From Wikipedia, the free encyclopedia
Únětice-kulttuuri (tšek. Únětická kultura, saks. Aunjetitzer Kultur, puol. Kultura unietycka, engl. Unetice culture) oli pronssikaudella ensimmäisiä pronssia valmistaneita kulttuureja itäisessä Keski-Euroopassa 2300–1600 eaa. Tämä kulttuuri liittyy keskieurooppalaiseen kulttuurien kehityssarjaan, joka johti myöhemmin kelttien kulttuurien kehitykseen.[1][2]
Nimitystä ”Úněticer Kultur” käytettiin enismmäisen kerran vuonna 1910 kirjassa ”Handbuch der Tschechischen Archäologie”, jonka tšekkiläiset arkeologit Lubor Niederle ja Karel Buchtela kokosivat. He nimesivät kulttuurin ensimmäisen löytöpaikan mukaan, joka oli Prahan pohjoispuolella sijaitseva kylä Únětice. Sieltä löytyi vuonna 1879 Holý Vrchin kukkulalta yli 50 hautaa, jotka sijoittuivat Únětice-kulttuurin klassiselle kaudelle.[3][lower-alpha 1]
Kulttuurin asuinalueet sijaitsivat pääosin Elbe-joen ja sen sivujokien valuma-alueella. Seutu muodostuu valuma-alueen alavista ja loivapiirteisistä laaksoista, joissa sedimenteistä muodostuva lössimaa on maatalouden kannalta hedelmällistä. Elben kuuluisin alue on Böömi. Alueella sijaitsee kuitenkin myös kallioisia vuoria, kuten Thüringenin ylänkö, Erzgebirgen vuorijono ja Sudeettien vuoristo, joiden korkeudet yltävät lähes kilometrin korkeuteen. Vuoriset alueet ovat silloin olleet metsien peitossa eivätkä ne ole kelvanneet viljelyyn. Niissä harjoitettiin kuitenkin kotieläinten, kuten vuohien ja lampaiten, paimentamista.[4][5]
Alueen ilmasto on ollut pronssikaudella leuto ja siellä on satanut melko tasaisesti vuoden ympäri. Vuotuinen sademäärä on vaihdellut 450–1030 millimetrin välillä. Runsaimmat sateet ovat tulleet heinäkuussa ja pienimmät helmikuussa. Talvella lumisateet ovat alkaneet marraskuussa, mutta alavilla mailla on tuuli puhaltanut lumet pois. Hitaasti virtaavat joet ovat talvella jäätyneet, sillä talven keskilämpötila on ollut −5 astetta. Kesällä alueen keskilämpötila on noussut +20 asteeseen. Vuorien nopeajuoksuiset joet eivät ole jäätyneet, mutta runsaamman lumentulon seurauksena ne ovat talvella kuivuneet vähiin, kun taas keväisin ne ovat lumien sulaessa tulvineet, alankojen joet mukaan lukien.[4]
Alue on kuulunut Keski-Euroopan kasvuvyöhykkeeseen ja lössimaiden kasvillisuus on ollut vehreää. Alueella ovat vuorotelleet ruohotasangot ja lehtipuumetsiköt. Subboreaalisella kaudella ovat tammi–pyökki-metsät olleet alavilla mailla vallitseva biotooppi, mutta korkeammalla vuorilla olivat vallitsevana pihtametsät. Niiden ylläpitämään eläimistöön on kuulunut suurnisäkkäistä muun muassa saksanhirvi, metsäkauris, alkuhärkä ja villisika. Näitä kaikkia on metsästetty.[4]
Kulttuuriryhmien perinteiden sekoittuminen on käynnistynyt, kun lännestä päin oli saapunut kellopikarikulttuurin väestöä harvaan asutulle nuorakeraamisten ryhmien alueelle nykyisen Böömin ja Määrin alueille. Molemmat olivat jo käyttäneet kuparimetallia ja osasivat valmistaa siitä erilaisia esineitä. He ovat oppineet lisää metallurgian taitoja kaakossa päin Balkanin niemimaalla ja Karpaattien vuoristossa asuvilta ryhmiltä, josta oli tullut joko kulttuurista vaikutusta ja/tai myös väestöllistä lisäystä. Kohtaaminen oli ollut hedelmällistä ja siitä on muodostunut uudenlainen kulttuuriryhmä, jonka elämäntapa ja arkeologinen jälki on erottunut selkeästi alueen muista kulttuuriryhmistä. Nämä keskenään tiivisti vaikuttaneet kymmenen alueellista ”heimoa” sijaitsivat maantieteellisesti erillään toisistaan, mutta niillä on ollut paljon yhteistä keskenään. Siksi tätä ryhmää alettiin 1900-luvulla pian kutsua Únĕticen kulttuuriksi.[5]
Miten väestöjen liikkeet alueiden välillä ovat voineet olla mahdollisia, saattaa valottaa seuraava Anna Pokuttan esimerkki. Puolan Sleesiassa alkuperäinen väestö oli kutistunut jostakin syystä voimakkaasti 2200–2000 eaa., jolloin sinne alkoi muuttaa sen ulkopuolelta uutta väestöä. Alueen sen aikaisista haudoista löydettyjen vainajien isotooppitutkimusten mukaan noin 40 % heistä oli syntynyt alueen ulkopuolella ja oli siirtynyt sinne myöhemmin. Heitä saapui Sleesiaan muun muassa nykyisten Saksan, Tšekin, Unkarin ja Ruotsin alueilta. Hän ehdottaakin, että siirryttäessä neoliittiselta kivikaudelta varhaispronssikauteen, on aikakauteen liittynyt samalla laajoja väestönliikkeitä. Paikalliset heimot ovat siis saaneet rinnalleen maahanmuuttajia, joihin he ajan mittaan ovat sulautuneet.[6]
