Valamon luostari (Heinävesi)
luostari Heinävedellä From Wikipedia, the free encyclopedia
Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari, Valamon luostari tai Uusi Valamo on Suomen ortodoksisen kirkon munkkiluostari Heinävedellä Pohjois-Karjalassa. Luostari jatkaa aiemmin Laatokan Valamon saaristossa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella toimineen Valamon luostarin perinnettä, kun tämä toisen maailmansodan aikana evakuoitiin Suomen nykyiselle alueelle.
| Valamon luostari Kristuksen kirkastumisen luostari |
|
|---|---|
 Valamon luostarin pääkirkko Heinävedellä |
|
| Sijainti | Heinävesi, Pohjois-Karjala |
| Koordinaatit | |
| Kirkkokunta | Suomen ortodoksinen kirkko |
| Hiippakunta | Kuopion ja Karjalan hiippakunta |
| Tyyppi | munkkiluostari |
| Perustaja | Sergei ja Herman Valamolaiset (tradition mukaan) |
| Perustettu |
1300-luvulla (ensimmäisen kerran) 1717 (uudelleen) |
| Igumeni | Mikael |
| Asukkaita | 18 (29.3.2024)[1] |
| Tyylisuunta | Pohjois-venäläinen tyyli |
| Verkkosivut | https://valamo.fi/ |
 |
|
- Pääartikkeli: Valamon luostari (Laatokka)
Luostari on juridiselta kannalta sama luostari kuin Valamon saaristossa vuonna 1717 uudelleen toimintansa alkanut Valamon luostari, kun Venäjä oli valloittanut Laatokan Karjalan uudelleen Suuressa pohjan sodassa.[2] Luostarin aiemmasta historiasta ei ole jäänyt jäljelle dokumentteja.[lähde? ]
Talvisodan syttyessä luostarin johtajana toimi igumeeni Hariton (1933–1947).
Vuoden 1939 matkailukausi oli Vanhassa Valamossa ollut tavallista vilkkaampi. Sodan mahdollinen syttyminen näkyi mm. siinä, että luostarin ruokavaroja ryhdyttiin luetteloimaan ja säännöstelemään, kun aiemmin esim. teetä ja sokeria oli aina ollut vuoden tarvetta vastaava määrä. Luostariin tuli myös kaksi luterilaista sotilaspappia, jotka järjestivät ehtoollistilaisuuden Uuden Jerusalemin skiitan kirkkoon. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Valamoon kuuluvassa kirkossa veisattiin luterilaisia virsiä.[3][4]
Kun talvisota oli syttynyt 30. marraskuuta 1939, ryhdyttiin 10. joulukuuta evakuoimaan Valamon siviiliväestöä, ensimmäisenä luostarin poikakodin asukkaat sekä luostarin noviisit, jotka sijoitettiin Outokumpuun, Vanha-Sysmän kouluun. 20. joulukuuta ryhdyttiin evakuoimaan luostarin veljestöstä sairaat veljet sekä ne, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia. Myös kaikkein arvokkain irtaimisto kuljetettiin pois näihin aikoihin. Näihin kuuluivat luostarin perustaneiden pyhittäjäisien sarkofagit.[3][4]
