suomalainen näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja From Wikipedia, the free encyclopedia
Lasse Erik Pöysti (24. tammikuuta 1927 Sortavala – 5. huhtikuuta 2019 Helsinki[2]) oli suomalainen näyttelijä, ohjaaja, teatterinjohtaja ja käsikirjoittaja. Hän näytteli sekä suomeksi että ruotsiksi. Vuoden 2012 lokakuussa Pöysti ilmoitti lopettavansa uransa,[3] ja hän esiintyi viimeisessä näytöksessään Helsingin Kaupunginteatterissa 27. lokakuuta 2012.[4]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: 31. tammikuuta 2021: Pituuteen nähden vain 19 lähdettä on liian vähän |
| Lasse Pöysti | |
|---|---|
 Lasse Pöysti vuonna 1966 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. tammikuuta 1927 Sortavala |
| Kuollut | 5. huhtikuuta 2019 (92 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja |
| Puoliso |
Birgitta Ulfsson ( 1952; 1984) |
| Lapset |
Tom Pöysti Erik Pöysti |
| Sukulaiset | Erik Pöysti (isoisä) |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1941–2012 |
| Merkittävät roolit |
Suomisen perhe Galileo Galilei[1] |
| Palkinnot | |
|
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Pöysti valmistui ylioppilaaksi 1945 Helsingin normaalilyseosta. Suomen kansan tietoisuuteen hän tuli Ollina Suomisen perhe -elokuvissa. Ensimmäinen sarjan elokuvista oli vuonna 1941 valmistunut Suomisen perhe. Elokuvassa näytellessään Pöysti oli vasta 14-vuotias ja varsin pienikokoinen ikäisekseen ja huomattavasti nuoremman näköinen. 1950-luvulla hän näytteli Intimiteatterissa, josta hän siirtyi Lilla Teaterniin. Vuosina 1967–1974 Pöysti oli Lilla Teaternin johtajana silloisen vaimonsa Birgitta Ulfssonin kanssa ja näytteli paljon myös ruotsiksi. Vuodesta 1974 vuoteen 1981 hän johti Tampereen Työväen Teatteria ja edelleen vuodesta 1981 vuoteen 1985 Ruotsin kansallisteatteria Dramatenia Tukholmassa. Myöhemmin Pöysti luki puherooleja useissa musiikkiteoksissa. Hän teki myös televisiossa merkittäviä rooleja, joista maineikkain on nimirooli näytelmässä Kustaa III. Hän luki lastenohjelmissa iltasatuja. Pöysti näytteli yli 40 elokuvassa, minkä lisäksi hän ohjasi useita elokuvia.
Pöysti sai professorin arvonimen vuonna 1994.[5]
Lasse Pöystin vanhemmat olivat Eino Tauno Pöysti ja Signe Maria Köhler. Hänen isänisänsä Erik Pöysti oli Jääsken edustaja säätyvaltiopäivillä ja yksikamarisessa eduskunnassa.[6] Äidinisällä Fredrik Emil Köhlerillä oli Porissa agentuuriliike ja Saksan konsulin asema. Pöystin perheeseen kuului Lassen lisäksi kaksi tytärtä. Lapsuutensa Lasse Pöysti vietti Laatokan Karjalan Sortavalassa, joka oli kokoonsa nähden vireä kulttuurikaupunki. Kesät kuluivat Haavuksen saarella Signe Pöystin varoilla hankitun kesäasunnon maisemissa. Eino Pöysti oli kassanhoitajana pankissa. Lisätuloja saadakseen hän hoiti Sortavalan verotuslautakunnan puheenjohtajan tointa. Verotustoimesta tuli eräänlainen ”Pöystien perheyritys”, jonka kanslia oli heidän kodissaan ja kanslistin tointa hoiti Signe Pöysti. Perheessä harrastettiin musiikkia, Pöystin isän toive oli, että Lasse Pöysti liittyisi Ylioppilaskunnan Laulajiin. Lasse Pöysti harrasti lapsuudessaan esiintymistä ja kirjoitti runoja. Hän kuului myös partioon Laatokan Veikkojen lippukuntaan. Signe Pöystin äidinkieli oli ruotsi, ja siitä tuli myös Lasse Pöystin toinen kieli. Tuleva näyttelijä oppi hyvin saksan.
