uskonnollisten kuvien kielto From Wikipedia, the free encyclopedia
Ikonoklasmi eli kuvakielto tai kuvainraasto on uskonnollisten, poliittisten tai muiden kuvien, symbolien ja muistomerkkien tuhoamista tai niiden kieltämistä. Ikonoklasti on henkilö, joka turmelee kuvia, kuvainraastaja.[1] Vastakohta ikonoklasmille on ikonolatria eli kuvainpalvonta, jota kutsutaan myös idolatriaksi. Silloin kun symbolit ovat omia, uskonnollisia kuvia arvostavat ja kunnioittavat ovat ikonoduuleja eli kuvain kunnioittajia.
Ikonoklasmia on esiintynyt eri syistä useissa historian vaiheissa. Tavallisin esimerkki ikonoklasmista lienee Bysantin valtakunta, jossa 700- ja 800-luvuilla ikonoklastit halusivat tuhota uskonnollisia patsaita ja kuvia eli ikoneja, joita he pitivät Raamatun kieltäminä jumalankuvina.[1] Syyksi on esitetty islamin vaikutus, koska islam kieltää kuvien tekemisen. Toiset historioitsijat väittävät, että asiaa on liioiteltu, ja kyseessä olisi ollut vain palvonnan kohteeksi joutuneiden kuvien (Neitsyt Maria ja Jeesus) poistaminen yleisön saatavilta.[2]
Ikonoklasmi voi olla uskonnollista tai poliittista. Laajimmin ikonoklasmi koskee myös muita kuin uskonnollisia kuvia. Uskonnollinen perustelu on usein se, että halutaan estää kuvainpalvonnan tai idolatrian syntyminen, jota esimerkiksi joissakin kristinuskon suuntauksissa on pidetty taikauskona (kts. Idoli eli jumalankuva). Ikonoklasmi on usein seurausta saman uskonnon eri lahkojen välisistä erimielisyyksistä. Bysantin kaksi kuvariitaa olivat epätavallisia, koska niissä pääasiassa väiteltiin kuvien käytöstä, eikä kiista ollut seurausta laajemmista näkemyseroista.
Kristinuskossa ikonoklasmi perustuu Mooseksen kirjoista löytyvään kymmeneen käskyyn, joiden joukosta toinen käsky sisältää kuvakiellon. Se on kuitenkin myöhemmin usein sivuutettu, ja esimerkiksi Martti Luther täydensi käskyt kymmeneksi jakamalla viimeisen käskyn kahtia. Toinen käsky kuuluu toisessa Mooseksen kirjassa seuraavasti (käskyt esiintyvät toiseen kertaan myös viidennessä Mooseksen kirjassa kohdassa 5:6–21):
»Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla.»
(2. Moos. 20:4+)
Osittainen ikonoklasmi tarkoittaa kuvan tai veistoksen turmelemista vain osittain. Antiikin Egyptin hallitsijan patsaalta saatettiin hakata vain nenä irti, koska tällä tavalla veistoksen esittämän henkilön aisteja ajateltiin voitavan vahingoittaa ja näin tuhota kuvattu henkilö. Mosaiikkeja tuhottiin 700-luvulla Jordaniassa samalla tavalla. [3]
Bysantin aikana ikonoklasmista tuli ankaran poliittisen väittelyn aihe. Ensimmäinen ikonoklastinen kausi eli kuvariita alkoi keisari Leo III:n aikana 726, kun hän kielsi Jeesusta ja pyhimyksiä esittävien ikonien käytön. Kuvariita päättyi Seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen vuonna 787. Kirkolliskokous päätti, että kuvia sai kumartaa ja suudella, mutta ei osoittaa niille jumalallista kunnioitusta.
Toisen kuvariidan pani alkuun keisari Leo V vuonna 813, ja se päättyi Theofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 843, jolloin aiempi päätös kuvien kunnioittamisesta tuli lopullisesti hyväksytyksi. Tutkijat ovat arvelleet ikonoklasmin päättyneen siksi, että vaikka kuvat ja patsaat oli poistettu kirkoista, ikoneja oli säilynyt runsaasti kodeissa. Kuvat olivat suosittuja ja ne katsottiin myös tehokkaiksi keinoiksi harjoittaa jumalanpalvelusta.