Ainakin Saksassa Únětice-kulttuurin yhteistöt näyttävät esiintyneen yksittäisinä saarekkeina, joiden välisiltä alueilta heistä ei ole löydetty mitään jälkiä. Näitä saarekkeita voidaan pitää heimoalueina ja ne ovat vakiintuneet suotuisille viljelyalueille. Kulttuurin keskusalue on alkujaan sijainnut Määrin varhaisella metallurgia-alueella, joka on sen jälkeen laajentunut nykyisen Tšekin Böömin alueelle, itäisen Etelä- ja Keski-Saksan sekä eteläisen Länsi-Puolan alueelle. Kulttuurialue on ulottunut lopulta myös eteläiseen Pohjois-Saksaan, Pohjois-Itävaltaan ja Länsi-Ukrainaan. Kulttuurin klassisella kaudella siitä on tunnistettu kymmenen paikallista ryhmää: Böömin ryhmä, Määrin ryhmä, Slovakian ryhmä, Ala-Itävallan ryhmä, Keski-Saksan ryhmä, Ala-Saksin ryhmä, Ala-Lausitzin ryhmä, Sleesian ryhmä, Suur-Puolan ryhmä (Kościan) ja Galitsian ryhmä. Nykyisten Tšekin ja Slovakian alueilta tunnetaan noin 1 400 arkeologista löytöpaikkaa, Puolasta 550 löytöpaikkaa ja Saksasta 500 löytöpaikkaa.[7][1]
Únětice-kulttuuria edelsi kellopikarikulttuuri ja nuorakeraaminen kulttuuri, joiden sulautumana sitä pääasiassa pidetään, ja sitä seurasi tumuluskulttuuri, jonka näkyvimpiä tunnusmerkkejä olivat suuret maantäytteiset kumpuhaudat. Kulttuurin periodeja on totuttu jakamaan monella eri tavalla. Paul Reinecke jakoi sen periodeihin A1 ja A2 esinelöytöjen perusteella seuraavasti:
On olemassa muitakin tapoja jaksottaa sen eri kulttuurivaiheita, joista osa on taulukoitu alla:
| Vaihe | Reinecke 1924[8] | Moucha 1963[5] | Pleinerová 1967[9] | Bartelheim 1989[10] | ajoitus | |
|---|---|---|---|---|---|---|
| kalkoliittisen kauden loppu | (A0) | 1. proto-Únětice | Ia Ib | vanhempi Únětice | 1 | 2300–2000 eaa. |
| 2. varhais-Únětice | ||||||
| 3. keski-Únětice | II | 2 | ||||
| 4. esiklassinen Únětice | ||||||
| varhaispronssikausi | A1 | 5. klassinen Únětice | III | nuorempi Únětice | 3 | 2000–1800 eaa. |
| A2 | 6. jälkiklassinen Únětice | 1800–1700 eaa. | ||||
| keskipronssikausi | B2 | Tumuluskulttuuri (läntinen osa), Trzciniec-kulttuuri (itäinen osa) | ||||
Kulttuurin äkillinen katoaminen arkeologisesta löytöaineistosta on ollut aina arvoitus ja sen syistä käydään edelleen akateemista väittelyä. Lopullista yksittäistä syytä siihen ei toistaiseksi tunneta, vaikka sen katsotaan häviävän muutaman vuosikymmenen aikana. Eräs teoria on, että syy kulttuurin loppumiseen olisi johtunut pronssituotannossa syntyneisiin häiriöihin. Louhittavan tinan loppuminen voisi olla yksi syy, sillä myöhemmissä kulttuureissa hyödynnettiin tinan hankinnassa pääasiassa ulkomaisia lähteitä, kuten esimerkiksi sen tuontia Britannian Cornwallista. Toinen syy olisi poltettavan puun loppuminen, kun asuinalueiden ympäristöstä puuvarat olisi hyödynnetty loppuun. Pronssin valmistus vaatii runsaasti lämpöenergiaa ja korkean lämpötilan, joiden saavuttamiseksi ainoa käyttökelpoinen tapa on ollut puuhiilen polttaminen. Tuotetun pronssin vähentyessä, kulttuurialueet ovat jääneet sivuun tärkeiltä kauppareiteiltä, jotka ovat kulkeneet lännempänä kuin aikaisemmin. Myös väestön kasvu ja sen ruokahuolto ovat saattaneet olla vaikeuksissa.[5]
Kulttuurin loppuvaiheet vaikuttavat olleen dramaattisia. Anna Pokuttan tutkimuksien tulokset Sleesian alueelta viittaavat alueen äkillisen väestökatoon. Hän ei ole löytänut yhtään luurankoa aikaväliltä 1740–1670 eaa. Lisäksi monet kuolleista on haudattu samaan aikaan, mikä viittaa alueen suureen kuoleisuuteen. Eräissä yhteyksissä on ehdotettu Santorínin tulivuorenpurkausta katoamisprosessin käynnistäväksi tapahtumaksi, joka olisi romahduttanut tuotannon rakenteet ja samalla aiheuttanut myös nälänhädän. Tätä teoriaa ei kuitenkaan hyväksytä yleisesti, sillä tapahtumien päiväykset eivät kohtaa.[6][5]
Vaikka syytä kulttuurin katoamiseen ei tiedetä, tuli sen tilalle lyhyessä ajassa uusia pitkäikäisiä kulttuureja. Únětice-kulttuurin länsiosaan muodostui tumuluskulttuuri (1600–1200 eaa.), jonka tunnusmerkkeinä ovat olleet suuret hautakummut, ja alueen itäosaan muodostui Trzciniec-kulttuuri (1900–1200 eaa.).
