä. Monissa tarinoissa lohikäärmeet pystyvät syöksemään tulta.
Lähi-idässä lohikäärmeillä oli jumalallisia ominaisuuksia, ja lohikäärmeitä kuvataan myös Raamatussa. Kiinalaisessa mytologiassa lohikäärme nousi hyvin näkyvään asemaan. Antiikin kreikkalaisilla oli mytologiassaan useita lohikäärmemäisiä hirviöitä. Keskiajan Euroopassa lohikäärmeiden surmaajat saivat vaikutteita etenkin Pyhästä Yrjöstä. Kirkon taiteessa ja kirjoituksissa lohikäärme edusti aina pahaa, mutta maallisessa maailmassa se edusti myös raivokkuutta taistelussa, mistä johtuen sitä käytettiin myös vaakunoissa.
Suomalainen mytologia ei todennäköisesti tuntenut sanaa ”lohikäärme” kuin satunnaisesti, tai vasta uudella ajalla.
Lohikäärmeen suomenkielinen nimi ei viitanne lohikalaan, vaan ilmeisesti pohjautuu muinaisruotsin sanaan floghdraki (”lentokäärme”). Sanan alkuosa on lainattu ja loppuosa käännetty. Toisen näkemyksen mukaan sana palautuu tulta tarkoittavaan muinaisskandinaaviseen sanaan logi. Kolmas mahdollinen etymologia on louhikäärme, joka viittaa lohikäärmeiden oletettuun asuinpaikkaan louhilla eli kallioisilla vuorilla. Perinteisesti on arveltu, että sana lohikäärme olisi ”jalopeuran” (leijona) tapaan Mikael Agricolan keksintöä, ja vanhin kirjallinen tieto sanasta onkin Agricolalta. Uudempaa käsitystä edustava Suomen sanojen alkuperä vuodelta 2001 ei kuitenkaan pidä sanaa Agricolan keksimänä, vaan olettaa sanan olevan ”kansanetymologinen muodostelma”.[1]
Martti Haavion mukaan lievo voisi olla alkuperäinen suomalainen nimitys lohikäärmeelle.
Lohikäärme on useimmissa kertomuksissa suuri matelijankaltainen olento, jolla on pitkä häntä ja paksu kaula. Paksut suomut suojaavat sen kehoa ja päätä, ja sen neljässä jalassa on terävät ja vaaralliset kynnet. Joillakin lohikäärmeillä on selässä piikkejä ja päässä sarvet. Monella lohikäärmeellä on selässään siivet, joilla se voi lentää. Lohikäärmeitä on kaikenvärisiä. Lohikäärmeen heikoin kohta on usein sen vatsassa, jossa on pieni suojaamaton kohta. Lohikäärme pystyy usein sylkemään suustaan tulta, jolla se kärventää vihollisensa pitkänkin matkan päästä. Jotkin lohikäärmeet sylkevät tulen sijasta kaasua, savua, myrkkyä tai happoa. Joillakin lohikäärmeillä on taikavoimia, joita ne voivat käyttää pahaan tai hyvään tarkoitukseen.[2]
Lohikäärmeitä on kuvattu taiteessa ja tarinoissa jo muinaisina aikoina, joskaan kalliomaalauksissa niitä ei ole tavattu. Vaikka lohikäärmeitä ei olekaan olemassa, ne kuvataan monen erilaisten kulttuurien kertomuksissa melko samankaltaisiksi. Tutkijat ovat esittäneet tälle kaksi syytä. Joidenkin mukaan lohikäärmemyytit saivat alkunsa Lähi-idässä käärmeiden, vesimatelijoiden ja muiden matelijoiden pohjalta, ja levisivät sieltä Intiaan ja Kiinaan sekä antiikin Kreikan kautta kristilliseen Eurooppaan. Toisen teorian mukaan lohikäärmemyytit syntyivät toisistaan riippumatta eri puolilla maailmaa, sillä ne edustavat ihmisten yhteistä pelkoa matelijoita ja käärmeitä kohtaan. Vasta kun kulttuurit tulivat kosketuksiin toistensa kanssa, niiden lohikäärmemyytit alkoivat sulautua ja vaikuttaa toisiinsa.[3]