Luostariin alkoi kohdistua ilmahyökkäyksiä ja pommituksia 6. tammikuuta 1940 alkaen. Tuhoisimmat pommitukset tapahtuivat 2. helmikuuta ja 4. helmikuuta 1940. Jälkimmäisen päivän iltana luostari oli yhtenä suurena tulimerenä. Luostarin arvokkaan, 29 000 nidettä käsittäneen kirjaston arveltiin tuhoutuvan, sillä pelastustoiminta piti keskittää muualle, ja siinäkin oli suuria ongelmia, sillä luostarin vesipumppurakennus oli tuhoutunut jo aikaisemmassa vaiheessa. Kirjastosta joku tiesi kertoa, että igumeeni Damaskin oli suunnitellut sen palonkestäväksi, ja tulipalojen laannuttua saatiin todeta, että se oli säilynyt vahingoittumattomana, vaikka yläpuolella ollut huoneisto olikin palanut.[3][4]
Säännöllinen luostarielämä Laatokan saarilla päättyi tähän. Luostarin vanhukset kuljetettiin yötä myöten kuorma-autolla Lahdenpohjaan ja sieltä edelleen Kannonkoskelle.[3][4] Tämä oli yksi monista evakuoinneista luostarin historian aikana, mutta nyt evakkomatka suuntautui ensi kertaa länteen.[5]
Luostariin jäi nyt vain viisi henkeä, joista osa oli maallikoita. Luostarin irtaimiston kuljettamisesta turvaan vastasi luostarin pappismunkki Paavali, joka toimi tuolloin sotilaspastorina. Moskovan rauhan astuttua voimaan 13. maaliskuuta 1940 jäi luostarin evakuoimiseen aikaa vain muutama päivä. Se tapahtui kuorma-autoilla Laatokan jäätä myöten, kun ensin oli kuljetettu pois saarella ollut sotilaskalusto. Luostarin kalleimmat taide-esineet lähetettiin Rautalammin kotiseutumuseoon. Arkkipiispan kehotuksesta myös kaikkien skiittojen kirkoista pyrittiin kuljettamaan pyhittäjäisien reliikit pois. Kaikki nämä kuljetettiin Lahdenpohjaan, jossa tavarat lastattiin junanvaunuihin ja koottiin myöhemmin Suolahteen odottamaan pysyvämpää sijoituspaikkaa.[3][4]
Evakuointi päättyi annetun aikarajan mukaisesti maaliskuun 18. päivän aamuna. Tuolloin luostarin pääkirkon 16 tonnin painoinen kello löi 12 kertaa.[3][4]
Valamossa toimi jatkosodan aikana joitakin luostariveljiä, mutta tätä ei enää katsota luostarin varsinaiseksi toiminnaksi. Pääkirkon kellokaan ei enää soinut, sillä se oli turmeltu räjäyttämällä.[3][4]
Keväällä 1940 järjestettiin presidentinlinnassa neuvottelutilaisuus Luovutetun Karjalan johtohenkilöille. Tuolloin presidentti Kyösti Kallio kehotti tilaisuudessa ollutta Valamon varajohtajaa Isaakia ostamaan luostarille Saastamoiselle kuuluneen kartanon Heinävedeltä. Kun luostarin edustajat menivät katsomaan tätä Papinniemen tilaa, he löysivät päärakennuksen eräästä huoneesta Sergei ja Herman Valamolaisia esittäneen ikonin, jota he pitivät erityisenä enteenä. Kaupat tilasta tehtiin 24. heinäkuuta 1940, ja paikkaa ryhdyttiin kutsumaan Uudeksi Valamoksi.[5] Luostarille kuuluivat nyt Papinniemen rakennukset sekä noin 300 hehtaaria metsämaata ja 50 hehtaaria peltoa.