Koska Úněticen oma kultturialue on sisältänyt laajoja asumattomia alueita, on sillä ollut myös sen naapuriväestöihin sekä lyhyitä että pitkiä välimatkoja. Úněticen pohjoispuolella ja Skandinavassa on elänyt neoliittisen kivikauden loppuvaiheiden väestöryhmiä, jolle toimitettiin satunnaisesti kuparia. Luoteessa on asunut maata viljeleviä kellopikarikulttuurin ryhmiä ja sen länsipuolella on elänyt pieniä nuorakeraamisia ryhmiä (tansk. Enkeltgravskultur tai saks. Einzelgrabkultur, Riesenbecher). Koillisessa Itämeren rannoilla on sijainnut muun muassa Płonian ryhmiä ja Iwno-kulttuurialue, ja idässä on sijainnut laaja Mierzanowic-kulttuuri. Etelässä sijaitsevat Alpit, joka on ollut tiheämmin kansoitettu. Alppien luoteispuolella on sijainnut Adlerbergin kulttuuri, pohjoispuolella Pohjois-Alpin pronssikauden ryhmät, Straubingin ryhmät, Unterwölblingin ryhmät, kaakkoispuolella Wieselburgin kulttuuri, ja kauempana kaakossa Pannoniassa Nitran kulttuuri, Kisapostagin kulttuuri, Nagyrévin kulttuuri ja Hatvan kulttuuri.[lower-alpha 3]
Lähes kaikki kulttuuripiirin ihmiset ovat tavalla taikka toisella osallistuneet elintarvikkeiden tuottamiseen. Jos neoliittisella kivikaudella on karjanhoito ja eläinten paimentaminen ollut tärkeä lisä keräilyllä, metsästyksellä ja kalastuksella hankittuun ravintoon, on tämä suhde kääntynyt pronssikaudella päinvastaiseksi. Pronssikauden alussa painopiste siirtyi eläinravinnon omakohtaiseen tuottamiseen, kun metsästyksen ja kalastuksen merkitys väheni. Ravintolisää on saatu metsästämällä suurnisäkkäitä ja pienriistaa, sillä niiden luita on löydetty asuinpaikkojen tunkioilta. Kalastus on ollut mahdollista niillä maatiloilla, jotka sijaitsivat järvien ja jokien läheisyydessä. Tunkioista löytyneet jäänteet jokisimpukoista, kilpikonnista ja kalasta kertovat tästä. Kotieläimiä, ovat olleet lammas, vuohi, nauta, sika, koira ja hevonen, kasvatettiin moneen tarkoitukseen. Koiraa lukuun ottamatta näiden luita löydetään asuinpaikkojen tunkioista. Hevosen luut ovat näistä harvinaisimmat, sillä hevosia on käytetty työ- ja vetoeläiminä. Kun eläintä on kasvatettu, sitä on mahdollisuuksien mukaan lypsetty ja maito käytetty ravintolisänä. Tästä on todisteena tietynlaiset astiat ja siiviltät, jotka on valmistettu keramiikasta. Aikaisemmin vaatteet kudottiin pellavasta, mutta pronssikaudella alettiin kasvattaa pitkäkarvaista lammasrotua, jonka villa sopi kankaiden kutomiseen. Lopulta varhaispronssikauden lopussa kaikki vaatteet on valmistettu villasta. Kun eläimet ovat käyneet hyödyttömäksi, ne on teurastettu ja niistä on saatu vielä lihaa ja muita elintarvikkeita, taljoja ja nahkaa sekä luita. Vaikka varhaispronssikaudella ovat metalliesineet alkaneet yleistyä, on niiden rinnalla käytetty aluksi vielä kivi- ja luutyökaluja. Metallin myöhemmin yleistyttyä ovat kivityökalut käyneet harvinaisiksi. Hevosen suuri arvo on liittynyt sen työkykyyn. Haudoista on löytynyt ratsastamiseen tarkoitettuja suitsia, mutta on myös epäsuoria viitteitä kärryjen käyttämisestä. Hevosella on myös voitu aurata peltomaata.[4]
Kasvien viljelyä varten oli raivattu pienialaisia peltopalstoja, joissa on viljelty esimerkiksi viljaa. Helposti viljeltyjä lajeja ovat olleet emmervehnä ja ohra (kaksi- ja kuusirivinen), jotka ovat sopineet parhaiten alueen ilmastolle. Pienempiä määriä, mutta yleisesti viljeltyjä, ovat olleet papu, hirssi ja linssi. Villikasvien käytöstä ravintona ei ole todisteita. Ruoan säilyttämiseen ja juomien käsittelyyn on käytetty runsaasti erilaisia astioita. On esitetty, että ainakin simaa juotiin yleisesti. Se valmistettiin antamalla hunajaveden käydä alkoholipitoiseksi juomaksi.[4]
Maataloudessa on kulttuurivaiheen alkuvaiheessa otettu käyttöön maan lannoittaminen, kuten Anna Pokutta selvittää tutkimuksessaan. Lannoitteena käytettiin eläinten lantaa, joka on ilmeisesti kerätty talteen laidunalueilta. Sleesiassa se tapahtui noin 2000 eaa. tienoilla. Hän on tämän jälkeen havainnut väestömäärässä selvää kasvua ja sanoo sen johtuvan maatalouden tuottavuuden kasvusta. Lannoittaminen on levinnyt koko kulttuuripiirin alueelle varsin lyhyessä ajassa, joka on kestänyt arviolta 2–3 sukupolvea.[6]