Varhaisin tunnettu lohikäärmeen hahmoinen olento esiintyy babylonialaisessa luomiskertomuksessa. Suolaveden ja alkukaaoksen hengetär Tiamat kuvataan hirviönä, jolla on suomuinen käärmemäinen ruumis, jalat ja sarvet. Hänet surmaa hänen poikansa Marduk, josta tulee sen myötä koko maailmankaikkeuden kuningas ja maailman luoja.[4]
Kanaanilaisten mytologiassa on kuvaus siitä, kuinka hedelmällisyyden jumala Baal lyö seitsenpäisen käärmeen nimeltä Lotan. Vanhan testamentin Jobin kirjassa kerrotaan suomuisesta ja tulta syöksevästä Leviatan-hirviöstä, jolla on vain yksi pää. Apokryfisessä Belin kirjassa kuvataan, kuinka Daniel surmaa babylonialaisen temppelilohikäärmeen syöttämällä sille palavaa materiaalia. Myös ilmestyskirjassa esiintyy monipäisiä lohikäärmeitä. Intian mytologiassa esiintyy useitakin hirviömäisiä ja yliluonnollisia käärmeitä sekä niiden surmaajia.[5]
Kiinalaisessa mytologiassa lohikäärme on aina ollut näkyvässä osassa. Tätä kiinalaista taru- ja jumalolentoa (kiinaksi long tai lung) kutsutaan länsimaissa kiinalaiseksi lohikäärmeeksi, koska se on jo 1800-luvulta alkaen niputettu samaksi olennoksi kuin kaikki muutkin länsimaista lohikäärmettä muistuttavat olennot. Kiinalaisella lohikäärmeellä on kuitenkin kokonaan oma kulttuuritaustansa, ja vaikka se näyttääkin samalta kuin länsimainen lohikäärme, se on muulta olemukseltaan hyvin erilainen.[6]
Varhaisin lohikäärmeen kaltainen olento tunnetaan Kiinasta noin vuodelta 2000 eaa. peräisin olevasta saviastiasta. Se on siivetön matelija, jolla on suuri pää, pitkä ruumis ja kaksi jalkaa, joissa on kynnet. Kiinalainen lohikäärmekuningasjumaluus (Lung wang) muistutti paljon intialaista nagaa, mutta se sai Kiinassa paikallisiin perinteisiin ja uskomuksiin sopivan muodon. Lungeja oli neljä: t’ien lung tuki jumalten kartanoa, shen lung toi sateen, ti lung hallitsi jokia, ja fu-ts’ang lung vartioi aarteita ja jalometallikätköjä.[7]
Toisin kuin Lähi-idän lohikäärmeet, kiinalaisella lohikäärmeellä ei ollut osaa maailman luomisessa. Kiinalaiset lohikäärmeet eivät useinkaan taistelleet jumalia tai sankareita vastaan, ja tällaisissa tarinoissa oli yleensä jokin moraalinen opetus. Yleisesti ottaen kiinalaiset lohikäärmeet suhtautuivat ihmiseen ystävällisesti.[8]
Kiinasta tunnetaan runsaasti tarkkoja kuvauksia lohikäärmeiden ulkonäöstä ja lisääntymisestä. Suomuinen lohikäärme oli nimeltään kiao-lung, siivekäs ying-lung, sarvekas k’iu-lung ja sarveton ch’i-lung. Eri lohikäärmetyypit olivat erivärisiä, ja keltaisia pidettiin kaikkein vahvimpina. Kiinalaisella lohikäärmeellä oli yleensä neljä jalkaa. Sen vartalo oli pitkä ja mutkitteleva, ja sillä oli käärmemäinen häntä. Lohikäärmeen luonnehdittiin muistuttavan yhdeksää eläintä: sarvet uroshirveä, pää kamelia, silmät demonia, kaula käärmettä, vatsa simpukkaa, suomut karppia, kynnet kotkaa, jalkapohjat tiikeriä ja korvat lehmää. Lisäksi joidenkin mukaan sen silmät muistuttivat jäniksen silmiä. Lohikäärmeen päälaella oli suuri kuhmu, ch’ih-muh, joka auttoi sitä lentämään. Ilman sitä lohikäärme tarvitsi lentämiseen pientä sauvaa nimeltä po-shan.[9]
