Suomalaisen oopperamusiikin alku sijoittuu 1700-luvun loppupuolelle, jolloin maassa järjestettiin ensimmäiset oopperaesitykset. Varsinaisesti kiinnostus taidemuotoon heräsi kuitenkin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen suomalainen oopperateos on Fredrik Paciuksen Sakari Topeliuksen librettoon säveltämä Kaarle-kuninkaan metsästys (Kung Karls jakt) vuodelta 1852.
Suomalainen oopperataide alkoi 1970-luvulla saavuttaa kansainvälistä mainetta ennen kaikkea Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen niin kutsutuilla karvalakkioopperoilla, kuten Punainen viiva ja Viimeiset kiusaukset. Suomen nousuun yhdeksi maailman johtavista oopperamaista vaikuttivat myös Savonlinnan oopperajuhlat ja monien suomalaisten laulajien, kuten Martti Talvelan ja myöhemmin esimerkiksi Karita Mattilan ja Soile Isokosken, saavuttama kansainvälinen maine.
Vuonna 2000 Suomessa sai kantaesityksen yhteensä neljätoista oopperaa, jota voidaan pitää kansainvälisessä vertailussa ainutkertaisena määränä.[1] Suomalaista 1970-luvulla alkanutta, edelleen jatkunutta oopperabuumia kuvastaa se, että kaikista sävelletyistä suomalaisista oopperoista kolmasosa sävellettiin vuosina 1817–1974, toinen kolmannes vuosina 1975–1991 ja viimeinen kolmannes 1992–2003. Suomen kattava musiikkioppilaitosjärjestelmä on luonut suomalaiselle oopperalle laajan yleisöpohjan. Suomalaisista 40 prosenttia on itse soittanut joskus jotain soitinta, ja siten heillä on yleensä vahva tunneside musiikin tekemiseen. Myös laaja amatööriteatteriperinne on luonut yleisöä oopperalle.[2]
Oopperan varhaisvaiheet Suomen suuriruhtinaskunnassa
Tiettävästi ensimmäinen Suomessa nähty oopperaesitys esitettiin Turussa vuonna 1768, kun Carl Gottlieb Seuerlingin teatteriseurue vieraili maassa. 1800-luvun aikana Suomessa vieraili lukuisia oopperaseurueita Pietarista, Tukholmasta ja Tallinnasta. Oopperaesityksiä järjestettiin usein vaatimattomissa tiloissa, esimerkiksi Helsingissä esityspaikkana toimi usein Ullanlinnan kylpylä Kaivopuistossa. Ensimmäinen kotimaisin voimin toteutettu esitys nähtiin vuonna 1849, kun joukko helsinkiläisiä harrastelijoita esitti Gioachino Rossinin Sevillan parturin ruotsiksi.[3]
Suomalaiset säveltäjät olivat säveltäneet ensimmäisiä oopperateoksia jo 1800-luvun alkupuolella. Carl Ludvig Lithanderin Säckpiparen (Säkkipillinsoittaja) esitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1963 Yleisradiossa. Bernhard Henrik Crusellin ooppera Lilla sklafvinnan (Pikku orjatar, 1824) puolestaan kyllä esitettiin, mutta ainoastaan Ruotsissa. Näin ollen ensimmäisenä suomalaisena oopperateoksena on pidetty Fredrik Paciuksen Sakari Topeliuksen librettoon säveltämää Kaarle-kuninkaan metsästystä vuodelta 1852. Ensimmäinen suomen kielellä esitetty ooppera kuultiin vuonna 1870, kun Suomalainen seura järjesti Giuseppe Verdin Trubaduurin esityksen Arkadia-teatterissa.[3]
Aikaisemmin harrastelijavoimin toteutettu ooppera ammattimaistui, kun Kaarlo Bergbom perusti vuonna 1872 perustetulle Suomalaiselle teatterille lauluosaston eli Suomalaisen oopperan jo vuonna 1873. Ensimmäinen uuden oopperaseurueen produktio oli Gaetano Donizettin Lucia di Lammermoor. Suomalaisen oopperan taiteellinen taso oli ilmeisen korkea, ja sen tunnusti jopa aikakauden kieliriitaisassa ilmapiirissä Suomen ruotsinkielinenkin lehdistö. Oopperan suurimpiin tähtiin kuului Emmy Strömmer-Achté, joka yritti jopa luoda kansainvälistä laulu-uraa siinä kuitenkaan onnistumatta. Strömmer-Achtén tytär Aino Ackté toteutti kuitenkin äitinsä unelman kansainvälisestä urasta. Suomalaisen oopperan ja ruotsalaisen teatterin oopperanäytännöt kilpailivat kiihkeästi yleisöstä ja rahallisesta tuesta, ja aikanaan niiden yhdistymisestäkin käytiin neuvotteluja. Hankkeen kariuduttua Suomalainen ooppera joutui lopettamaan toimintansa talousvaikeuksien vuoksi vuonna 1879.[3]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Suomenkielisen oopperan synty