Talvisodan ajaksi Pöystin perhe jäi Sortavalaan. Harvat kaupunkiin jääneet lapset leikkivät pommisuojan edustalla, sillä sinne oli yhtenään kiire. Helmikuun toisen päivän pommituksissa 1940 kolmannes Sortavalasta paloi ja yön kylmyydessä palokunnan letkut jäätyivät. Pöystien asuntoon Säästöpankin taloon muutti kodittomaksi jääneitä perheitä: enimmillään heidän luonaan asui neljätoista henkeä. Sodan päätyttyä 13. maaliskuuta sortavalaisilla oli kolme vuorokautta aikaa poistua kaupungistaan. Pöystit matkasivat Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Heille järjestyi asunto Lauttasaaresta.
|
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. Tarkennus: 23. heinäkuuta 2021. |
Kesäkuussa 1940 Suomen Filmiteollisuus kysyi lehti-ilmoituksessaan: "Missä ovat Suomen Shirley Temple ja Mickey Rooney?" Suomisen perheestä kertovaan elokuvaan haettiin Pipsaa ja Ollia. Lasse Pöysti lähetti valokuvasarjan elokuvayhtiön toimistoon. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, jolloin hän vauhditti tapahtumia ja poikkesi henkilökohtaisesti esittäytymässä ja esiintymässä yhtiön johtajalle Toivo Särkälle. Vielä samana päivänä Pöysti kutsuttiin koekuvauksiin Haagaan ja elokuussa alkoivat Suomisen perheen kuvaukset. Pipsaksi valittiin Maire Suvanto. Ensi-iltansa elokuva sai maaliskuussa 1941, jonka jälkeen Pöystistä tuli suomalaisille Olli Suominen. Lassen ja Ollin raja hämärtyi. Sotavuosina tehtiin kaikkiaan viisi Suomisen perhe -elokuvaa.
Lasse Pöysti kuului radiossa Markus-sedän lastentuntien vakioesiintyjiin ja teki esiintymismatkoja ympäri Suomea Maire Suvannon ja taiteilija Jonne Kykkäsen kanssa. Matkassa oli usein myös Helsingin Tarmon tyttöjen tanssiryhmä. Pöystin ura ammattilaisteattereissa alkoi 1942, kun häneen otettiin yhteyttä Ruotsalaisesta teatterista. Ensinäytelmä oli Paul Osbornen Nog lever farfar. Kuten Suomisen perhe -elokuvien yhteydessä, niin myös Ruotsalaisessa teatterissa Pöysti sai tuekseen vahvojen teatteriammattilaisten joukon. Näyttelemisen perusasiat hänelle opetti ohjaaja Gerda Wrede. Toinen merkittävä opettaja oli Eine Laine, joka ohjasi Suomisen perheen radiolähetykset. Useat Ruotsalaisen teatterin näyttelijät tekivät vaikutuksen nuoreen Lasse Pöystiin. Erityisesti mieleen painuivat Axel Slangus ja Erik Lindström. Näyttelijä Inga Tidbladin kuvaa hän piti kirjoituspöydällään. Pöystin ura teatterissa jatkui 1943 merkittävillä rooleilla näytelmissä Ensimmäinen legioona ja Venetsian kauppias.
Ennen talvisotaa Pöysti oli käynyt Sortavalan lyseota. Helsingissä hän halusi ehdottomasti päästä Helsingin normaalilyseoon eli Norssiin. Kouluun perustettiin teatterikerho, joka esiintyi myös sotasairaaloissa. Pöysti oli mukana myös toveripiiri Osmeruksessa lokakuusta 1943. Osmerus oli poikakerho, jonka päämäärä oli edistää esimerkiksi tieteiden ja taiteiden harrastusta. Helmikuusta 1944 Pöysti oli vapaaehtoisena mukana ilmatorjunnassa Helsingin Käpylässä Taivaskallion patterilla, kuten monet muutkin Osmeruksen jäsenet. Saman vuoden elokuussa hänet lumosi Ansa Ikonen elokuvan Suomisen Olli rakastuu kuvauksissa. Pöysti kavereineen pääsi siviiliin syyskuussa ja jatkoi koulua. Heinäkuussa 1945 hän kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa seuraavana syksynä.