Lohikäärmeen suomujen määrää pidettiin merkityksellisenä. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan todellisella lohikäärmeellä oli tasan 81 suomua, sillä 81 on tärkeän jang-numeron 9 neliö. Toisen teorian mukaan lohikäärmeellä oli 117 suomua, joka on yhdeksän ja kuuden (jin) neliöiden summa. Lohikäärmeen kaulan terävien suomujen koskettaminen oli ihmiselle kuolemaksi. Myös lohikäärmeen kynsien määrä oli merkittävä: vain keisarilliset lohikäärmeet kuvattiin viisikyntisinä, muut vain neljä- tai kolmikyntisinä.[10]
Lohikäärme lisääntyi munimalla. Useimmat emot laskivat munansa lähelle vettä, etenkin joenrantoihin kivien suojaan, mutta jotkin munivat mäenrinteille. Lohikäärmeen kuoriutuminen alkoi, kun vettä vuosi munasta. Isälohikäärmeen huuto sai tuulen nousemaan, ja emolohikäärmeen huuto tyynnytti sen. Kuoriutumista seurasi ukkonen, pimeys ja kaatosade. Vastakuoriutunut poikanen muistutti aluksi vesikäärmettä tai vesiliskoa, mutta se kasvoi ja kehittyi nopeasti lohikäärmeen näköiseksi. Lohikäärme eli tuhansien vuosien ikäiseksi, jona aikana se muuttui ensin kiaoksi, sitten lungiksi, sitten kioh-lungiksi ja lopulta siivekkääksi ying-lungiksi.[11]
Kaikki lohikäärmeet eivät lisääntyneet munimalla. Joidenkin mukaan lentävät lohikäärmeet syntyivät muuntumalla linnuista, ja muuntyyppiset lohikäärmeet muista eläimistä. Myös käärmeet ja kalat saattoivat muuttua lohikäärmeiksi. Joidenkin kertomusten mukaan lohikäärme saattoi syntyä jopa elottomasta aineesta, kuten keltainen lohikäärme kullasta. Lohikäärmeen väitettiin myös voivan muuttua halutessaan joksikin toiseksi eläimeksi. Muuttuessaan ihmiseksi lohikäärme otti yleensä joko vanhan miehen tai kauniin nuoren naisen hahmon. Yksi sellainen onnistui liittymään Hsia-dynastian hoviin. Eläimeksi muuntuneen lohikäärmeen pystyi tunnistamaan joskus sen oudosta käytöksestä, kuten ihmisen äänellä puhumisesta.[12]
Lohikäärmeillä kerrottiin olevan erinomainen näkökyky, ja ne näkivät oljenkorren jopa 150 kilometrin etäisyydeltä. Ne eivät kuitenkaan kyenneet näkemään kiviä. Joidenkin mukaan lohikäärmeet kuulivat hyvin, mutta toisten mukaan ne olivat umpikuuroja.[13]
Lohikäärmeiden kerrottiin pitävän jalokivistä ja paahdetusta pääskysenlihasta. Ne vihasivat tai pelkäsivät wang-kasvin lehtiä, lien-puun (Melia azederach) lehtiä, viisiväristä silkkilankaa, vahaa, rautaa ja tuhatjalkaisia.[14]