Vuosisadan loppupuolella alkoivat uudelleen pyrkimykset luoda uutta suomalaista oopperaa ja hakea aiheita siihen suomalaisesta kansanrunoudesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julisti 1891 sävellyskilpailun ensimmäisen suomenkielisen oopperan säveltämisestä, jonka tuli olla suomalaisen säveltäjän kirjoittama ja olla ”sisällyksensä puolesta mytologista tai historiallista ainetta”. Määräaikaan mennessä vuonna 1896 yhtään teosta ei ollut ilmoitettu kilpailuun. Jean Sibelius suunnitteli ilmeisesti kilpailuun liittyen pitkän oopperan Veneen luominen säveltämistä, ja Tuonelan joutsen -teos perustuu tämän oopperan alkusoitoksi suunniteltuun materiaaliin. Sibelius kuitenkin luopui suunnitelmasta ottaessaan musiikillisesti etäisyyttä Richard Wagneriin.[4] Hänen ainoaksi oopperakseen jäi lyhyt Neito tornissa (Jungfrun i tornet, 1896)lähde?.
Kilpailu toistettiin vuonna 1897, ja tällä kertaa kilpailuun ilmoitettiin yksi teos: Oskar Merikannon Pohjan neiti (1898). Merikanto oli aikaisemmin säveltänyt pääasiassa yksinlauluja, ja oopperassa parasta antia ovatkin sen melodiat. Orkestrointi on sen sijaan varsin vaatimatonta.[5] Taloudellisten vaikeuksien vuoksi ooppera sai ensiesityksensä vasta Viipurin laulujuhlilla vuonna 1908. Oskar Merikanto jatkoi oopperoiden säveltämistä teoksilla Elinan surma (1910) ja Regina von Emmeritz (1920), jonka ensiesityksen hän myös itse johti toimiessaan vastaperustetun Kotimaisen Oopperan ylikapellimestarina aina vuoteen 1922 saakka.lähde?
Turun teatterissa ensiesitettiin vuonna 1910 Selim Palmgrenin säveltämä J. J. Wecksellin näytelmään perustuva ooppera Daniel Hjort, joka suomalaisessa mittapuussa oli sävelkieleltään varsin moderni. Uusia suomalaisia oopperoita esitettiin myös vuosien 1912 ja 1916 välisenä aikana Savonlinnan oopperajuhlilla, muun muassa Erkki Melartinin Aino (1912). Melartinin Aino perustuu Kalevalan runoihin 3–5, ja sen libreton kirjoitti Jalmari Finne, jonka idea oopperan säveltäminen myös alun perin oli. Oopperan musiikki on jonkin verran wagneriaanista ja sisältää kauniita melodioita.[6]
Varhaisiin suomenkielisiin oopperasäveltäjiin kuuluu myös Armas Launis (1884–1959), joka nykyisin on varsin vähän tunnettu. Launiksen esikuva oli myös Richard Wagner, ja esikuvansa tapaan hän kirjoitti itse oopperoidensa libretot. Säveltäjän ensimmäinen ooppera oli Aleksis Kiven romaaniin pohjautuva Seitsemän veljestä (1913), jossa säveltäjä pyrki luomaan erityisen suomalaisen resitatiivin joka muistutti puhelaulua. Muita säveltäjän oopperoita olivat Kullervo (1917), Aslak Hetta (1922) ja Jehudith (1930).[7]
Kotimainen ooppera
- Pääartikkeli: Suomen Kansallisooppera ja -baletti
Vuosina 1904–1910 järjestettiin pääasiassa eri kapellimestarien, kuten Merikannon ja Kajanuksen, ansiosta Kansallisteatterissa useita yksittäisiä oopperaesityksiä. Onnistuneiden esitysten rohkaisemana muun muassa Edvard Fazer, Oskar Merikanto ja Aino Ackté perustivat vuonna 1911 Kotimaisen oopperan. Oopperan nimi oli ilmeisesti kompromissi ruotsin ja suomenkielisten ryhmien välillä.[8] Uuden oopperan johtokunta pyrki välttämään kieliriitoja myös järjestämällä esityksiä niin suomeksi kuin ruotsiksikin. Lisäksi johtokunta palkkasi oopperaan myös ulkomaisia taiteilijoita. Uuden oopperanseurueen ensimmäisinä produktioina olivat Acktén toivomuksesta Ruggiero Leoncavallon Pajatso ja Jules Massenetin Navarralainen.[9][10] Ackté ajautui nopeasti ristiriitoihin oopperan muun johdon kanssa ja lähti vuonna 1912 Kotimaisesta oopperasta. Samana vuonna hän perusti Savonlinnan oopperajuhlat.[8]