Pöysti kävi luennoilla sen mukaan, mitä teatterilta ehti. Hän debytoi Suomen Kansallisteatterissa 1945 Aune Peipon esikoisnäytelmässä Kaikki tulee ilmi. Yliopistossa hän tutustui Staffan Aspeliniin, joka esitteli hänet suomenruotsalaisille älyköille. Tuolloin Pöysti tapasi Birgitta Ulfssonin, joka siihen aikaan seurusteli Bo Carpelanin kanssa. Suomenruotsalaiset ihastuttivat Karjalan poikaa viehättävällä käytöksellään. Huomattava uusi tuttavuus Pöystille oli Otto Mannisen ja Anni Swanin poika Mauno Manninen. Epäsovinnainen Manninen vaati Pöystiä pyrkimään taiteessaan keskinkertaisuuden yläpuolelle. Mannisen ansiosta Pöysti pääsi henkilökohtaisesti tapaamaan eräitä keskeisiä kulttuurihenkilöitä, kuten Eero Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen.
Ranskalaisuus oli osa Pöystin elämää kouluajoista lähtien. Manninen luotsasi hänet Helsingin ranskankielisiin piireihin, joista löytyi kaksi harrastajanäyttämöä: Compagnie d’Amateurs du Théâtre Français ja La scène Française. Pöysti oli mukana molempien toiminnassa ja oppi vähitellen ranskan. Samalla alkoi kehittyä ajatus Ranskan-matkasta; Pöysti haki stipendiä, muttei saanut heti, sillä hakemuksia oli sodan vuoksi ruuhkaksi asti. Hän jatkoi työssään Kansallisteatterin näyttelijänä, ja näytteli muun muassa Eeva-Kaarina Volasen kanssa esimerkiksi August Strindbergin Pääsiäisessä vuonna 1947. Usein Pöystin roolit olivat pieniä. Suurina näyttämöauktoriteetteina Pöysti piti nelikkoa Aku Korhonen, Uuno Laakso, Yrjö Tuominen ja Ruth Snellman.
Helmikuussa 1950 Pöysti oli vapaa vihdoin lähtemään Ranskaan. Pariisissa hän olisi aina oleva ”nuori, komea ja lahjakas (jeune, beau et doué)”. Kansallisteatterin pääjohtajan Arvi Kivimaan suomin valtuuksin hän saattoi ostaa näytelmiä ja tehdä niistä sopimuksia. Pöysti teki itseään tykö Ranskan teatterimaailman keskeisille henkilöille. Hänelle väläytettiin mahdollisuutta liittyä Jean-Louis Barraultin ja Madeleine Renaud’n johtamaan Marigny-teatteriin, mutta hän ei tarttunut tilaisuuteen. Pariisin-matkan aikana alkoi kypsyä ajatus erota Kansallisteatterista ja liittyä Mauno Mannisen vasta perustamaan Intimiteatteriin. Suomen suurena vuotena 1952 Pöysti toteutti ajatuksen kahden muun Kansallisteatterin näyttelijän kanssa. Intimiteatterissa Pöysti näytteli muun muassa näytelmissä Porvari aatelismiehenä ja Kuopion takana. Hän myös ohjasi näytelmiä, muun muassa suomentamansa ranskalaisen bulevardinäytelmän Etienne.
Pöysti erosi talousvaikeuksissa kärsivästä Intimiteatterista keväällä 1955. Vivica Bandler houkutteli hänet liittymään vastaostamaansa Lilla Teaterniin. Muistelmissaan Pöysti kertoo Bandlerin herättäneen hänet ”uudelleen henkiin” ja auttaneen häntä kasvattamaan "uuden itsetunnon"[7]. Myös Birgitta Ulfsson kiinnitettiin Lilla Teaterniin. Alkoi kahdeksantoista vuotta kestänyt jakso, jolloin Pöysti vietti lähes kaiken työ- ja vapaa-aikansa yhdessä vaimonsa kanssa. Uppåt väggarna sekä muut Lilla Teaternin keväiset revyyt olivat kassamenestyksiä ja Pöystille revyistä muodostui erityisen rakas taidelaji. Hänen maineensa koomikkona kasvoi. Kaksi kertaa hän sai katsomon viritettyä jopa niin nauruherkkään tilaan, ettei monologia voinut enää jatkaa. Syksyisin Lilla Teatern näytteli haastavampia näytelmiä, yleisöä ei kosiskeltu vaan pyrittiin kohahduttamaan. Teatterin maine kiiri Skandinaviaan. Norjassa ja Ruotsissa Pöysti tuli tunnetuksi etenkin Muumipeikkona. Parhaana teatteriesityksenään Pöysti pitää huolellisesti hiottua muuminäytelmän ensi-iltaa Oslon Nye Teaternissa. Vuonna 1956 Pöysti teki "15-vuotisjuhlakiertueen" Ruotsin kuninkaan entisellä autolla kuskina näyttelijä Tommi Rinne. Vuoden 1937 Buick vei kiertuelaisia Lappeenrannasta Kiiminkiin ja Pohjanmaalta Tampereelle. Tiet olivat kuitenkin liejuisia, auto reistaili ja yleislakko vaikeutti polttoaineen saantia. Kiertue tuotti selvän taloudellisen tappion.
