Pajatso (ooppera)

Pajatso (ital. Pagliacci) on Ruggero Leoncavallon säveltämä ja kirjoittama kaksinäytöksinen ooppera.^[1] Oopperan ensiesitys oli Milanossa vuonna 1892. Sitä esitetään usein kaksoisnäytäntönä Pietro Mascagnin säveltämän Cavalleria rusticanan kanssa.

Pajatson suomalainen ensiesitys oli Suomalaisessa Oopperassa vuonna 1896. Suomeksi se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1919.^[2]

Osia Pajatso-oopperasta Enrico Caruson laulamana (äänitetty 17. maaliskuuta 1907)

Vesti La Giubba

No Pagliaccio non son

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Henkilöt

• Canio, teatteriseurueen johtaja: esittää Pajatsoa, klovnia II näytöksessä (tenori).
• Nedda, Canion vaimo: esittää Columbinaa II näytöksessä (sopraano).
• Tonio: esittää Taddeota II näytöksessä (baritoni).
• Beppe, ilveilijä: esittää Harlekiinia II näytöksessä (tenori).
• Silvio, maalainen (baritoni).

Pagliacci on ennen kaikkea tenorin ooppera ja Canion rooli onkin tulkinnallisesti haastava. Kuuluisin Canio kautta aikain oli Enrico Caruso, jonka levytys kuuluisasta aariasta ”Vesti la giubba” myi ensimmäisenä levynä maailmassa kultaa. Myöhempien vuosien kuuluisia Canioita ovat olleet muun muassa Giovanni Martinelli, Richard Tucker, Mario Del Monaco ja Placido Domingo sekä suomessa Wäinö Sola ja Veikko Tyrväinen. Toinen Pajatson kuuluisimmista numeroista on oopperan aloittava Prologi, jossa Tonio kertoo oopperan aiheen ja sen mitä saveltäjä haluaa teoksella sanoa. Haastava prologi tekee Tonion roolista merkittävän baritoniroolin ja kuuluisia Tonioita ovat olleet mm. Titta Ruffo, Lawrence Tibbett, Tito Gobbi, Sherrill Milnes ja Cornell McNeil. Suomessa Toniota lauloi usein Usko Viitanen, jonka tulkinta on nähtävissä Suomeksi lauletussa Pajatson taltioinnissa.

Tapahtumapaikka ja -aika

Montalto, Calabria, Italia 15 elokuuta, 1865

Prologi

Tonio esittelee esityksen ja vakuuttaa esityksen perustuvan tositapahtumiin.

I Näytös

Kylään saapuu kiertävä teatteriseurue, jonka johtaja Canio on mustasukkainen vaimostaan. Tonion yrittäessä auttaa Neddaa alas vaunuista, Canio kiivastuu. Seuraavaksi Canio selittää hänen käytöstään pilkkaaville kyläläisille, että hän ei koskaan alistu kärsimään vaimonsa uskottomuutta kuten kohta Pajatso kohta alkavassa esityksessä. Canio ja Beppe lähtevät juomaan viiniä, mutta Nedda on levoton, sillä hänen omatuntonsa kolkuttaa. Tonio lähentelee Neddaa, joka kuitenkin lyö häntä kasvoihin. Tonio vetäytyy sivummalle kostoa vannoen.

Neddalla on rakastaja, Silvio, jonka kanssa hän suunnittelee pakoa vielä seuraavana yönä. Kuultuaan tästä Tonio haluaa kostoa. Canio tulee auttamaan Toniota, mutta Silvio on lähtenyt pakoon. Tonio kovistelee Neddaa, mutta tämä ei suostu kertomaan miehen nimeä. Canio raivostuu ja uhkaa Neddaa, mutta Beppe ehtii estämään pahoinpitelyn. Beppe rauhoittaa Caniota ja sanoo rakastajan saapuvan näytäntöön. Canio miettii kuitenkin esityksen peruuttamista tässä tilanteessa.

II Näytös

Kylän väki on saapunut seuraamaan näytöstä. Nedda toimii lipunkerääjänä, ja ehtii varoittamaan Silviota sekä sopimaan paosta. Näytelmä, commedia dell'arte –esitys alkaa.

Colombine (Nedda) odottelee rakastajansa Harlekiinin (Beppe) tuloa. Taddeo (Tonio) tulee sisään ja tunnustaa Colombinelle rakkautensa, mutta ei saa vastakaikua. Harlekiini saapuu paikalle, jolloin Taddeo poistuu ja jättää rakastavaiset rauhaan. Mutta Pajatso (Canio) yllättää heidät, jolloin Harlekiini pakenee, mutta Colombine nopeasti huutaa hänelle samoin sanoin kuin I näytöksessä Nedda Silviolle. Pajatson kuullessa tämän, hänellä todellisuus ja näytelmä menevät sekaisin ja hän vaatii Colombinea (eli Neddaa) paljastamaan rakastajansa.

Katsojat eivät huomaa, että onkin tosi kysymyksessä. Nedda yrittää jatkaa huvinäytelmää, mutta Canio inttää: nimi tai kuolema. Hän kertoo yleisölle kuinka on pelastanut Neddan (nyt yleisökin tajuaa tilanteen) katuojasta ja ottanut hänet vaimokseen. Nedda ei kuitenkaan suostu kertomaan nimeä ja täysin mielensä menettänyt Canio surmaa vaimonsa. Juuri ennen kuolemansa Nedda kutsuu Silviota yleisön joukosta, joka hyökkääkin lavalle ja kokee rakastettunsa kohtalon. Canio pysäytetään, ja hänen aseensa putoaa. Lopuksi Tonio ilmoittaa yleisölle: la commedia è finita, ”hupinäytelmä on päättynyt”.

Lähteet

1. Taiteen alalta. Suomen Kuvalehti, 20.09.1919, nro 38, s. 15. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.07.2018.
2. Keijo Virtamo (toim.): Otavan musiikkitieto (2. painos), s. 298. Helsinki: Otava, 1997.