Vuonna 1914 Kotimainen ooppera muutettiin osakeyhtiöksi ja samalla sen nimi muutettiin Suomalaiseksi oopperaksi. Sen väliaikaiseksi esiintymispaikaksi annettiin 1919 vanha venäläinen varuskuntateatteri Aleksanterin teatteri, josta tuli sen koti aina vuoteen 1993 saakka. Koska valtio ei rahallisesti juuri tukenut toimintaa, se oli pitkälti Fazerin tuen varassa. Fazer myös toimi oopperan johtajana ja tarvittaessa harjoituspianistinakin.[9]
Ooppera sotia edeltäneinä vuosina
Suomen itsenäistyminen, sisällissodan tapahtumat ja sen jälkeinen poliittinen tilanne loivat jännitteitä myös suomalaiseen kulttuurielämään.[11] Valtio myönsi oopperalle vain vähän tukea, ja erityisesti Maalaisliitto pyrki tekemään lopun koko rappeutuneena pitämästään taidemuodosta. Vuonna 1926 kompromissina sallittiin erityiset raha-arpajaiset oopperan rahoittamiseksi. Suomalainen ooppera pyrki seuraamaan aikansa oopperavirtauksia ja esitti Ernst Křenekin Jonny spielt auf vain vuoden päästä sen ensiesityksestä.[12]
Aarre Merikannon ensimmäinen ooppera Helena (1912) oli jo herättänyt huomiota modernilla, lähes atonaalisella sävelkielellään. Aino Acktén tilaama Juhani Ahon romaaniin pohjautuva Juha (1922) oli jo tilaajan mielestä ”liian moderni” ja Ackté toimitti libreton Leevi Madetojalle.[13] Laulajatar oli ilmeisesti myös loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut konsultoitu esimerkiksi Marian roolin osalta, jonka Ackté katsoi kuuluvan hänelle. Suomalaisen oopperan johtokunta vaati teokseen myös muutoksia ennen kuin se olisi voitu ottaa oopperan ohjelmistoon, joihin säveltäjä ei voinut suostua. Juha ja monet muut Merikannan teokset jäivätkin 1920-luvulta eteenpäin esittämättä, koska niitä pidettiin liian moderneina. Juha ensiesitettiin näyttämöllä vasta vuonna 1963 kolme kuukautta säveltäjän kuoleman jälkeen.[12]
Leevi Madetojan ensimmäinen ooppera Pohjalaisia (1924), joka perustuu Artturi Järviluoman näytelmään, kertoi kevyen peitellysti sortovuosien tapahtumista. Teoksessa käytettiin paljon pohjalaisia kansansävelmiä. Oopperaa pidettiin nopeasti ”suomen kansallisoopperana” ja se menestyi myös ulkomailla: Tukholmassa 1927, Berliinin radiossa 1932 ja Kööpenhaminassa 1931. Madetojan versio Acktén Juha-libretosta sai kantaesityksensä vuonna 1935. Madetojan tekemät muutokset librettoon eivät välttämättä parantaneet teosta, mutta musiikillisesti se kuuluu säveltäjän parhaaseen tuotantoon.[12]
Lähes unohdettuja sotia edeltäneiden vuosien oopperasäveltäjiä ovat Väinö Raitio ja Alfred Anderssén. Raitio sävelsi lukuisia oopperoita, muun muassa Jeftan tytär (1931), Lyydian kuningas (1936) ja Väinämöisen kosinta (1943–1946). Raition oopperoita ei yleisesti ole pidetty hänen parhaimpina sävellystöinään. Turkulaisen Anderssénin ooppera Kohtalo (Med ödet ombord, 1935) ensiesitettiin Suomalaisessa Oopperassa.[14]
Suomalainen oopperaelämä oli pitkälti samojen ihmisten varassa itsenäisen Suomen ensimmäiset vuosikymmenet. Edvard Fazer jatkoi Suomalaisen oopperan johtajana vuoteen 1938 asti, jonka jälkeen johtajana toimi vuoden verran Aino Ackté. Acktén johtajakautena toteutettiin useita suurimittaisia, mutta taloudellisesti tappiollisia ensi-iltoja. Ensitenorina ja välillä ohjaajana toimi Wäinö Sola, myös oopperan perustajajäseniä. Vuosina 1939–1952 johtajana toimi Oiva Soini, joka oli aikaisemmin ollut ensibaritoni.[14]