Keväällä 1962 Lilla Teatern muutti Kasarmikadulta Yrjönkadulle. Pöysti jatkoi teatterissa ja näytteli lähes aina puolisoaan vastaan. Yleensä ohjaajana toimi Bandler. Guldbröllop, näytelmä vanhasta suomenruotsalaisesta hääparista menestyi niin Suomessa, Ruotsissa kuin Norjassakin. Pöysti näytteli myös suomeksi, eräänä juhannusaattona esitettiin Saaren kansanpuistossa Tammelassa Ketunpesä. Vuonna 1967 Bandler myi Lilla Teaternin Pöystille ja Ulfssonille, joista molemmista tuli teatterin johtajia. Pöysti jatkoi myös näyttelijäntyötään edistyksellisessä ja tiedostavassa teatterissaan. Hän tunsi jonkin aikaa halua liittyä äärivasemmistoon[8] mutta pysytteli puolueiden ulkopuolella. Pöysti näytteli johtajakaudellaan muun muassa näytelmissä Viiden pennin ooppera ja Tšekkoslovakia. Vuonna 1974 Pöysti ja Ulfsson myivät Lilla Teaternin Asko Sarkolalle. Pöystin jäähyväisnäytelmä oli Claes Anderssonin Familjen, jota esitettiin 35 kertaa täysille katsomoille. Ralf Forsströmin lavastuksessa kaikki paitsi tuolit oli mustaa.
Lasse Pöystille myönnettiin ensimmäinen näyttämötaiteen taiteilijaprofessuuri. Taiteen keskustoimikunta oli asettanut hänet nimityslistan kärkeen, minkä Pöysti yllätyksekseen huomasi sanomalehdestä. Sittemmin Pöystin annettiin ymmärtää, että hänen tulisi luopua professuurista noin 30-vuotiaan ohjaajan Timo Bergholmin hyväksi. Pöysti arvosti Bergholmia mutta totesi omat ansionsa isommiksi kuin Bergholmin eikä antanut periksi. Professuuri kesti vuodet 1971–1974. Käytännössä se merkitsi runsaasti lisää työtä erilaisissa komiteoissa ja johtokunnissa. Taiteen keskustoimikunnan sihteeri Risto Kivelä muisti painottaa Teatterikomitea 72:n istunnossa Pöystille, että koko professuuri olisi nähtävä ennen kaikkea kunnianosoituksena koko Lilla Teaternille.
Lasse Pöystiin otettiin yhteyttä Tampereen Työväen Teatterista marraskuussa 1972, jolloin maisteri Unto Kanerva ehdotti hänelle teatterinjohtajan paikkaa. Tampere merkitsi Pöystille ja Ulfssonille askelta uuteen. Pariskunta kävi vaivihkaa tutustumassa tulevaan työpaikkaansa sisämaan teollisuuskaupungissa. Varsinaisesti Pöystin työ Tampereella alkoi elokuussa 1974. Hänen johtajakauttaan leimasi taistelu TTT:n uudesta teatteritalosta. Tampereen-vuosinaan Pöysti näytteli muun muassa Arnold Weskerin Hääjuhlissa ja Strindbergin Mestari Olavissa, joka oli TTT:n 75-vuotisjuhlanäytelmä vuonna 1976. Pöysti ei aktiivivuosinaan pitänyt itseään kovin hyvänä ohjaajana, mutta TTT:ssa hän otti mielellään vastuun Täällä Pohjantähden alla -näytelmän sovituksesta ja ohjauksesta. Aamulehden Olavi Veistäjä, joka oli aiemmin arvostellut Pöystiä rajustikin, ylisti Pohjantähti-tulkintaa kansainvälisen tason teokseksi. Samaan aikaan Birgitta Ulfsson palasi Lilla Teaterniin Helsinkiin, Pöysti jäi Tampereelle, ja avioliitto siirtyi uuteen vaiheeseen. Vuonna 1979 Pöysti suomensi ja ohjasi Roger Peyrefitten näytelmän Lumiprinssi Tampereen kaupungin 200-vuotisjuhlien kunniaksi.