Kuvien piirtäminen on ollut kiellettyä islamissa alusta asti eli siitä pitäen, kun islamilaista kirjallisuutta alkoi 800-luvulla ilmestyä. Kuvien teko kielletään useissa haditheissa, jotka on julkaistu islamin arvovaltaisimmassa hadith-kokoelmassa, kuuden kirjan joukkoon kuuluvassa teossarjassa Sahih al-Bukhari, joka koottiin 800-luvulla.[5]
1300-luvulla elänyt imaami adh-Dhahabi katsoo kuvien piirtämisen kuuluvan suuriin synteihin (kabira), joista šarian mukaisesti seuraa rangaistus joko tässä tai tulevassa elämässä.[5] Sitä ei voi näin ollen pienten syntien tavoin hyvittää pelkästään osallistumalla viisi kertaa päivässä rukouksiin ja perjantairukoukseen. Erään hadithin mukaan kuvantekijä joutuu Helvettiin, missä häntä kidutetaan jokaisesta tekemästään kuvasta.[6] Toisen hadithin mukaan kuville annetaan sielu, ja sen jälkeen kuvat kiduttavat tekijäänsä.[5] Useiden hadithien mukaan Jumala kiduttaa kuvantekijää Tuomiopäivänä niin kauan, että kuvantekijä muuttaa kuvansa eläviksi, mihin hän ei pysty. Al-Bukharin hadithin mukaan Enkelit eivät astu taloon, jossa on joko kuva tai koira."[7] Toisen hadithin mukaan
Kuvantekijöille tuodaan tulessa jokainen heidän tekemänsä kuva, joista jokaiselle annetaan sielu, joka kiduttaa heitä Helvetissä.[8]
Yleensä muslimiyhteiskunnat ovat välttäneet elollisten olentojen (eläinten ja ihmisten) kuvaamista pyhissä paikoissa, kuten moskeijoissa ja madrasoissa. Esittävän kuvan vastustaminen ei perustu Koraaniin, vaan Muhammedista kertovaan 800-luvun hadith -kirjallisuuteen. Kuvakielto ei ole aina laajentunut maallisille alueille, ja muslimien taiteessa on paikoin säilynyt myös figuratiivisen eli esittävän kuvaesityksen perinteitä.[9] Osmanien valtakunnassa kukoisti persialaisten vaikutteiden pohjalta miniatyyrimaalaus, jossa uskallettiin kuvata ihmisiä ja jopa profeetta Muhammedia, ja joskus jopa profeettaa ilman kasvohuntua.
1900-luvun alussa kirjoittanut imaami Abd al-Ghaffar vahvisti, että islamin kuvakielto on äärimmäisen ehdoton, ja kuvien piirtäminen lukeutuu suuriin synteihin.[6]Abd al-Ghaffarin mukaan kuvakielto johtuu siitä, että kuvantekijä matkii teollaan Jumalan luomistyötä. Erään hadithin mukaan tämä selitys kuultiin itseltään profeetta Muhammedilta.[6] On siis väärinkäsitys, että kuvakielto johtuisi vain siitä, että kuvia ja patsaita on aikaisemmin palvottu epäjumalina. Kuvien tekemisen ohella myös niiden esillä pitäminen ja käyttäminen on synti. Ratkaisevaa on kuitenkin tarkoitus. Seuraavassa on esimerkkejä islamilaisista ratkaisuista.[6]
Saudi-Arabiassa on tuhottu myös nykyajalla islamilaisia muistomerkkejä, kuten historiallisia rakennuksia, joita maan wahhabistinen suuntaus on pitänyt mahdollisen idolatrian kohteita.[10][11]
Muslimit ovat tuhonneet muiden uskontojen näkyvää kuvaperintöä, vaikka dhimmi -lainsäädäntö sallii kirjan kansoille oman uskonnon harjoittamisen matalaa profiilia noudattaen niin sanotun "Umarin sopimuksen" mukaisesti.
Katolisuuden perinteessä kuvien käyttö kirkoissa on perinteisesti värikästä ja runsasta. Ortodoksikirkoissa taas ikonien asema on keskeinen ja niitä esitetään runsaasti. Suomen ortodoksisen kirkon internetsivuilla todetaan ikonoklasmista, että se oli ”ikoneita vastustavien harhaoppi”.[16]
Protestanttisen reformaation aikana esiintyi ikonoklasmia. Jotkut reformaattorit, varsinkin Andreas Karlstadt, Ulrich Zwingli ja Jean Calvin rohkaisivat uskonnollisten kuvien tuhoamista vedoten kymmeneen käskyyn, joissa kielletään idolatria ja epäjumalankuvat. Veistoksia ja kuvia tuhottiin sekä spontaaneissa yksittäisissä hyökkäyksissä, että luvattomissa ikonoklastisissa mellakoissa. Hollanniksi kuvien tätä tuhoamista kutsutaan sanalla Beeldenstorm. Useimmiten kuvia siirsivät pois kuitenkin viranomaiset rauhallisesti uskonpuhdistuksen jälkeisissä Euroopan kaupungeissa ja seuduilla.