Armas Järnefeltin jäätyä eläkkeelle Tukholman Kuninkaallisesta oopperasta vuonna 1932 sai hän kutsun Suomalaisen Oopperan taiteelliseksi johtajaksi. Järnefeltin muutaman vuoden kestäneellä kaudella suosittiin oopperassa Wagneria: Parsifal esitettiin 1933 ja koko Der Ring -sarja 1930-luvun kuluessa. Järnefeltin kautta värittivät riidat ja hän erosi vuonna 1936.[14]
Aino Acktén esikuvan mukaisesti kansainvälisen uran loi 1920–1930-luvuilla myös oopperalaulaja Aulikki Rautawaara, joka esiintyi Suomalaisessa Oopperassa vain muutamia kertoja. Rautawaara sai kuuluisan kapellimestarin Wilhelm Furtwänglerin ansiosta kiinnityksen Hampurin oopperaan. Rautawaara esiintyi myös monilla muilla Saksan ja Itävallan kuuluisilla oopperanäyttämöillä. Hän teki myös Telefunken-levymerkin kanssa levytyssopimuksen ja äänitti noin 100 levytystä. Hanna Granfelt teki lukuisia rooleja ulkomailla ja itse Richard Strauss kiinnitti hänet useiden oopperoidensa päärooleihin.[14]
Suomalaisen oopperan uusi tuleminen
Sotavuosina oopperassa keskityttiin esittämään vain suosikkioperetteja ja -oopperoita. Ooppera jatkoi toimintaansa koko sota-ajan, vaikka Aleksanterin teatteri vaurioituikin lievästi talvisodan pommituksissa. Soini perusti jopa vuonna 1942 Oopperan balettikoulun.[14]
Sotien jälkeen oopperassa palattiin varsin konservatiiviseen ohjelmistoon, johon kuului muun muassa Benjamin Brittenin ja Carl Nielsenin teoksia.[15] Soini toteutti myös suunnitelmansa ulkomaiden- ja maaseutukiertueista. Oopperan baletti (1946) ja Madetojan Pohjalaisia (1950) vierailivat Tukholmassa. Myös yhteydet kansainvälisiin oopperapiireihin tiivistyivät ja Suomalaisessa oopperassa alkoi esiintyä enenevässä määrin ulkomaalaisia kapellimestareita ja laulajia; muun muassa slovenialainen Leo Funtek toimi kapellimestarina vuosina 1925–1959.[14] Vuonna 1956 Suomen Kansallisoopperaksi nimetty entinen Suomalainen Ooppera pyrki seuraamaan ulkomaista modernismia ja 1960-luvulla sen ohjelmistoon pääsivät jo Alban Bergin Wozzeck ja Lulu.[15]
1960-luvulle tultaessa suomalainen ooppera oli varsinaisessa aallonpohjassa. Koko vuosikymmen aikana Kansallisoopperassa nähtiin vain neljä uutta suomalaista oopperateosta. Vuonna 1967 tapahtui kuitenkin useita merkittäviä seikkoja, jotka loivat pohjaa oopperan renessanssille 1970-luvulla: Kansallisoopperassa nähtiin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä ensi kertaa Merikannon Juha ja paljon huomiota herättänyt Tauno Pylkkäsen Tuntematon sotilas. Samana vuonna myös herätettiin henkiin Savonlinnan oopperajuhlat loppuunmyydyllä Ludwig van Beethovenin Fideliolla. Alun vaikeuksien, kuten talousongelmien ja savonlinnalaisten oopperanvastaisten asenteiden jälkeen oopperajuhlat saavuttivat jättimenestyksen Mozartin Taikahuilulla, jossa yhdistyi sopivalla tavalla kansanomaisuus ja korkea taiteellinen taso.[16]
