Elias Canettin essee From Wikipedia, the free encyclopedia
Joukko ja valta (saks. Masse und Macht) on Elias Canettin kirjoittama esseemuotoinen tutkielma sosiaalipsykologiasta. Kirja julkaistiin vuonna 1960, ja sitä voidaan pitää Canettin pääteoksena. Joukko ja valta on käännetty useille kielille, ja englanninkielinen käännös vuodelta 1962 on tekijän auktorisoima.
| Joukko ja valta | |
|---|---|
| Masse und Macht | |
 Suomennoksen ensimmäinen painos |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Elias Canetti |
| Kieli | saksa |
| Genre | tietokirja |
| Kustantaja | Claassen |
| Julkaistu | 1960 |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Markus Lång |
| Kansitaiteilija | Eeva Louhio |
| Kustantaja | Loki-Kirjat |
| Julkaistu | 1998 |
| Ulkoasu | nidottu |
| Sivumäärä | 618 |
| ISBN | 952-9646-40-2 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kirjan taustalla ovat Canettin omat joukkoelämykset 1920–1930-luvun Saksassa ja Itävallassa, erityisesti Walther Rathenaun murhaa seuranneet mielenosoitukset Frankfurtissa vuonna 1922 ja Wienin oikeuspalatsin tulipalo vuonna 1927. Canetti joutui pakenemaan Wienistä Lontooseen, kun Itävalta liitettiin natsi-Saksaan vuonna 1938 (Anschluss). Hän luopui muusta kirjallisesta työstään ja keskittyi kirjoittamaan Joukkoa ja valtaa kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Vuoteen 1948 saakka hän tutki lähdeaineistoa ja vasta sen jälkeen alkoi kirjoittaa teosta.
Muistelmatrilogiassaan Canetti kuvaa, kuinka hän kiinnostui joukkoilmiöistä ja alkoi tutkia niitä.
Canetti tarkastelee teoksessaan joukkoilmiöitä ja vallankäyttöä. Vaikka hänen työnsä on paljolti Gustave Le Bonin ja Sigmund Freudin kritiikkiä, ei näitä kirjoittajia mainita alkuteoksessa nimeltä. Canetti keskittyy tarkastelemaan joukkoilmiöiden ja vallankäytön luonnetta, eikä hän tutki niiden yksilöllistä syntykehitystä siten kuin esimerkiksi psykoanalyysi tekee. Historiallisilla kuvauksilla on Canettille yhtä suuri merkitys kuin myyteillä ja saduilla, koska tutkimuskohteena on viime kädessä se, miten ihminen koettaa käsittää ja ymmärtää maailmaa.
Kirjan aiheisto voidaan jakaa kahdeksaan luokkaan.
Aluksi Canetti kuvaa erilaisia joukkoja ja joukkoihin liittyviä ilmiöitä. Canettin tyylikeinona on voimakas eläytyminen kuvattuihin tapahtumiin. Canetti esittää useita kontrastiivisia jaotteluja (avoin–suljettu, hidas–nopea, rytminen–ryytynyt, näkymätön–näkyvä joukko)[1] ja sitten viisikohtaisen jaon, joka perustuu hallitsevaan tunnetilaan ja sulkee sisäänsä myös eläinlaumat: raivo-, pako-, kielto-, kääntymys- ja juhlajoukko.[2] Joukot ovat suuria, mutta niiden ohella on pieniä ihmisryhmiä eli joukkueita (Meute). Nämä Canetti jakaa neljään luokkaan: metsästys-, sota-, suru- ja kasvujoukkue.[3]
Canettin mukaan joukoilla on seuraavat perusominaisuudet:
