Legenda

Legenda (latinan sanasta legenda ’luettava’) on eri yhteyksissä käytettävä ja eri asioita tarkoittava ilmaisu. Legendoista koostuva kirja on legendaario^[1]. Legendan tunnusmerkki on tarinaan sisältyvä ihme.^[2] Alun perin legenda on tarkoittanut pyhimyselämäkertaa, mutta sanaa on sittemmin käytetty kuvaamaan epäuskottavaa, epäilyttävää tai kaunisteltua tarinaa, jossa myyttisiä aineksia yhdistellään historiallisiin tosiasioihin.^[3]

Tämä artikkeli käsittelee ilmaisua. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.

Uskonnollinen käsite

Legendan alkuperäinen merkitys on pyhimyksen elämää käsittelevä liturginen lukukappale^[4], myöhemmin pyhimyksestä kertova taru,^[5] jossa keskeisessä osassa ovat kyseisen henkilön tekemät ihmeteot eli miraakkelit. Alkujaan legendat oli siis tarkoitettu kirkossa luettaviksi, mutta uskon­puhdistuksessa ne torjuttiin pyhäinpalvonnan mukana. Myöhemmin ne on jälleen nostettu arvoon taideteoksina^[4].

Pyhimysten mukaan legendat jaotellaan tyyppeihin:^[2]

1. Passio eli mysteerilegenda, näytelmämuotoinen kertomus tulevan pyhimyksen kärsimyksistä
2. Vita eli tunnustajalegenda, eri osista koostuva kertomus pyhimyksestä, jota kunnioitetaan ihmetekojensa takia
3. Apostolilegenda, kertomus marttyyrikuolemaan päättyvästä lähetysmatkasta
4. Apokryfilegenda, apokryfisiin evankeliumeihin perustuva kertomus Raamatun henkilöstä
5. Inventio, pyhäinjäännösten löytymisestä kertova legenda, jossa translaatio kertoo jäännösten siirtämisestä pyhään paikkaan
6. Miraculum (miraakkeli), pyhimyksen kuolemanjälkeisiä vaiheita kuvaava tarina, joka osoittaa, miten pyhimys vaikuttaa elävien ihmisten keskuudessa ihmeteoilla.

Legendarunot ovat suomalaisen kansanperinteen muinaisrunoja^[6]. Suomessa tunnettuja legendarunoja ovat muun muassa Jeesuksen elämästä ja Neitsyt Mariasta kertova sikermä Luojan virsi, inkeriläinen Silta ja kirkko ja Piispa Henrikiä käsittelevä Piispa Henrikin surmavirsi. Kaksi edellistä ovat saaneet aiheensa kristillisen kulttuurin myötä tulleista legendoista ja apokryfisistä tarinoista, kun taas viimeinen on ilmeisesti pääosin kotoperäinen. Eino Leinon teos Helkavirret edustaa uudempia legendarunoja.^lähde?

Nykykäytössä

Legenda-sanaa on ruvettu käyttämään kaunistelluista tai ihannoivista kertomuksista, myöhemmin myös merkityksessä perätön juttu, pötypuhe (muun muassa ”urbaani legenda”). Toisaalta varsinkin urheilukielessä on tavallaan palattu alkuperäiseen merkitykseen: ”legendalla” tarkoitetaan jostakin maineikkaasta suorituksesta tai henkilöstä kertovaa tarinaa, joka on tosi (tai ainakin totena pidetty) mutta sisältönsä takia ”tarunomainen”. Sitten sanaa on ryhdytty käyttämään myös ihmisestä, josta kerrotaan sellaisia, etenkin ilmaisuissa ”elävä legenda” ja ”legenda jo eläessään” esimerkkinä Elvis.^[7]

Lähteet

1. Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 5, p. 407 art. Legendaario
2. ”Legenda”, Otavan suuri ensyklopedia, 5. osa (kriminologia-makuaisti), s. 3599–3600. Otava, 1978. ISBN 951-1-04827-9
3. Kirjallisuudentutkimus:legenda Tieteen termipankki. Viitattu 27.3.2018.
4. Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 5, p. 406
5. Kotus, Perussanakirja, 1997: "legenda: pyhimystarina, -taru."
6. Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 5, p. 407 art. Legendaruno
7. Pienehkö sivistyssanakirja, l-alkuiset sanat, viitattu 19.2.2011

Kirjallisuutta

• Järvinen, Irma-Riitta (toim.): Legendat: Kansankertomuksia Suomesta ja Karjalasta. (Folklore-sarja) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1981. ISBN 951-717-242-7

Aiheesta muualla

• Legendarunot. Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. Web Archive 2012.