Tauno Pylkkänen (1918–1980) sävelsi uransa aikana yhdeksän oopperaa, jotka tyylillisesti muistuttavat Giacomo Puccinia ja joissa on vaikutteita myös Sibeliuksen, Melartinin ja Madetojan melodiikasta. Pylkkäsen oopperoita ovat muun muassa Mare ja hänen poikansa (1945), Sudenmorsian (1948), joka voitti kolmannen palkinnon Prix Italia-kilpailussa, ja Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlien tilausteos Tuntematon sotilas (1967), jota esitettiin yli kolmekymmentä kertaa.[15] Pylkkänen toimi myös Kansallisoopperan taiteellisena johtajana vuosina 1960–1969.[17] Muita merkittäviä sotienjälkeisten vuosikymmenien oopperasäveltäjiä olivat Ahti Sonninen, joka sävelsi Suomen ensimmäisen radio-oopperan Merenkuninkaan tytär (1949), sekä Tauno Marttinen, joka uransa aikana siirtyi myöhäisromanttisesta tyylistä dodekafoniaan opiskeltuaan sitä Vladimir Vogelin johdolla. Marttisen Suuren joen laulu (1980) -oopperan kantaesitystä Kemissä pidetään kaikkien aikojen pohjoisimpana oopperaensi-iltana.[15]
1970-luvun oopperabuumi
Todellinen suomalaisen oopperan läpimurto tapahtui 1970-luvulla, kun Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset (1975) ja Aulis Sallisen Ratsumies -oopperat ensiesitettiin. Korvat auki -yhdistyksen nuorten, jotka halusivat samastua eurooppalaiseen avantgardeen, piirissä teoksia alettiin pian pilkallisesti kutsua karvalakkioopperoiksi viitaten niiden perinteiseksi koettuun sävelkieleen ja kansallisiin aiheisiin. Toisaalta juuri teosten ”karvalakkimaisuus” teki vaikutuksen niin kotimaiseen yleisöön, kriitikoihin kuin ulkomaisiin kuulijoihinkin. Teokset koettiin aidoksi ja raikkaaksi vaihtoehdoksi ajan modernistiselle nykyoopperalle.[18] Sallisen ja Kokkosen oopperateokset saivat aikaan ennen näkemättömän oopperainnostuksen, joka on jatkunut aina 2000-luvulle asti. Oopperaa ryhdyttiin Suomessa esittämään laajasti myös ulkoilmanäyttämöillä ja toteuttamaan amatöörivoimin ”kyläoopperoissa”. Ooppera laajeni maassa myös suuren yleisön taidemuodoksi.[19] Suomalaiseen 1980-luvun ”oopperabuumiin”, joka ilmeni aikana, jolloin oopperaa pidettiin muualla maailmassa jo aikansa eläneenä taidemuotona, vaikutti osaltaan se, ettei Suomessa ollut vanhaa kuninkaallisen hovin musiikkiperinnettä. Yleisöä eivät siten sitoneet ennakkoasenteet oopperamusiikkia kohtaan.[1] Oopperabuumiin vaikuttivat myös vuonna 1973 Kansallisoopperan ylikapellimestariksi valittu Ulf Söderblom ja oopperan pääjohtajana vuosina 1974–1983 toiminut Juhani Raiskinen, jotka toivat voimakkaasti esiin sekä uutta että vanhempaa suomalaista oopperamusiikkia.[16]
Karvalakkioopperat
Sallinen teki oopperoissaan yhteistyötä kirjailija Paavo Haavikon kanssa. Sallisen ensimmäinen ooppera Ratsumies voitti Savonlinnan oopperajuhlien järjestämän Olavinlinnan 500-vuotisjuhlien sävellyskilpailun ja siitä tuli suomalaisen uuden oopperataiteen lähtölaukaus. Vaikka Sallisen sävelkieli onkin varsin modernia on se samalla kuitenkin helposti lähestyttävää, mikä on laajentanut nykyoopperan yleisöpohjaa. Ratsumiehen jälkeen myös oopperat Punainen viiva, Kuningas lähtee Ranskaan (1984), Kullervo (1993) ja Palatsi (1995) ovat olleet menestyksiä.[15]
Kokkonen sävelsi uransa aikana vain yhden oopperan. Viimeiset kiusaukset kertoo herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen henkisestä kehityksestä ja uskonnollisista ja sosiaalisista kriiseistä. Teoksen musiikki on varsin sinfonista ja tonaalisempaa kuin Kokkosen aikaisempi tuotanto. Keskeinen musiikillinen teema on Sinuhun turvaan Jumala -virsi, joka toistuu teoksessa useasti ja jota kehitellään muun musiikillisen aineksen kanssa.[15]