Suomessakin kirkoista poistettiin runsaasti pyhäinkuvia. Luterilaisuus ei kuitenkaan kehittynyt täysin kuvakielteiseksi, sillä kuvia saatiin käyttää opetustarkoituksiin. 1500-luvun puisia kirkkoja ei ole säilynyt, mutta Isonkyrön kirkkoherran kivikirkkoonsa teettämä kirkon seinät kauttaaltaan peittävä raamattuaiheinen kalkkimaalaus vuodelta 1560 on säilynyt. Kirkkomaalauksia ei vieroksuttu seuraavillakaan vuosisadoilla, vaan esimerkiksi 1600-luvulla moni puukirkko koristeltiin kauttaaltaan raamatullisilla ja koristeaiheisilla liimavärimaalauksilla (muun muassa Pyhämaan Luodon kirkko). Myös runsaasti koristellut alttarilaitteet olivat suosittuja. Aiheet ja kuvaustavat osoittavat että yhteys keskiajan katoliseen ikonografiaan ei täysin katkennut. Suomessa keskiajan kivikirkkojen maalauksia kalkittiin peittoon eniten 1700-luvulla ja vielä 1800-luvun puolella. Tuhoamista perusteltiin esteettisin perustein, sillä keskiaikaisia maalauksia pidettiin tuohon aikaan kömpelöinä.
Massamittainen ja järjestelmällinen uskonnollinen kuvainraasto organisoitiin Afganistanissa vuosina 1996-2001. Lokakuussa 1997 Afganistanin valtaa pitävä Taliban-liike julisti kielletyksi kaikki elollisten olentojen kuvat. Kabulin virallisessa radiossa kehotettiin: "Kaikki kaupoissa, taloissa ja muualla seinillä riippuvat eläinten ja muiden elävien olentojen kuvat on tuhottava". Määräys koski radion mukaan myös ”eläviä olentoja esittäviä muovisia lasten leluja”.[17] Helmikuussa 2001 Afganistanin Taliban-johtaja Mullah Mohammed Omar komensi sotilaitaan tuhoamaan kaikki maan veistokset. Näiden joukossa oli muinaismuistoina korvaamattoman arvokkaita, islamia edeltäviä buddhalaisia veistoshahmoja, seinämaalauksia ja arkeologisia kohteita. Talibanin aiheuttamaa tuhoa on myöhemmin yritetty korjata kansainvälisillä pelastustoimilla. Myös televisio, valokuvaus ja musiikki olivat kiellettyjä Talibanhallinnon aikana Afganistanissa.[18]
Keväällä 2015 sosiaalisessa mediassa levisi Isis-järjestön video, jossa museossa ja ulkona olevia patsaita ja reliefejä tuhotaan moukareilla. Tuhottujen esineiden on arvioitu olleen peräisin Mosulissa sijaitsevasta antiikin museosta. Osa tuhotuista patsaista on peräisin Mosulin lähellä olevasta muinaisesta Hatran kaupungista, joka on Unescon maailmanperintökohde. Unescon edustaja Irina Bokovan mukaan esineiden tuhoaminen rikkoo YK:n turvaneuvoston päätöslauselmaa. Aiemmin Mosulin ja Tikritin alueilla on tuhottu temppeleitä, kirkkoja ja arvokkaita käsikirjoituksia.
Videolla esiintyvä taistelija kertoo, että muinaiset veistokset tuhottiin kuvainpalvontana.[19]
Rasismia vastustavat BLM-mielenosoitukset roihahtivat Minneapolisissa Yhdysvalloissa sen jälkeen, kun poliisi surmasi mustaihoisen George Floydin pidätystilanteessa 25. toukokuuta. Sittemmin mielenosoitukset levisivät ympäri maailmaa, ja niiden yhteydessä on kaadettu, vahingoitettu tai töhritty patsaita, joiden esikuvilla on rasistinen tai kolonialistinen menneisyys. Tuhon kohteeksi joutuneita patsashahmoja ovat olleet muun muassa Edward Colston, Leopold II, Kolumbus ja Winston Churchill.[20][21]
Kukistettujen vallanpitäjien kuvien tuhoaminen on tavallista, ja vallankumouksiin on aina liittynyt vanhan vallan tunnusten tuhoaminen. Venäjällä ja Suomessa Lokakuun vallankumouksen jälkeen tuhottiin paljon tsaarin patsaita ja kuvia, Saksassa hävitettiin keisarin patsaita. Toisen maailmansodan loppuessa tuhottiin Natsi-Saksan ja fasistisen Italian tunnuksia.
Iranissa tuhottiin niin sanotun islamilaisen vallankumouksen yhteydessä šaahin kuvat vuonna 1979. 1990-luvun vaihteessa Itä-Euroopassa ja entisessä Neuvostoliitossa poistettiin Neuvostovallan johtajien kuvia ja patsaita (katso Sosialistinen realismi). Jo aikaisemmin Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli poistettu Stalinin kuvia hänen kuolemansa jälkeen 1950-luvun lopun niin sanotun ”suojasään” aikana.
Irakissa on kaadettu muun muassa Saddam Husseinin patsaita hallitsijan valtakauden kaaduttua vuonna 2003.[22][23] Virossa siirrettiin keväällä 2007 pois paikaltaan Pronssisotilaaksi kutsuttu Puna-armeijan muistomerkki (patsas oli joutunut aikaisemmin vastustuksen ja ilkivallan kohteeksi).[24][25][26]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