Lohikäärmeen kesyttämisestä oli paljon hyötyä – esimerkiksi keisari Huang-din kerrotaan ratsastaneen lohikäärmeellä yli 70 ministerinsä kanssa. Keisari värväsi lohikäärmeen myös torjumaan kapinallisten hyökkäyksiä. Joskus lohikäärmeitä myös syötiin, ja niiden lihalla, luilla, hampailla, sarvilla ja syljellä oli lääkinnällisiä ominaisuuksia. Etenkin lohikäärmeenluujauheen kerrottiin parantavan monenlaisia vaivoja ja sairauksia. 500-luvulla eaa. kirjoittaneen Lei Hiaon mukaan tehokkaimmat luut olivat viisivärisillä lohikäärmeillä. Ne, jotka pitivät lohikäärmeitä kuolemattomina, selittivät lohikäärmeenluut sillä, että lohikäärme saattoi vaihtaa luunsa samalla tavoin kuin käärme luo nahkansa. Myös lohikäärmeen rasvalla kuvattiin olevan ihmeellisiä ominaisuuksia valonlähteenä ja silkin suojaamisessa vedeltä. Lohikäärmeen syljestä tehtiin hajuvesiä. Kiinassa lohikäärmeen verellä ei ollut paljon käyttöä, toisin kuin lännessä.[15]
Lohikäärmeitä käytettiin myös muokkaamaan säätä, sillä ne pystyivät saamaan aikaan sateen. Lohikäärme saatiin tekemään sade antamalla sille paahdettuja pääskysiä, rukoilemalla sitä tai suututtamalla se eri tavoin. Lohikäärmeiden käyttäytymistä tarkkailemalla pystyttiin ennustamaan säätä. Esimerkiksi jos lohikäärme jätti luolansa, seurasi kuivuus. Lohikäärmeiden näkeminen oli myös enne, joko hyvä tai huono.[16]
Kiinalaiset koristelivat soittimensa ja muut esineensä usein lohikäärmekaiverruksin ja piirroksin. Erityyppiset lohikäärmeet kuvattiin erityyppisiin esineisiin sen mukaan, millaisiin asioihin ne yhdistettiin.[17]
Kiinassa vietetään nykyisinkin vuoden toisen kuukauden toisena päivänä värikkäitä "lohikäärmejuhlia" Lungin talviunilta heräämisen ja kevään alkamisen kunniaksi. Juhlaa vietetään kantamalla suuria liikuteltavia paperilohikäärmeitä ja ampumalla ilotulitteita.[18]
Antiikin Kreikan mytologian hirviöihin kuului useita lohikäärmemäisiä olentoja (kreikk. drakon). Kreikan lohikäärmeistä Tyfonilla oli sata lohikäärmepäätä ja useat siivet, ja hänelle pärjäsi ainoastaan ylijumala Zeus. Ekhidnan surmasi Argos. Lohikäärmeen kaltaisia hirviöitä olivat myös esimerkiksi Sfinksi, Khimaira ja Ladon sekä Hydra, jonka surmasi sankari Herakles. Myös Zeuksen poika Apollon kunnostautui lohikäärmeentappajana, joka surmasi Pythonin. Muita kreikkalaisia lohikäärmeentappajia olivat esimerkiksi Perseus, Kadmos ja Iason.[19]
Roomalaiset omaksuivat kreikkalaiset myytit ja niiden mukana myös tarinat lohikäärmeistä. Kreikan ja Rooman vaikutuksesta lohikäärmeet menettivät alkuperäisen jumalallisuutensa ja niistä tuli vain kuolevaisia eläimiä.[20]
Rooman valtakunnan tuhon jälkeen Euroopassa vallitsi sekasorto, ja sivistys taantui. Lohikäärmeetkin muuttuivat entistä vahvemmiksi ja hirviömäisemmiksi. Germaanisessa ja skandinaavisessa mytologiassa syntyi joukko pahoja lohikäärmeitä, kuten Nidhöggr, Fenrir, jonka surmaa Thor juuri ennen maailmanloppua, sekä Fafnir, jonka surmaa sankari Sigurd.[21]
600- tai 700-luvulla sepitetyssä Beowulf-eepoksessa Sigmund ja Beowulf surmaavat lohikäärmeen, joka vartioi suurta aarretta. Hrólfr Riu'un saagassa Bödvar surmaa kauhean siivekkään lohikäärmeen. Myös irlantilainen kelttisankari Finn mac Cumhaill surmasi lohikäärmeitä.[22]