Ihmiskunnan kulttuurikausissa siirtyminen kivikaudesta metallikauteen on tapahtunut metallin, yleensä kuparin, käyttöönoton muodossa. Vaikka metallikauden alussa kivikautinen elämäntapa on säilynyt ennallaan, on pian opittu tuottamaan eri metalleja kivestä ja käsittelemään niitä eri tavoin. Kun metallia oli ollut niin paljon, että sitä on voitu jakaa lähes koko väestölle, se on vaikuttanut väestöjen tekniseen kehitykseen ja sitä kautta myös jokapäiväiseen elämänmenoon. Keski-Euroopassa kellopikarikulttuurin ja nuorakeraamisen kulttuurin kuparinkäsittelytaito yhdistettynä itäiseen Balkanin niemimaan ja Karpaattien vuoristoalueen pronssinvalmistustaitoon (alkoi jo 3000 eaa.) on käynnistänyt nopean teknisen kehityksen, jolla on ollut suuri vaikutus sekä yhteisöjen sosiaaliseen kehitykseen että ympäristön muuttumiseen. Uusi kehitysaskel metallurgiassa on otettu silloin, kun tinaa opittiin sekoittamaan kuparin joukkoon ja valmistamaan näin tinapronssia. Tällä pronssilla oli paremmat käyttö- ja käsittelyominaisuudet kuin puhtaalla kuparilla. Kehitystä on kiihdyttänyt tietotaito löytää ja tuottaa tinaa omalta lähialueelta. Tämä oivallus on antanut Úněticen kulttuurille etulyöntiaseman useiksi sadoiksi vuosiksi eteenpäin Keski-Euroopan alueella. Metalliesineiden lukumäärä arkeologisessa löytöaineistossa on kasvanut varhaispronssikauden loppua kohti siitäkin huolimatta, että sitä on samalla myyty runsaasti eri ilmansuuntiin muiden yleellisyystuotteiden saamiseksi tilalle.[5][4]
Vieläkään ei ole tutkittu tarkemmin sitä, mistä pronssituotantoon saadut metallit ovat olleet peräisin. Nykyään tiedetään, että kuparin malmioita esiintyy Erzgebirgen alueella aivan maan pinnassa niin, että niitä olisi pystynyt hyödyntämään jo kalkoliittisella kaudella. Metallin louhimisesta sieltä ei kuitenkaan ole löytynyt todisteita. Tiedetään myös, että Únětice-kulttuurin jälkeisenä aikoina kuparia tuotiin Itä-Alpeilta ja Harz-vuoristosta harkkometallina, joten miksi näin olisi toimittu, jos oman alueen malmit olisi olleet tunnettuja? Kupari on siten ollut ainakin alussa tuontimetalli. Tinamalmiot ovat maailmassa vieläkin harvemmassa. Silloiset tuottoisat eurooppalaiset tinamalmiot sijaitsivat Britannian Cornwallissa, Iberian niemimaalla, Erzgebirgessa ja Ranskan keskiylängöllä. Únětice-kulttuurin hankkima tina on siksi voinut olla peräisin sekä Erzgebirgesta että Cornwallista, jonka väestön kanssa on käyty ahkerasti kauppaa. Tinaa ei ole ilmeisesti louhittu Erzgebirgen kalliosta kovinkaan paljon, sillä se on ollut helppo kaivaa jokien sedimenteistä, missä on ollut kalliosta rapautunutta painavaa kassiteriittiä. Sedimentit on voitu vaskata, sillä ominaispainoltaan raskas kassiteriitti olisi erottunut siitä helposti. Aikaisimmat havainnot Erzgebirgen tinan louhimisesta suoraan kalliosta ovat vasta 1200 eaa. jälkeen.[5]
Pronssin valmistuksessa on käytetty puuhiiltä, jonka avulla malmia voitiin lämmittää riittävän kuumaksi. Kuparimalmi vaatii 1 089 celsiusastetta pelkistyäkseen. Yhden kilon kuparin tuottamiseksi tarvitaan vähintään 20 kilogrammaa puuhiiltä eli 120 kilogrammaa tukkipuuta. Tinan pelkistäminen ja sulattaminen kuparin joukkoon on tämän jälkeen vaatinut lisää puuhiiltä. Samoin kallion mahdollinen louhiminen tulen avulla on myös vaatinut runsaasti puuhiiltä. Arkeologit ovatkin yrittäneet arvioida, kuinka nopeasti alueen puuvaroja oli kulutettu, sillä varsin todennäköisesti alueen puuvaroja on ylikulutettu.[5]
Pronssituotteiden tuotannossa eräs kriittinen raaka-aine on tosiaan ollut puuhiili. Sen tuottamiseen on täytynyt erikoistua suuri joukko ihmisiä. Lisäksi puuhiilen kuljetukset metallipajoihin on vaatinut hevosrattaita ja kuljettajia sekä teitä. Toisaalta tinahankintaan on tarvittu siihen erikoistuneita ihmisiä. Sitä on keräilty, kuljetettu ja valmistettu, mikä on vaatinut oman työvoiman. Kuparin hankinta on ollut vastaavan suuruinen työurakka. Suuri osa valmistetuista tuotteista oli aluksi koruja ja kodintarvikkeita hyvin maksaville asiakkaille. Heidän tarpeensa ovat olleet prestiisiesineiden loistokkuus ja käyttömukavuus. Esineiden valmistaminen on alkanut valinmuotin tekemisellä kivestä. Vahavalumenetelmää ei silloin ole tunnettu täällä. Tähän ovat kelvanneet pehmeät kivilajit, jotka ovat kestäneet suuria lämpötilan muutoksia. Oma tuotanto on levinnyt koko kulttuurialueelle ja vain pieni osa arkeologisesta aineistosta on tuontiesineitä muualta. Kuitenkin muuallakin on käyty, sillä valmistettuja esineitä on toimitettu eteenpäin kaukokaupassa, joka on suuntautunut sekä pohjoiseen että etelään, aina Välimerelle asti. Kaukokaupassa ovat hevosrattaat ja veneet olleet tärkeimmät kulkuvälineet. Kauppiaiden turvallisuus varmistettiin aseistetuilla vartijoilla, jotka kulkivat heidän mukanaan. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että vaikka suurin osa kultturipiirin väestöstä on toiminut ravinnon perustuotannossa, on heidän rinnallaan ollut väkeä metallituotantoon liittyvissä palvelu- ja tuotantotehtävissä. Heidän työpanoksensa on saattanut olla joko kokoaikainen tai osa-aikainen.[5][4]
Koska hajonneet pronssiesineet on voitu sulattaa uusien esineiden tekemiseksi, on ajan esinetyyppien tutkimiseksi löydettävä tästä kierrosta poistuneet esineet. Niitä onkin löydetty vainajien haudoista, jonne esineitä laitettiin hauta-antimiksi. Toisinaan on löytynyt maakätköjä, johon on piilotettu useita esineitä turvaan ryöstelijöiltä. Myös kosteikkoihin pudotetut esineet, niin sanotut vesiuhrit, ovat löytyessään valottaneet esinetuotannon kirjoa. Hauta-antimet ja maakätköt ovat sisältäneet aseita tai työkaluja (taltta, kirves, tikari ja talso), koruja (vaateneula) tai koristelevyjä (metallia).[4]
Suurin osa työkaluista, välineistä ja astioista valmistettiin puusta, luusta, nahasta, kaislasta ja monesta muusta raaka-aineesta. Villa syrjäytti pellavan vaatteiden raaka-aineena, mikä näkyy löytöaineistossa langan- ja kankaantekovälineinä. Maitoa ja mahdollisesti simaa juotiin paljon, minkä vuoksi kaatokannuja ja juoma-astioita valmistettiin paljon. Korut valmistettiin luusta, metallista, kotiloista, simpukoista ja fajanssista. Helmiä ja riipuksia valmistettiin hienorakeisesta kivestä, jota tuotiin Itämeren ympäristöstä. Meripihka on ilmeisesti ollut kallista tuontitavaraa, mutta se on siitäkin huolimatta levinnyt koko kulttuurialueelle.[4]
Úněticen kulttuurin kauppiaat käynnistivät aluksi kauppareitin, joka hyödynsi läpikulkureittiä Puolan kautta. Sen ääripäät olivat pohjoisessa Itämeren ja Pohjanmeren rannikkoalueet ja kaukana etelässä Välimeren rannikot. Etelässä sijaitsi tärkeän Mykenen kulttuurin kauppalaivastot, joilla oli Välimerellä laaja kauppaverkosto. Pohjoisessa tärkeitä asiakkaita löytyi Ison-Britannian Wessex-kulttuurissa ja Etelä-Skandinavian Tanskan ja Skånen alueilla. Tätä ajatusta tukee esimerkiksi meripihkan levintä. Se on ollut peräisin Puolan, Tanskan ja Britannian rannikoilta ja sitä tavataan runsaana Úněticen kulttuurin alueilta, Pohjois-Alpeilta, Ranskan Välimeren rannikolla ja Wessexistä.[5][1]
Länsi-Puolassa on ollut erilaisia heimoalueita, joihin oli Úněticen väestöllä vain rajoitettu pääsy. Esimerkiksi Iwono-kulttuurin alueilla ei ole lainkaan Úněticen esineistöä haudoissaan, mikä saattaa merkitä sitä, etteivät naapurit käynneet kauppaa keskenään. Tämä on erikoista, sillä kauppareitit ulottuivat muuten Välimerelle ja Tanskaan asti. Itä-Puolassa sijaitseva Mierzanowicen kulttuuri tuotti oman pronssiaan 400 vuoden ajan, mutta ei kaupannut sitä muualle. Alueen kauppapolitiikassa on vielä paljon tutkittavaa.[6]
![Thumb](#/media/Tiedosto:Steinerner_"Schuhleistenkeil".jpg){kind=small}
Kivikauden neoliittinen elämäntapa jatkuu pronssikaudellakin eli ihmiset ovat asuneet pienissä taloissa, johon on mahtunut perhekunta apulaisineen. Kylässä on ollut useita taloja ja ne ovat sijainneet lähellä toisiaan muodostaen pihapiirin, jonka pinta-ala on ollut alle hehtaarin suuruinen. On arvioitu, että kylän asukasluku on ollut alle 100 ihmistä. Kylät ovat olleet melko samanlaisia ja niitä on sijainnut pari kolme saman puron tai joen varrella olevassa viljavassa laaksossa, isompien virtavesien varsilla kyliä on ollut enemmän. Kylä on tarvinnut pienimuotoisten peltopalstojen rykelmille enintään muutaman hehtaarin tilaa, mutta kotieläinten laitumet ovat vaatineet enemmän tilaa. Viljely on tarvinnut kuivaa maata, mutta laitumet ovat voineet olla soiden ja virtavesien tai järvien rannoilla. Myös korkeammalla vuorten rinteillä on paimennettu pienempiä kotieläimiä kuten lampaita ja vuohia. Kylien lisäansiot ovat tulleet enimmäkseen käsitöistä, jonka ylijäämää on kaupattu eteenpäin. Talojen pohja on ollut suorakulmion muotoinen ja sen ulkomitat ovat