Alkuvuonna 1981 Pöysti pakkasi tavaransa pakettiautoon ja ajoi Turkuun. Määränpäänä oli Tukholma, jossa hän oli saanut johtajan paikan Kungliga Dramatiska Teaternissa. Myös Ulfsson muutti Tukholmaan. Dramatenin vuodet olivat Pöystille ammatillisesti vaikeita – ongelmia oli niin näyttelijöiden kuin lehdistönkin kanssa. Vuonna 1985 hän palasi Suomeen.
Tukholman-vuosiensa jälkeen Pöysti lopetti teattereiden johtamisen ja keskittyi näyttelijäntyöhön. Tammikuussa 1987 sai ensi-iltansa Ralf Långbackan ohjaama Galilein elämä Helsingin kaupunginteatterissa. Ruotsalaisessa teatterissa Lasse Pöysti näytteli poikansa Miki Pöystin ohjaamassa Leipurin vaimossa. Vuonna 1991 Lasse Pöysti toteutti haaveensa ja muutti Pariisiin. Vuosina 1990–1995 julkaistiin Pöystin omaelämäkerralliset muistelmat, jotka käsittävät neljä osaa.
Uuden vuosisadan puolella vuonna 2002 Pöysti alkoi esiintyä hyvin suositussa Kvartetissa, joka jatkui vuoteen 2011 saakka. Vuonna 2002 Pöysti valitsi Finlandia-palkinnon saajaksi Kari Hotakaisen kirjan Juoksuhaudantie.
Vuonna 2004 Helsingin kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Bengt Ahlforsin ohjaama Viimeinen sikari, jossa Pöysti näytteli Lilla Teaternin -vuosiltaan tutun Tea Istan kanssa. Pöysti myös näytteli 2000-luvulla kaupunginteatterissa Josif Stalinia näytelmässä Mestariluokka.
Lilla Teatern liittyi osaksi Helsingin kaupunginteatteria elokuussa 2005. Ahlfors ohjasi Pöystiä varten tragikoomisen monologin Hissvägraren, joka sai ensi-iltansa elokuussa 2007.[9] Lappeenrannassa ilmestyvä Karjala arvioi teosta 6. syyskuuta 2007:
»Viimeistään loppuaplodien myötä yleisö suli lopullisesti faktan ja fiktion paikoin ilmeisen harkitullekin sekoittumiselle, kun Pöysti köpötteli hyvin varovasti ottamaan ensimmäiset suosionosoitukset sylissään kerrassaan suloinen mäyräkoiran pentu! On näyttelijöitä, jotka saavat lämpimän olon huoneeseen. Tämän lajin aatelia on Lasse Pöysti.»