Muita uuden suomalaisen oopperan säveltäjiä ovat olleet Einojuhani Rautavaara, jonka ensimmäinen teos Kaivos ensiesitettiin vuonna 1963. Muita Rautavaaran oopperoita ovat olleet muun muassa Thomas (1985) ja Vincent van Goghin juhlavuodeksi sävelletty Vincent (1990). Paavo Heininen on säveltänyt kaksi oopperaa Silkkirumpu (1984) ja Veitsi (1989), joista jälkimmäinen voitti Savonlinnan oopperajuhlien sävellyskilpailun. Ooppera ei kuitenkaan saavuttanut yleisön suosiota ja aiheutti oopperajuhlille vaikeita taloudellisia ongelmia.[15] Heinisen teoksen katsottiin aikanaan olevan modernistien vastaveto oopperoiden karvalakkimaisuudelle ja Uudessa Suomessa arveltiin ensi-illan tiimoilta, että karvalakkioopperoiden aikakausi oli päättymässä. Toinen uuden modernistisen oopperan keskeinen teos oli Kalevi Ahon monologiooppera Avain (1979). Teoksessa käytettiin monia kokeilevia keinoja, muun muassa kaikkia mahdollisia välimuotoja puheen ja laulun väliltä.[16]
Suomalaisen uuden oopperamusiikin maine kasvoi ulkomaillakin muun muassa Suomen Kansallisoopperan vierailtua vuonna 1979 Lontoossa Sadler’s Wellsin teatterissa ja molemmat esitetyt teokset, Viimeiset kiusaukset ja Punainen viiva, saivat myönteisen vastaanoton. Punainen viiva menestyi myös Zürichissä, Leningradissa ja Tallinnassa. Erityinen menestys oli myös vierailu New Yorkin Metropolitan Operassa vuonna 1983, jolloin New York Times -lehden musiikkitoimittaja Donald Henahan totesi Punaisesta viivasta: ”Todetakseni asian nopeasti, Aulis Sallisen Punainen viiva on paras uusi ooppera, jonka olen kuullut moneen vuoteen...” [16]
Oopperan tekijöitä
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Keskeisiin taiteilijoihin ja oopperavaikuttajiin sodanjälkeisenä aikana kuuluu Alfons Almi, jonka ura alkoi vuonna 1933 Radameksen roolilla Sortavalassa järjestetyssä Verdin Aidan amatööriesityksessä. Tuolloin meijerinjohtajana työskennellyt Almi sai kapellimestari Järnefeltin ansiosta mahdollisuuden laulaa sama rooli Suomalaisen Oopperan tuotannossa. Edvard Fazer kiinnitti tämän jälkeen Almin välittömästi oopperan ensitenoriksi. Almista kehittyi arvostettu Wagner-tenori, joka esiintyi myös monissa Mozartin tenorirooleissa. 1950-luvulta eteenpäin Almi keskittyi oopperan hallinnollisiin tehtäviin toimien talouspäällikkönä 1952–1953, apulaisjohtajana 1953–1955, johtajana 1955–1966 ja lopulta pääjohtajana 1966–1971. Almin kaudella perustettiin Suomen Kansallisoopperan säätiö ja oopperan nimi muutettiin Suomen Kansallisoopperaksi.[20]
Bassot Kim Borg ja Martti Talvela loivat kansainvälisen laulajauran. Borg työskenteli pääsääntöisesti Kööpenhaminan Kuninkaallisessa teatterissa. Borg lauloi uransa aikana rooleja yhteensä 16 eri kielellä ja oli tunnettu erityisesti Boris Godunovin roolistaan. Martti Talvela nousi yleisön tietoisuuteen voitettuaan 1960 Klemetti-opiston laulukilpailun. Hän esiintyi tämän jälkeen muun muassa Tukholmassa ja Saksassa. Talvela sai kotimaassa suurta mainetta muun muassa Viimeisten kiusausten pääroolistaan. Naislaulajista aikakauden parhaina pidetään Aulikki Rautawaaran ohella Lea Pilttiä, Irja Aholaista ja Anita Välkkiä. Piltti toimi Wienin valtionoopperan ensimmäisenä koloratuurisopraanona vuosina 1938–1943, jolloin sota keskeytti hänen uransa. Piltti vieraili joitain kertoja Suomalaisessa Oopperassa, mutta ei koskaan saanut sinne pysyvää kiinnitystä ja hän lopetti uransa 1961.[20]
Suomalainen nykyooppera
1990-luvun alussa suomalainen oopperamusiikki sai lopulta arvoisensa olosuhteet,[21] kun Kansallisooppera siirtyi vuonna 1919 tilapäisesti Kotimaisen Oopperan käyttöön annetusta Aleksanterin teatteristalähde? uuteen oopperataloon, joka oli vihitty käyttöön marraskuussa 1993. Talon ensimmäinen kantaesitys oli suomalaisen avantgarden uranuurtajan Erik Bergmanin Det sjungande trädet (1995). Uuden oopperatalon pieni näyttämö eli Alminsali on pyrkinyt toimimaan vastapainona päänäyttämön perinteisemmälle ohjelmistolle, ja sinne on pyritty tekemään kokeellisempia tuotantoja. Alminsalin ensimmäinen ensi-ilta oli Tapio Tuomelan säveltämä Korvan tarina (1991–1993), jota tekijät kuvailevat ”amoderniksi metaoopperaksi”.[21] Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien tarjontaa ovat täydentäneet Tampereen oopperan korkeatasoiset produktiot ja maakuntaoopperoiden paikalliset esitykset, jotka pitävät yllä suuren yleisön kosketusta oopperataiteeseen.[1]