olleet keskimäärin 10 metriä pitkä ja 4–5 metriä leveä. Taloissa on ollut paalujen varaan tuettu katto, jossa kateaine on ollut orgaanista materiaalia kuten esimerkiksi ruokoa. Seinien ulkopinta on ollut oksista ristikoksi punottua seinää, joka on tiivistetty täyttämällä se plastisella materiaalilla, kuten esimerkiksi savella tai sekoitemullalla (engl. Wattle and daub). Lattia on ollut maanpinnan korkeudelle jätetty maalattia. Tiedetään myös joitakin taloja, joiden lattia on kaivettu maanpinnan alapuolelle. Niiden rakenne ja käyttötarkoitus on selvittämättä. Taloissa on yleensä ollut väliseinä tai kaksi. Nissä on joskus sisäisiä rakenteita kuten esimerkiksi varastokuoppa, uuni tai kuoppaliesi. Kylän eri rakennukset eivät ole löydetyn esineistönsä puolesta poikenneet toisistaan merkittävästi. Piha-alueella on löytynyt varastokuoppia, uuneja, sulatusuuneja ja pieniä savipintaisia oleskelualueita.[4]
Kylien verkostoitumisessa on kuitenkin edetty kivikautta pitemmälle. On ollut kyliä tai asuinpaikkoja, joiden sijoittumiseen on käytetty muita kriteerejä kuin ravinnontuotanto. Osa näistä on sijainnut mäkien päällä, ne ovat olleet linnoitettuja aidalla ja/tai maavallilla sekä ne ovat olleet pysyvästi asuttuja. Tällaisia maatiloja tai kyliä on löydetty kustakin suuresta laaksosta 1–2. Näiden asukkailla on ollut arjessa enemmän metallia käytettävissään ja näiden hautaukset ovat sisältäneet parempia hauta-antimia. Näillä paikoilla on myös harjoitettu useammin taidokasta metallintuotantoa, näiden asukkaat ovat ilmeisesti kontrolloineet metallikauppaa ja he ovat ehkä olleet myös poliittisesti vaikutusvaltaisia. Useimmat tällaiset asuinpaikat ovat olleet pieniä (alle 0,5 hehtaaria).[4]
Niillä vainajilla, joiden hautoihin laitettiin hauta-antimia, on antimien määrä ja arvo ollut keskimäärin suurempi miesten haudoissa kuin naisten haudoissa. Esimerkiksi kaulakorut olivat miehillä useimmin metallisia raskaita kaularenkaita (torque), kun taas naisilla ne oli valmistettu usein orgaanisesta materiaalista. Naisten korut ovat yleensä olleet kaulanauhoja, joissa koristeina käytettiin putkimaisesti kiedottuja pronssispiraaleja, erilaisia kotilon- ja simpukankuoria tai emalimaisia kivihelmiä. Sukupuolilla oli selkeämpi työjako kuin on ollut alueen kivikautisilla kulttuureilla. Miesten hauta-antimissa näkyy sellaisia työkaluja ja aseita, joita on tarvittu taistelemisessa, paimentamisessa, metsästämisessä ja muissa kaukana kotoa suoritettavissa tehtävissä. Naiset ovat pysytelleet tiiviimmin kylässä tehden siellä kotiaskareita.[4]
Vaikka kyläyhteisöt ovat olleet pieniä, näkyy niissä yksilöiden välillä myös selkeä jako heidän sosiaalisen statuksensa mukaisesti. Korkeampi status ilmaistiin varallisuuden suuruuden mukaisesti esimerkiksi paremman pukeutumisen, välineistön laadun ja korujen avulla. Suuri osa asukkaista on haudattu ilman näitä statuksen mukaisia arvomerkkejä, kun taas ne harvat korkean statuksen omaavat henkilöt ovat saaneet hautoihinsa rikkaammat antimet. Vaikka kulttuurin myöhäisemmässä vaiheessa kaikilla ihmisillä on ollut varaa metalliesineisiin, on niiden laadussa ollut silloinkin suuria eroja. Se näkyy löydettyjen esineiden koristelussa, työn laadussa, metallin tyypissä sekä kaukokaupassa saatuina ylellisyyshyödykkeinä. Kulta ja hopeaesineitä on ollut vain kaikista korkea-arvoisimmilla vainajilla. Statuserot ovat näkyneet samansuuntaisina myös lasten haudoissa.[4]
On ehdotettu, että statushierarkia on liittynyt valta-asemaan, joka on ollut 1–2-portainen. Alamaisten yläpuolella on ollut johtajia ja ehkä johtajilla on vielä ollut suurempi johtaja. Kyläyhteisöt eivät siten ole olleet autonomisia, vaan niiden välillä on verkoston lisäksi ollut lisäksi alisteisia suhteita. Näiden suurien johtajien asemapaikat löytyvät heidän hautojaan tutkimalla. Rikkaita hautoja on löydetty esimerkiksi Leubingenissa, Helmsdorfissa ja viimeaikaisena Bornhöckin hautakumpu Dieskaun läheltä. Johtajien etuuksiin on ilmeisesti sisältänyt oikeus omaan osuuteen kaukokaupasta saataavasta varallisuudesta. Vaikka kulttuurin väestöä on pidetty aiemmin rauhanomaisina, ei voida vielä sulkea pois johtajien sotilaallinenkin valta. Heidän asuinalueiltaan on löydetty suuria maakätköjä, joissa on ollut kirveitä, miekkoja tai keihäänkärkiä. Näitä on aiemmin pidetty valmistajien tai kauppiaiden varastoina, jotka ovat jostakin syystä jääneet maahan. Toinen selitys saattaakin olla, että aseita on säilytetty maakätköissä varmuusvarastona tulevia kriisitilanteita varten.[1][4]