Venäläisessä kansanperinteessä lohikäärmeet esiintyivät yleensä mahtavina käärmemäisinä olentoina. Esimerkiksi auringon- ja kuunpimennysten uskottiin johtuvan taivaankappaleiden joutumisesta lohikäärmeen peittoon. Lohikäärmeitä pidettiin kuitenkin myös vähä-älyisinä, mikä ilmenee esimerkiksi sadussa, jossa lohikäärme joutuu mustalaismiehen huijaamaksi. Tunnettuja venäläisiä lohikäärmeitä ovat muun muassa Baba Jagan pojaksi syntynyt Tšudo-Judo, jota elämän ja kuoleman veden vartijana kutsuttiin usein avuksi kuivuuden vaivatessa maata, ja sankarihahmo Dobrynja Nikititšin kolmen päivän taistelun päätteeksi surmaama 12-päinen naislohikäärme.[23]
Siivet alkoivat yleistyä eurooppalaisilla lohikäärmeillä ehkä Rooman valtakunnan viimeisinä aikoinaan käyttöön ottaman armeijastandaarin myötä, jossa esiintyi siivellinen lohikäärme, draco. Pohjois-Euroopan lohikäärmeet olivat pitkään vesieläimiä, mutta lopulta nekin alkoivat saada siivet. Näin eurooppalaisen lohikäärmeen olemus yhdenmukaistui. Samalla siitä tuli ilkeyden, pahuuden ja kuoleman edustaja, jota vastaan jumalten ja sankarien täytyi alituisesti taistella. Papit käyttivät lohikäärmeen pelottavaa mielikuvaa moraalisaarnojensa tehokeinona, ja lohikäärmeitä veistettiin ja maalattiin kirkkojen seiniin ja ikkunoihin. Kirkon viholliset rinnastettiin ilmestyskirjan lohikäärmeeseen, jonka jokainen ruumiinosa sai symbolisen merkityksen.[24]
Lohikäärmeisiin uskottiin yleisesti keskiajan Euroopassa. Merkittävissä asemissa olleiden ihmisten tekemiä lohikäärmehavaintoja kerrottiin täytenä totena niin luonnonhistoriallisissa teoksissa kuin kronikoissakin.[25] Lohikäärmeen veri oli haluttu tuote, sillä se soveltui hyvin niin taikuuteen kuin lääkintäänkin. Lohikäärmeen veren aitous pystyttiin osoitamaan sekoittamalla sitä kotkan vereen, sillä niiden uskottiin hylkivän toisiaan. Markkinoilla oli myös lohikäärmeen luita ja sisäelimiä.[26]
Keskiaikaisten lohikäärmeensurmaajien esikuva oli Pyhä Yrjö. Tämän marttyyrin legendaan lohikäärmeen surmaaminen tuli tuhat vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1200-luvulla Jacques de Voraginen kirjoittamassa ”Kultaisessa legendassa”.[27]
Englantilaisen mytologian kuningas Arthur ja hänen ritarinsa Lancelot taistelivat lohikäärmeitä vastaan. Moni Englannin kuningas käytti lohikäärmettä viireissään ja vaakunoissaan, kunnes sen korvasi leijona vuonna 1603. Heraldisella lohikäärmeellä on neljä jalkaa ja kaksi siipeä.[28]
Suomalaiset kansantarut tuntevat kertomuksia erilaisista jättiläiskäärmeistä, -liskoista, ja -madoista, joista jotkut ovat tulisia ja jotkut monipäisiä, kuten myös tulisista lentävistä olennoista (esimerkiksi Kokko). Taruolentoja nimitetään lohikäärmeiksi kuitenkin vain muutamassa tarinassa ja loitsussa. Joissakin tarinoissa kertoja ei ole oikein tiennyt mikä lohikäärme on, ja on käsittänyt sen kalaksi.