Uskonnot syntyvät joukkuetyyppien muuttuessa toisikseen. Joukkue haluaa pysyä koossa ja koettaa säilyttää kollektiivisen mielialan siirtämällä sitä tilanteen mukaan erilaiseen astiaan. Uskonnot jakaantuvat samoin kuin joukkueet: on metsästys-, sota-, suru- ja kasvu-uskontoja. Esimerkiksi kristinusko on suru-uskonto ja islam sotauskonto; vapaata markkinataloutta Canetti pitää kasvu-uskontona. Tarkastelutapa on reduktiivinen, eikä Canetti usko tuonpuoleiseen. Hän on hyvin lähellä Wilfred R. Bionia huomauttaessaan, että uskonnollinen joukkue (Bionilla ”messiaaninen ryhmä”) voi pysyä koossa vain jos onnistuu lykkäämään tavoitteensa tuonpuoleiseen;[4] tavoitteen saavuttaminen johtaisi — paradoksaalista kyllä — joukon hajoamiseen.[5]
Tarkastellessaan joukkokuvitelmien asemaa eri mielisairauksissa Canetti päätyy varsin kiehtoviin tuloksiin: skitsofreenikko koettaa kuvitellun joukon avulla vapautua käskyn odista;[6] kasvuhaluiset joukot ovat paralyytikon puolella;[7] juoppohullun harhat ovat joukoittaisia;[8] paranooikkoa väijyvät vihamieliset joukkueet.[9] Paranoia on leimallisesti vallan sairaus, ja kirja päättyy laajaan analyysiin leipzigilaisen tuomarin Daniel Schreberin muistelmista.[10] Canetti asettaa rinnatuksin Daniel Schreberin ja Adolf Hitlerin: joukoilla oli sekä Schreberille että Hitlerille tärkeä poliittinen ja psyykkinen merkitys.[11]
Ihmisen ruumis ja kouriintuntuva todellisuus määräävät ihmisen toimintaa, kehitystä ja ymmärrystä hyvin pitkälti. Väkivallan perustana on ihmisen ravinnonhankinta. Heti kirjansa aluksi Canetti toteaa: ”Ihminen ei pelkää mitään niin paljon kuin tuntematonta kosketusta.”[12] Mitä kosketuksesta saattaisi seurata? Ihminen tarttuu kädellään saaliiseen, repii sen rikki, vie suuhunsa, puree ja nielee. Saalis kulkee pitkän pimeän taipalen ruumiin sisässä ja saaliista imetään kaikki hyödyllinen ja sulatetaan omaan ruumiiseen, kunnes jäljelle jää vain jätettä ja pahaa hajua. Se poistetaan ruumiista häpeillen. ”Saalis otetaan väkivalloin kiinni ja hotkitaan väkivalloin suihin”, kirjoittaa Canetti ja jatkaa: ”Kun väkivalta lakkaa hätäilemästä, se muuttuu vallaksi.”[13]
Valtaa eli mahtia on vaikea eritellä, koska se on moniulotteinen ilmiö ja eri ihmiset ja eri kielet käsittävät sen eri tavoin. Vallan ja väkivallan eroa Canetti havainnollistaa sillä, miten kissa leikkii pyydystämällään hiirellä. Kun kissa antaa hiiren juosta vähän matkaa, hiiri ei enää ole kissan väkivallan kohteena mutta se on yhä kissan vallassa. Kissa valvoo tilaa, jossa hiiri on, mutta suo hiirelle toivonpilkahduksen. Vallalle voidaankin esittää seuraavat määreet: tila, toivonpilkahdus, valvonta ja tuhohalu.[14] Canettin mukaan väkivalta piilottelee aina vallan takana. Väkivaltias haluaa käyttää toisia joko ravinnokseen tai muutoin hyväkseen niin että hän itse jää viimeisenä jäljelle. Kummassakin tapauksessa hän jää eloon toisten kuollessa. — Valta merkitsee Canettille myös silkkaa pystyvyyttä ja kykenevyyttä, eräänlaista narsismia jota ihminen kokee voidessaan hallita maailmaa.