Hierarkian rakenteesta on esitetty toisenlaisiakin teorioita. Esimerkiksi Sleesian väestön monietninen ja suotuisa kehitys johtui Anna Pokuttan mukaan tuottavan maatalouden ja kukoistavan kaupan lisäksi yhteisestä kielestä, uskonnosta ja sosiaalisesta organisaatiosta. Hän uskoo yhteiskunnan olleen jo nyt jonkin asteinen teokratia, jossa johtohenkilöt ovat pikemminkin olleet pappeja ja tuomareita kuin päälliköitä ja sotilaita. Hänen mukaansa ”ruhtinashaudat” ovat olleet pappien tai tuomareiden hautoja, joiden teokraattinen asema on korostunut hautauksen rakenteessa ja sisällössä. Hautojen näkyvyys ja loistokkuus on lisääntynyt kohti kulttuurin loppua, jolloin pienet tumulukset muuttuivat hiljalleen suuriksi tumuluksiksi eli kumpuhaudoiksi.[6]
Tutkijat ovat pohtineet ihmisten sotaisuutta eri aikakausina viimeisen sadan vuoden ajan. Myös järjestäytyminen ympäröiviä kansoja vastaan ja sisäisen järjestyksen ylläpitämiseksi on kuulunut tähän keskusteluun. Aikaisempi käsitys on ollut, että Eurooppa on tuolloin vielä ollut kivikauden tapaan melko rauhallinen alue. Euroopan väestömäärät olivat pienet (5–6 miljoonaa asukasta) ja väestöjen välissä oli laajoja asumattomia alueita. Alueiden välillä ei todennäköisesti ole sodittu usein, mutta kun sotia on sitten käyty, on taisteluiden miesluvun ajateltu olleen vähäinen. Hiljattain on tutkittu Pohjois-Saksassa löydettyä Tollensen taistelukenttää, jolla taisteltiin 1200 eaa. Arvioiden mukaan siellä on taisteluihin osallistunut noin 6 000 ihmistä, mikä on huomattavasti suurempi lukumäärä kuin mitä on pronssikaudella perinteisesti ajateltu olleen mahdollista.[1][6]
Toisaalta jo kalkoliittisella kivikaudella ne väestöt, jotka sulautuivat yhteen muodostaen Úněticen kulttuurin, olivat jo aikaisemmin haudanneet monia yksilöitä, joilla oli väkivaltaisia traumoja. Úněticen kulttuuriin kuuluvat aseita sisältäneet haudat, monet aseista rikkaat maakätköt sekä kauppapoliittiset realiteetit turvallisuusuhkineen, ovat kaikki piirteitä, jotka puoltavat näkemystä kulttuurin tavasta lähettää aseistautuneita henkilöitä ratkaisemaan kriisitilanteita väkivalloin. Väittelyissä on usein vain kyse asemiehien lukumääristä ja siitä, ovatko he samalla olleet myös ammattilaisia. Uusi, ja vielä laajalti hyväksymättä oleva, tapa tulkita aseiden maakätköjä viittaisi johdettujen sotajoukkojen olemassaoloon. Kun vain joissakin haudoissa on hauta-antimina aseita (kirveitä, tikareita ja tikarikirveitä), tulkitaan nämä miehet nyt sotilasorganisaation johtajiksi. Rivisotilaiden aseet olisivat ne, jotka on löydetty maakätköistä kylien läheltä. Maakätköissä on usein kymmeniä kirveitä, muutamia tikareita ja tikarikirveitä. Tulkinta lähtee siitä, että kriisitilanteessa miehet ovat kokoontuneet yhteen, maakätkö on paljastettu ja aseet on jaettu miehille. Tulkinta tarkoittaa myös sitä, että taistelun jälkeen aseet on koottu yhteen ja piilotettu uudelleen maahan. Yhteisön sotilaiden asema on saattanut vahvistua keskipronssikauteen siirryttäessä, mutta vasta kulttuurin seuraajan tumuluskulttuurin aikana yhteisöt muuttuivat selkeästi ja pysyvästi sotilasjohtoisiksi.[1][6]
Todisteet rituaalisesta uskonnosta ovat vähäisiä ja niitä tavataan useimmiten hautausten yhteydessä. Useimmat ihmiset on yleensä haudattu yksinään soikeisiin maakuoppiin tehtyihin ruumishautoihin, vaikka myös ryhmähautauksia tunnetaan. Maakuopissa on toisinaan käytetty halkaistuista puunrungoista koverrettuja arkkuja, jollaisia käytettiin (tammiarkkuhauta) lyhyen aikaa myös Tanskassa Skandinavian pronssikaudella 1300 eaa. Köyhät maanviljelijät ovat saaneet hautaansa lähinnä käyttöesineitä ja astioita. Sosiaalisesti korkea-arvoisemmat henkilöt ovat saaneet mukaansa myös metalliesineitä ja koruja. Heidän korkean sosiaalisen statuksensa on haluttu näkyvän myös hautaamisessa ja ehkäpä heidän kuoleman jälkeisessä olotilassaan. Vainajat on toisinaan altistettu kuolemanjälkeisille rituaaleille, jossa ruumista on käsitelty eri tavoilla. Rituaaleissa ruumis on aseteltu usein pohjois-etelä-suuntaan siten, että vainaja on käännetty kyljelleen. Miehet on myöhempinä aikoina käännetty kasvot kohti itää ja naiset kohti länttä. Eräiden vainajien kalloon on toisinaan porattu aukko ja aukosta irronneita paloja on jälkeenpäin käytetty amulettina. Alueen neoliittisena aikana oli tutkijoiden tulkinnan mukaan vallalla naisten hedelmällisyyskultti. Úněticen kulttuurissa kultin merkitys on selvästi vähentynyt, mutta edelleen on satunnaisesti löydetty naisidoleja, jotka on liitetty hedelmällisyyskulttiin. Nyt oli aikaisempaan verrattuna yleistynyt miessukupuolta esittävät idolit, jotka katsotaan liittyvään miessukupuolen jumaluuksiin.[4]