Eräässä tarinassa neidon maannut poika hirtetään. Neito taas tuomitaan lohikäärmeen kitaan. Lohikäärme kieltäytyy syömästä neitoa ja huokaisee, että ennemmin nielisi miehen miekkoineen, hevosen satuloineen ja papin kirkkokuntineen, kuin nuoren neidon. Neito nimittäin tekee vielä paljon poikia, joita tarvitaan suureen sotaan, Tanimarkin tappeluun.[29]
Erään myöhään, vasta vuonna 1928 taltioidun uskomuksen mukaan näkin voi karkottaa rannasta heittämällä kiven veteen. Kivi nimittäin aiheuttaa veteen kurimuksen, jossa asuu lohikäärme, jota näkki pelkää.[30]
_—_1665.jpg)
Vaikka 1400-luvulla alkaneeseen renessanssiin kuuluikin vanhojen taikauskojen kyseenalaistaminen, lohikäärme ei ainoastaan selvinnyt aikojen muuttumisesta, vaan se jopa hyväksyttiin eläinkunnan jäseneksi. Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen aiempaa useammat pääsivät lukemaan eläintieteellisistä kirjoista lohikäärmeiden elintavoista ja käyttötavoista.[31] Myös vasta löydetystä Amerikasta raportoitiin havaitun lohikäärmeitä. Vuonna 1572 julkaistussa kartassa oli Pohjois-Lappiin sijoitettu lohikäärme, joka söi hiiriä.[32] Jesuiittaoppinut Athanasius Kircher kumosi vuonna 1665 Mundus Subterraneus -teoksessaan lohikäärmeiden olemassaolon epäilijöiden teoriat perusteellisesti ja useisiin silminnäkijälausuntoihin nojaten.[33]
Lohikäärmeiden epäilijöiden määrä kuitenkin kasvoi 1600-luvulta alkaen koko ajan, ja pian uusia havaintoja ei enää julkaistu entiseen tahtiin. Eläinten luokittelun kehittyessä ei enää kyetty hyväksymään eläintä, joka koostui vain muiden eläinlajien osista.[34] 1800-luvun tutkijat eivät yrityksistään huolimatta löytäneet matkoillaan todisteita tulta hönkivistä ja siivekkäistä olennoista.[35]
Senkin jälkeen, kun ihmiset ovat lakanneet uskomasta lohikäärmeisiin, ne ovat yhä kiinnostaneet tutkijoita. Esimerkiksi Carl Sagan teoksessaan The Dragons of Eden (1977) arvelee, että mielikuva lohikäärmeestä on periytynyt muinaisista lentoliskoista. Nykytutkimusten valossa kuitenkin viimeiset lentoliskot elivät noin 65 miljoonaa vuotta sitten, joten niiden ja varhaisimpien ihmisten väliin jäisi yli 60 miljoonan vuoden aukko. Lentoliskojen fossiilit ovat mahdollisesti voineet luoda tarinoita lohikäärmeistä.
Monet jättiläiskäärmeet, varsinkin afrikkalainen pyton, kalliokäärme (Python sebae) ovat myös ehdokkaita lohikäärmeiden esikuvaksi. Roomalaiset tunsivat kalliokäärmeen, ja niitä käytettiin usein sirkusesityksissä. Epäillään myös, että 9-metristä airokalaa luultin lohikäärmeeksi, kun sellainen havaittiin ensi kerran.
On pidetty mahdollisena, että kiinalainen lohikäärmeperinteen taustalla oli todellinen pitkäkaulainen Qijianglong-dinosaurus, joka eli 160 miljoonaa vuotta sitten. Sen kaula on puolet koko sen pituudesta.[36]
Esimerkkejä lohikäärmeen käytöstä erilaisissa tunnuksissa:
Lohikäärmeet ovat vakioelementtejä monissa tunnetuissa fantasiakirjoissa, kuten Eragon, Harry Potter ja Hobitti eli sinne ja takaisin. Fantasiakirjallisuudessa lohikäärmeet ovat usein perineet länsimaisessa mytologiassa saamansa roolin pahuuden ruumiillistumina, ja yksinkertaisimmillaan tarinoissa toistetaan keskiaikaisten tarujen teemoja (sankari yrittää surmata lohikäärmen tai hankkia takaisin lohikäärmeen varastaman aarteen).
Lohikäärme ei aina ole tarinan suuri konna. Esimerkiksi Ursula Le Guinin Maameren tarinat -sarjassa lohikäärmeet ovat ikivanhoja, älykkäitä olentoja, joiden suhtautuminen ihmisiin on enimmäkseen neutraalia. Ongelmat johtuvat ihmisen aiheuttamasta epätasapainosta ja elinalueiden kohtaamisesta (vrt. esimerkiksi Tiikeri). Joskus tavataan myös hyviä lohikäärmeitä, kuten Michael Enden romaanin Tarina vailla loppua Fuhhuur. Muita hyväntahtoisia lohikäärmeitä mainitaan muun muassa Dragonlance ja Perillinen-trilogiassa, johon myös Eragon kuuluu. Steven Eriksonin The Malazan Book of the Fallenissa lohikäärmeet ja lohikäärmeen muodon ottamaan pystyvät ihmishahmot ovat hahmoja muiden hahmojen joukossa eivätkä ryhmänä millään muotoa luokiteltavissa vain ”hyviin” tai ”pahoihin”. George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun maailmassa Targaryenin kuningassuvun hallitsemat lohikäärmeet ovat sodassa ratkaisevassa asemassa.