Suomalaisen oopperamusiikin merkittävin ulkomainen tilaustyö ja tähänastisista teoksista suurin menestys on Kaija Saariahon ooppera Kaukainen rakkaus (L’amour de loin, 2000), jonka tilasivat Salzburgin musiikkijuhlat ja Théâtre du Châtelet. Viisinäytöksinen, ranskankielinen Kaukainen rakkaus kertoo keskiaikaisen tarinan trubaduuriprinssi Jaufré Rudelin ja Tripolin kreivitär Clémenceen rakkaudesta. Libreton oopperaan on kirjoittanut libanonilais-ranskalainen Amin Maalouf.[21] Saariahon toinen ooppera Adriana Mater sai ensi-iltansa vuonna 2006 Pariisin oopperassa.[22]
Toinen vuonna 2000 ensi-iltansa saanut suomalainen esikoisooppera oli Mikko Heiniön Riddaren och draken, joka tilattiin Turun tuomiokirkon 700-vuotisjuhlaa varten. Teoksen libreton on kirjoittanut Bo Carpelan. Teoksen tonaalisuudessa on vaikutteita Olivier Messiaenin musiikista, ja se hyödyntää kaksitoistasäveljärjestelmää ja moodeja.[21] Heiniön toinen ooppera Käärmeen hetki sai ensi-iltansa Suomen Kansallisoopperassa vuonna 2006.[23]
Kansanooppera
Kansanoopperaksi on nimitetty oopperamuotoa, jossa ”vakavan musiikin” oheen on liitetty viihteellisempiä elementtejä.[24] Vuonna 1975 alkaneen Ilmajoen Musiikkijuhlien Kansallisoopperaa tai Savonlinnan oopperajuhlia kansanomaisemmat oopperaesitykset ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Suomessa suuri yleisökin on löytänyt oopperan taidemuotona.[1] Ilmajoella kantaesitettyihin teoksiin kuuluu muun muassa Jorma Panulan Jaakko Ilkka (1978), jonka ohjasi Edvin Laine, ja Pekka Kostiaisen Lakeuksien lukko (2006).
Suurimpia suomalaisia kansanoopperaksi laskettavia esityksiä oli Tuomas Kantelisen ”urheiluooppera”, Paavo Nurmen elämästä kertova Paavo Suuri. Suuri juoksu. Suuri uni. (2000), joka kantaesitettiin Helsingin olympiastadionilla.[25]
Savonlinnan oopperajuhlat
- Pääartikkeli: Savonlinnan oopperajuhlat
Savonlinnan oopperajuhliat on vuoden 1967 henkiinherättämisestään alkaen ollut merkittävimpiä suomalaisen oopperamusiikin näyttämöitä. Vuosien saatossa festivaali on kasvanut viikosta kuukauden mittaiseksi tapahtumaksi, jonka kävijämäärä vuosittain on noin 60 000. Oopperajuhlilla on toteutettu vuoden 1967 jälkeen yhteensä kahdeksan suomalaisen oopperan kantaesitystä.[26]
Savonlinnan oopperajuhlilla on myös vuodesta 1987 nähty ulkomaisten oopperatalojen vierailuja. Juhlilla ovat esiintyneet muun muassa Tallinnan Estonia-teatteri, Deutsche Oper am Rhein, Lontoon Covent Garden ja pietarilainen Mariinski-teatteri. Vuoden 2007 vierailija oli Bolšoi-teatteri Moskovasta.[26]
Oopperan tekijöitä
Kansainvälistä uraa oopperalaulajina Suomesta ovat tehneet lähinnä bassot ja sopraanot. Lukuisia suomalaisia oopperalaulajia esiintyy vakituisesti maailman kuuluisissa oopperataloissa.[27]