Kulttuurissa on ollut käytössä kuukausikalenteri, jolla mitattiin aikaa. Nebran kiekon merkinnät tukevat parhaiten tätä olettamusta.[6]
Úněticen kulttuurin hautaukset ovat enimmäkseen olleet maakuoppaan tehtyjä hautauksia, joista ei jäänyt maanpinnalle pitkäaikaisia merkkejä. Haudat ovat sijainneet asutuksen liepeillä joko mäen päällä tai sen rinteessä tai puron tai joen lähellä. Ne ovat muodostaneet geometrisesti järjestäytyneen alueen, hautausmaan, jossa erottuu kävelykäytäviä hautojen välissä. Hautausmaan suuntauksissa on havaittu kytkentöjä auringon ja tähtitaivaan nousu- ja laskusuunnissa.[lower-alpha 2]
Hauta-antimet ovat yleensä olleet kulttuurin alkuvaiheissa vaatimattomia, mutta niiden lukumäärä ja laatu ovat kasvaneet voimakkaasti varallisuuden lisääntyessä kulttuurin viimeisinä vuosisatoina. Etenkin sosiaaliset eriarvoisuudet ovat näkyneet hauta-antimina, jotka ovat päälliköillä olleet monipuoliset ja runsaat. Hautaukset ovat perinnöllisessä ja ehkäpä patriarkaalisessa yhteisössä toiminut päälliköiden asemaa vahvistavana elementtinä. Hautauksen maanpäällisiä pysyviä rakennelmia alkaa ilmaantua kulttuurin viimeisinä vuosisatoina ja lopulta voidaan rakennelmista käyttää yhteisnimitystä hautakumpu. Tässä mielessä tumuluskulttuurin hautaukset olivat suoraa jatkoa tälle perinteelle.[4]
Tyypillinen maakuoppahauta on suorakulmainen tai soikea kuoppa, joka on 1,0–1,9 metriä pitkä, 0,6–1,2 metriä leveä sekä 0,30–1,5 metriä syvä. Vainaja aseteltiin hautaan aina pohjois-etelä-suuntaan niin, että pää osoitti kohti etelää. Vainaja makasi kyljellään yleensä kasvot itään päin. Hänen polvensa ovat olleet hieman koukussa. Tästä tavasta tunnetaan joitakin poikkeuksia.[lower-alpha 2]
Klassisella Úněticen kaudella (1850–1750 eaa.) hautarituaalit on toimitettu hyvin samanlaisina kaikkialla. Tämä on tehty ikään ja sukupuoleen katsomatta. Hauta-antimet ovat muodostuneet keraamisista astioista, joita on yleensä löydetty 1–5, pronssiesineistä (koruja, sormuksia, hiuskiinnittimiä ja vaateneuloja), luuesineistä (amuletteja, työvälineitä, luuneuloja) ja toisinaan myös kiviesineitä (piinuolenkärkiä, kivikirveitä). Yleensä vainaja on aseteltu kuoppaan maata vasten, mutta joissakin haudoissa on merkkejä ruokomatosta. Joillakin alueilla on käytetty tukkipuusta koverrettuja arkkuja, jotka ovat olleet joko kantopaarien kaltaisia tai ruuhen muotoisia. Arkkuhautaukset ovat olleet jäänne aiemmasta perinteestä kellopikari- ja nuorakeraamiselta kaudelta. Hauta täytettiin niin, että maanpinta on myöhemmin jäänyt tasaiseksi. Keski-Eurooppalaisena perinne, jossa hauta on merkitty neljällä kivellä tai muulla kivirakenteella, on myös täällä ollut yleinen tapa. Tämä viittaa siihen, että vainajan luona vierailtiin myöhemmin tai ettei hänen kohdalleen haluttu tehdä uutta hautausta.[lower-alpha 4]
Tähän päivään mennessä on Keski-Euroopasta löydetty yli 50 Úněticen kaudelle ajoittuvaa kumpuhautaa, jotka on esitelty arkeologisessa kirjallisuudessa. Kuitenkin vain noin 60 % niistä on tutkittu nykyaikaisin menetelmin. Osa haudoista löydettiin 1900-luvun alussa, mutta ne tunnistettiin väärin, ryöstettiin tai muuten tuhottiin. Osa silloisista kumpuhaudoista onneksi tutkittiin ja siten syntyi arkeologiaan käsitteenä uusi hautatyyppi. Näiden hautojen rikkaat hauta-antimet antoivat niille nimen ”princely graves”. Klassisen kauden hautakumpujen ulkomitat ovat keskimäärin olleet halkaisijaltaan 25 metriä ja viisi metriä korkea. Tällaisia kumpuhautoja ovat esimerkiksi: [lower-alpha 2]
Suurin hautakumpu on Łęki Małe (hautakumpu nro 4, Kościa) on halkaisijaltaan 50 metriä ja korkeudeltaan 5–6 metriä.[lower-alpha 2]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