Humoristisesti fantasiakirjallisuudessa lohikäärmeitä käsittelee muun muassa Terry Pratchett, jonka Kiekkomaailmassa luonnonvaraiset suolohikäärmeet ovat jatkuvassa vaarassa räjähtää kappaleiksi äärimmäisen tulenarkojen suolistokaasujensa vuoksi ja Ankh-Morporkin kaupunginvartioston päällikkö Samuel Vimes käyttää sylikoiran kokoista lemmikkilohikäärmettä sikarin sytyttämiseen. Dugald Steerin lastenkirjasta Dragonologia löytyy kovasti kengurua muistuttava Draco marsupialis.
Harry Potter -kirjojen velhokoulu Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore on keksinyt lohikäärmeen verelle 12 eri käyttötarkoitusta ja lunastanut paikkansa velhojen historian kirjoissa.[37]
Lohikäärmeistä kertovia elokuvia on tehty paljon etenkin 1970-luvulta alkaen. Ellei kyseessä ole animaatioelokuva, lohikäärmeen realistinen tuominen valkokankaalle vaatii usein tietokoneella tuotettua grafiikkaa. Menestyneimpiä lohikäärmeaiheisia elokuvia ovat esimerkiksi Viimeinen lohikäärme (1996) ja Eragon (2006). Televisiossa lohikäärmeitä on esiintynyt esimerkiksi sarjoissa Merlin,[38] Game of Thrones ja House of the Dragon.
Roolipeleissä lohikäärme on perinteisesti vihollinen, yleensä pahimmasta päästä. Suurimman mahdollisen lohikäärmeen tappamisesta saa aina kunniaa. Yleensä lohikäärmeet myös vartioivat jonkinlaista aarretta, jonka pelaaja saa lohikäärmeen tapettuaan.
Joissakin peleissä ja saduissa on paljon erityyppisiä lohikäärmeitä. Tällöin yleensä lohikäärmeet eroavat toisistaan kokonsa puolesta sekä siinä, mitä ne sylkevät suustaanlähde?. Perinteisesti lohikäärme sylkee tulta, mutta ne voivat sylkeä myös vaikkapa jäätä, salamoita tai happoa. Muun muassa Tibia-roolipelissä on monia erilaisia lohikäärmeitä ja lisäksi lohikäärmeiden ”sukulaisia” (Wyvern ja Hydra). TSR:n kirjoissa (Dragonlance, Forgotten Realms) lohikäärmeitä on kymmentä laatua: punainen, musta, vihreä, sininen ja valkoinen ovat pahoja, ”värillisiä” lohikäärmeitä, kun taas kultainen, hopeinen, vaskinen, pronssinen ja kuparinen ovat hyviä, ”metallisia” lohikäärmeitä. Osa hyvistä lohikäärmeistä on koulutettu esimerkiksi vartioimaan linnaa tai aarretta. World of Warcraftissa on myös erityyppisiä lohikäärmeitä, jotka värinsä puolesta edustavat tiettyä asiaa: siniset lohikäärmeet hallitsevat taikuutta, punaiset elämää, vihreät luontoa, pronssiset aikaa ja mustat maata. Jokaisella lohikäärmeryhmällä on johtaja (aspect) Punaisia lohikäärmeitä johtaa Alexstraza the Lifebinder, sinisiä Kalecgos the Spellweaver, vihreitä Ysera the Dreamer, pronssisia Nozdormu the Timeless One ja mustia nykyään kuollut Deathwing the Destroyer (ent. Neltharion the Earthwarder) Tässä pelissä lohikäärmeet ovat ikivanhoja olentoja, jotka eivät kuole vanhuuteen mutta voivat kuolla ulkopuolisen voiman tuhoamana.
Pelisarja Final Fantasyssa yleisenä summon-taikaolentona esiintyy Bahamut, joka on yleensä myös pelin yksi voimakkaammista Summon-olennoista.
|
|
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