Lokakuussa 2012 Lasse Pöysti näytteli viimeisen kerran. Hänen viimeinen roolityönsä oli Helsingin Kaupunginteatterin näytelmässä Metsä.[10]
Ensimmäiset Suomisen Ollin jälkeiset elokuvatyönsä Pöysti teki 1948. Myös avioliiton ja perhe-elämän rahoittaminen edellytti elokuvien parissa jatkamista. Sekä Intimiteatterin että Lilla Teaternin talous ja sitä myöten palkanmaksuvarmuus horjuivat. Pöysti ei kuitenkaan juuri arvostanut elokuviaan, vaan koki niiden suhteen taiteellista turhautumista. Vuonna 1949 hän teki sivuosan ylioppilas Arvid Molanderina epookkikomediassa Katupeilin takana ja Usko Aamusena komediassa Ruma Elsa. Molemmissa pääosa oli Eeva-Kaarina Volasella. 1950-luvulla Pöysti kunnostautui erityisesti sotilasfarsseissa kuten Kaikkien naisten monni (1952) sekä Miljonäärimonni (1953). Hän ohjasi ja näytteli myös kartanoromanttisissa Helena-elokuvissa ...ja Helena soittaa (1951) sekä Näkemiin Helena (1955). Roland af Hällströmin köyhälistökuvauksessa Putkinotko (1954) Pöystillä oli Malakiaksen osa. Vuonna 1957 hänellä oli pääosa Koikkalaisena komediaelokuvassa Syntipukki. Vuonna 1958 Pöysti tarttui Asessorin naishuoliin ohjaajana ja käsikirjoittajana. Suomisen Olliksi hän palasi vielä 1959 elokuvassa Taas tapaamme Suomisen perheen. Hänen vastanäyttelijänsä oli Elina Salo, jonka kanssa hän myöhemmin teki vuosien ajan yhteistyötä Lilla Teaternin näyttämöllä. Vuonna 1979 Pöystillä oli Puntilan osa Ralf Långbackan ohjaamassa elokuvassa Herr Puntila och hans dräng Matti (Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti). Vuonna 1988 Matti Kassila ohjasi taiteilijaelokuvan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Pöysti tulkitsi pääosan kirjailija Martti Hongistona. Åke Lindmanin kullankaivajakuvauksessa Lapin kullan kimallus (1999) Pöystillä oli rooli Kittilän kruununvoutina. Hänen viimeinen pääosatyönsä oli Miika Soinin ohjaamassa elokuvassa Thomas (2008).
Lasse Pöysti ohjasi ja juonsi 24. toukokuuta 1955 Suomen ensimmäisen televisiolähetyksen. Myös Birgitta Ulfsson esiintyi lähetyksessä. Kameroita oli yksi ja vastaanottimia viisitoista eri puolilla Helsinkiä. Televisiotoiminnan kehityttyä Pöysti näytteli useissa televisioteatterin tuotannoissa, kuten Aura ja tähdet ja Erik XIV. Merkittävä televisiotyö oli nimiosa Mirjam Himbergin ohjaamassa näytelmässä Kustaa III, joka on säilynyt myös jälkipolville. Kesällä 1976 kuvattiin Claes Anderssonin Familjenin pohjalta elokuva Pyhä perhe, jossa Pöysti oli samassa isän roolissa kuin Lilla Teaternissakin. Juoksijalegenda Paavo Nurmesta tehtiin televisioelokuva Maailman paras vuonna 1986 ja Pöysti tulkitsi nimiosan. Vuonna 1998 hän näytteli Matti Ijäksen draamakomediassa Pala valkoista marmoria pääosan Ossina, joka matkustaa vaimonsa Nellyn (Eeva-Kaarina Volanen) kanssa juhlimaan 75-vuotispäiväänsä vanhainkotiin. Yle TV2:n minisarjassa Maan mitta syyskaudella 2007 Pöysti näytteli sivuosan eläkkeellä olevana geologian professorina.
1952 Pöysti nai Birgitta Ulfssonin. Nuoripari muutti Helsingin maalaiskuntaan Friherssin kylään ”piparkakkutaloon” kunnallistekniikan ulottumattomiin. Esikoinen Tom Pöysti syntyi keväällä 1954 ja kuopus Erik Mikael Pöysti kesällä 1955.
Purjehdus oli lähellä Pöystin sydäntä. Pöystin perheellä oli tapana viettää kesiä eräällä Suomenlahden saarella, josta tehtiin purjehdusretkiä vuosien myötä yhä isommilla purjeveneillä. Avioliittonsa myöhempinä vuosina Pöysti oli kesäisin vesillä ja Ulfsson asui saaressa. Keväät ja syksyt Pöysti vuorostaan vietti saaressa. Pariskunnan 30-vuotinen avioliitto päättyi eroon vuonna 1984.[11]
Pöysti asui viimeiset vuotensa Helsingin Lauttasaaressa, aiemmin hän oli asunut Pariisissa. Pöystin vanhempi poika Tom Pöysti on näyttelijä ja nuorempi Erik ”Miki” Pöysti ohjaaja.[12]
Pöysti on haudattu Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon Helsinkiin.[13]
Lasse Pöysti on kirjoittanut seuraavat omaelämäkerralliset kirjat:
Muita Pöystin kirjoittamia kirjoja:
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