Talvelan ja Borgin manttelinperijäksi on ennen kaikkea noussut Matti Salminen, joka debytoi Suomen kansallisoopperassa vuonna 1966. Salmisella on pysyvä kiinnitys Zürichin oopperaan, ja hän on vieraillut muun muassa Wienin valtionoopperassa, New Yorkin Metropolitan Operassa ja Milanon La Scalassa. Salminen on uransa aikana saanut kaksi Grammy-palkintoa levytyksillään Wagnerin Reininkullasta ja Jumalten tuhosta.[28] Baritoni Jorma Hynninen tuli tunnetuksi vuonna 1969 voitettuaan Lappeenrannan valtakunnallisen laulukilpailun. Hynninen kuului kansallisoopperan solistikuntaan 1970–1990 ja on vieraillut New Yorkin Metropolitanissa, Milanon La Scalassa, Wienin valtionoopperassa ja Pietarin Mariinski-teatterissa. Hynninen toimi Savonlinnan oopperajuhlien johtajana 1991–1993 ja taiteellisena johtajana 1993–2002. Oopperaroolien lisäksi Hynninen on kansainvälisesti menestynyt lied- ja konserttilaulaja. Hänen 130 äänilevystään kokonaisia oopperataltiointeja on 16.[29][30]
Suomalaisista naissolisteista tunnetuin kansainvälisesti on sopraano Karita Mattila. Lappeenrannan laulukilpailun ja ensimmäisen BBC:n Singer of the World -kilpailun voitostaan 1983 lähtien Mattila on tehnyt oopperarooleja kaikissa tärkeimmissä oopperataloissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mukaan lukien säännölliset vierailut New Yorkin Metropolitan-oopperaan ja Lontoon Covent Gardeniin. Mattila on levyttänyt muun muassa Claudio Abbadon, Zubin Mehtan ja Georg Soltin kanssa ja hänet on palkittu vuosina 1998 ja 2004 Grammy-palkinnolla parhaasta oopperalevytyksestä. Vuonna 2005 Mattila valittiin Musical American vuoden muusikoksi Yhdysvalloissa, ja hänet mainittiin alansa johtavaksi laulajattareksi. Mattila on vastaanottanut Ranskan Chevalier des Arts et des Lettres -kunniamerkin saavutuksistaan, ja vuonna 2007 Britannian johtavat musiikkikriitikot nimesivät hänet vuosisadan 20 merkittävimmän sopraanon joukkoon.[31]
Soile Isokoski nousi oopperamaailman tietoisuuteen voittamalla Lappeenrannan laulukilpailun vuonna 1987, ja hän toimi tämän jälkeen Kansallisoopperan solistina vuosina 1987–1994. Isokoski on esiintynyt myös muun muassa Metropolitan-oopperassa, La Scalassa ja Covent Gardenissa ja voittanut Elly Ameling -kilpailun vuonna 1988 ja Tokion kansainvälisen laulukilpailun vuonna 1990. Vuonna 1987 hänet palkittiin tunnustuspalkinnolla (myöhemmin liedpalkinto) BBC:n Singer of the World -kilpailussa. Soile Isokoski on tehnyt lukuisia levytyksiä Ondine-levymerkille ja voitti vuonna 2002 arvostetun Gramophonen Editor’s Choice Awardin Richard Straussin Vier letzte Lieder -sarjan levytyksestä.[32][33]
Edellä mainittujen lisäksi suomalaisiin kansainvälisiin oopperatähtiin kuuluvat myös tenorit Jorma Silvasti ja Raimo Sirkiä, baritonit Tom Krause ja Juha Uusitalo, basso Jaakko Ryhänen ja mezzosopraanot Monica Groop ja Lilli Paasikivi.[27]
Suomalaisia eturivin oopperakapellimestareita ovat viime vuosina olleet Leif Segerstam ja vuonna 2006 Kansallisoopperan ylikapellimestariksi valittu Mikko Franck. Segerstam on uransa aikana työskennellyt muun muassa Tukholman kuninkaallisen oopperan kapellimestarina, ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana, Berliinin Deutsche Operissa, Suomen Kansallisoopperassa, Savonlinnan oopperajuhlilla ja vieraillut lukuisissa oopperataloissa.[34]
Varsinaisten oopperasäveltäjien ja -muusikoiden lisäksi keskeinen osuus suomalaisessa oopperabuumissa on ollut puheteatteriohjaajien kiinnostus oopperaa kohtaan. Sallinen halusi Ratsumiehensä ohjaajaksi nimenomaisesti Kalle Holmbergin, jonka ohjauksista Agricola ja kettu oli säveltäjän suosiossa. Holmberg kritisoi voimakkaasti 1970-luvulla oopperataidetta ja on myöhemminkin tehnyt tiukan eron ”valheellisen kulinaristisen” ja ”realistisen” oopperan välille. Holmbergin lisäksi paljon oopperateoksia on ohjannut myös Ralf Långbacka.[16]
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