Saksan kielen Überleben eli eloonjääminen tois(t)en kuollessa on Canettin teoksen ydinkäsitteitä. Kun joku jää eloon toisen kuollessa, hän tuntee voittaneensa kuoleman; vainaja oli heikompi kuin hän, ja niinpä eloonjääjä on valtansa tunnossa. ”Tappaminen on eloonjäämisen alkeellisin muoto. – – Ihminen haluaa kaataa hänet [vihollisen] voidakseen tuntea, kuinka hän itse elää yhä ja toinen ei enää elä.”[15] Etelämerellä uskotaan, että tapetun miehen voima, mana, siirtyy tappajalle.[16] Sodassa taasen on tärkeää, että vihollisten lisäksi kaatuu myös omia; pääasia on, että itse jäädään eloon mahdollisimman monien kuollessa.[17] Kuolema on — ainakin näennäisesti — voitettu uhraamalla toiset kuolemalle; kyse voi toki olla joko fyysisestä tai sosiaalisesta kuolemasta. Toiset toimivat ”kuolemanjohdattimena”.[18] Tämä illusorinen kuolemattomuus on Canettin mukaan ihmiskunnan polttavin ongelma.[19]
Kuolema löytyy käskynkin takaa. Canettin mukaan käsky on alun perin tappouhkaus: vahvempi eläin antaa heikommalle pakokäskyn, ja heikomman on paettava henkensä edestä.[20] Ihmisten kesken annetut käskyt ovat loitonneet melko kauas alkuperästään. Jos ihminen ei tottele saamaansa käskyä, ei käskijä välttämättä surmaa häntä. Lisäksi tottelemisesta palkitaan: käskyyn yhdistetään ruokalupaus.[21] Tilanne ei kuitenkaan ole ongelmaton, sillä käskyn otaa (saks. Stachel) ei pidä jättää huomiotta. Kun ihminen tottelee saamaansa käskyä, käskyn ota jää häneen.[22] Ihminen haluaa vapautua tuosta odasta — se on piikki hänen lihassaan. Kuinka vapautus on mahdollinen? Canetti esittää kolme vaihtoehtoa: joukkoon sulautumisen, psykoosin ja toisten käskemisen. Näistä viimeinen on meidän itse kunkin käytössä. Kun voimme käskeä jotakuta toista samalla tavoin kuin meitä itseämme on käsketty, silloin vapaudumme odasta. Selkeimmin tämä näkyy lastenkasvatuksessa ja sotaväessä.
Wilhelm Dilthey nimitti hermeneutiikaksi sitä, miten ihminen etsii tekstistä merkkejä toisesta psyykestä ja pyrkii eläytymään toisen ihmisen sielunelämään. Hermeneutiikka sisältyy siihen laajaan ilmiökenttään, jota Canetti kutsuu muodonmuutokseksi ja joka suunnilleen vastaa Freudin samastumista. (Canettin käsite Einverleibung eli ’sula[u]ttaminen, inkorporaatio’ vastannee Freudin kohteenvalintaa.) Muodonmuutos erottaa ihmisen eläimistä; ihmiset ”ovat muodonmuutokselle kiitollisuudenvelassa kaikesta parhaimmastaan”.[23] Ihminen voi laittautua sekä toiseksi ihmiseksi että eläimeksi, kuten Canettin bušmanniesimerkit osoittavat.[24] Myös suru-uskonnot syntyvät samastumisesta: ihminen on kehittynyt taitavaksi metsästäjäksi nimenomaan sen ansiosta, että hän pystyy asettumaan saaliin nahkoihin ja aavistamaan sen juonet; sitten hän surmaa saaliin ja syö sen, mutta samalla hän surmaa osan itseään; hän kokee myös saaliin piinan ja ahdistuksen, koska on eläytynyt sen asemaan; hän kokee ahdistusta ja syyllisyyttä; ahdistus purkautuu uskonnoksi, jonka keskushenkilön — Tammuzin, Adoniksen, Kristuksen, Husainin — olisi kaikista ihmisistä viimeiseksi pitänyt kuolla; kuoleva jumala ottaa pois maailman synnin.[25] (Canetti päätyy siis erilaiseen tulkintaan kuin Freud Toteemissa ja tabussa.)
Joukon ja vallan vastaanottoa on vaikeuttanut se, ettei teosta voi sijoittaa yhden tieteenalan alle vaan se edustaa monitieteisyyttä ja Canettin kirjoitustyyli on esseistinen ja kaunokirjallinen. Kirjassa on aineistoa muun muassa joukkopsykologian, sosiaalipsykologian, sosiaalipsykiatrian, antropologian, käytännöllisen filosofian ja yhteiskuntafilosofian alalta. Canetti suhtautuu kriittisesti psykoanalyysiin, erityisesti Freudin teoksiin Psykoanalyyttisia huomioita omaelämäkerrallisesti kuvatusta paranoiatapauksesta (1911) ja Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921), ja tämä herätti ärtymystä Theodor W. Adornossa. Adornon mielestä Freudin Joukkopsykologia ennakoi nerokkaalla tavalla kansallissosialismia, kun taas Canettin kirja kompastuu hänen mukaansa siihen, ettei todellisuutta ja mielikuvitusta eroteta riittävän selvästi toisistaan.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