Luostarin ensimmäinen kirkko rakennettiin käyttäen pohjana kahta aiemmin aittana toiminutta rakennusta; nämä liitettiin yhteen vuonna 1940. Kirkko pyhitettiin alkujaan Kristuksen kirkastumiselle Valamon luostarin pääkirkkojen perinteen tapaan. Kun Valamoon myöhemmin rakennettiin ja vihittiin uusi pääkirkko, tämä vanha kirkko jäi 1977 jälkeen vähemmälle käytölle, ja se toimi välillä myös museona ja ruokasalina.[6] Kesäkuussa 2010 kirkko pyhitettiin uudelleen, jolloin siitä tehtiin ensimmäinen Kaikkien Valamon pyhien kirkko. Valamon luostareiden historiaan liittyy noin kuusikymmentä pyhänä kunnioitettua henkilöä.[7]
Laatokan Valamosta Heinävedelle siirtyneitä munkkeja oli marraskuussa 1940 noin 150 henkeä, joista suurin osa vanhoja miehiä. Luostari eli kituuttaen sodan jälkeiset vuodet munkkien määrän vähetessä radikaalisti. Luostari riutui ja rappeutui. Pappismunkkien määrä väheni viimein yhteen – pappismunkki Simforian, myöhemmin luostarin johtaja, igumeeni, toimitti yksin tradition määräämät jumalanpalvelukset. Kirkkokielenä luostarin kirkossa oli kirkkoslaavi.[lähde? ]
Luostarissa oli sotien jälkeen myös muualta luovutetun alueen luostareista tulleita asukkaita. Heitä oli Petsamon luostarista (saapuivat Uuteen Valamoon vuonna 1944) ja Konevitsan luostarista Laatokan saarelta (saapuivat vuonna 1956 Keiteleellä sijainneesta väliaikaisesta luostaristaan). Petsamolaismunkkien joukossa oli isä Akaki, joka kuollessaan 110-vuotiaana 1984 oli Pohjoismaiden vanhin asukas.[lähde? ]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Suomen ortodoksinen kirkkokunta ryhtyi 1920-luvulla noudattamaan länsimaissa yleistä niin sanottua gregoriaanista kalenteria. Ero niin sanottuun vanhaan eli juliaaniseen kalenteriin oli 13 päivää. Kirkollinen esivalta määräsi myös Valamon luostarin siirtymään uuteen ajanlaskun käyttöön. Tästä seurasi se että jo päättynyt ns. ajanlaskukiista, elpyi uudelleen pitkän tauon jälkeen.
Sotien päätyttyä ryhmä munkkeja anoi ilman igumeenin lupaa Leningradin metropoliitalta – patriarkan viran väliaikaiselta hoitajalta – pääsyä Moskovan patriarkaatin yhteyteen vanhan ajanlaskun noudattajaksi. He halusivat palata Laatokan Valamoon kilvoittelemaan.
Vuonna 1945 venäläinen metropoliitta Grigori saapui Suomeen tarkoituksena liittää koko Suomen ortodoksinen kirkkokunta Venäjän kirkkoon hiippakuntana, takaisin Moskovan patriarkaatin jurisdiktion alaisuuteen.
Suomen ortodoksisen kirkon silloisen johtajan, arkkipiispa Hermanin diplomaattinen taito teki hankkeesta lopun, ei tosin kokonaan: Heinäveden Valamon luostari liittyi entisen äitikirkkonsa yhteyteen ja Moskovan patriarkasta tuli luostarin veljestön korkein kirkollinen esimies. Käytännön asioissa luostari jäi Suomen kirkon alaisuuteen. Laatokan Valamoon munkit eivät enää päässeet palaamaan; patriarkka olisi tämän sallinut – mutta Neuvostoliiton johto ei.
Tilanne oli poliittisesti vaikea ja kiusallinen koko Suomessa hävityn sodan jälkeen. Kaikella yhteydenpidolla Neuvostoliittoon, myös kirkollisella, oli poliittinen leima. Tilanne normalisoitui vasta vuonna 1957, kun Venäjän kirkko ja Suomen kirkko solmivat suhteensa uudelleen ja Heinäveden Valamon luostari palautui Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteen. Tosin juliaaninen ajanlasku jatkui aina 1980-luvulle asti, kunnes se igumeeni Panteleimonin aikana lopulta poistui käytöstä.
|
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Vuonna 1957 seitsemän munkkia lähti Uudesta Valamosta Neuvostoliiton Pihkovan alueella sijainneeseen Petserin luostariin. Vanhoja munkkeja kuoli, ja jo 1960-luvulla suurin osa Heinävedelle tulleista munkeista makasi Papinniemen hautausmaalla.
Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen luostari alkoi pikkuhiljaa kohentua, luostariin saapui uusia suomenkielisiä kilvoittelijoita, jotka vihkiytyivät munkeiksi ja veljestön määrä kasvoi hieman. Muun muassa Lintulan luostarin rippi-isänä toiminut silloinen veli Olavi, nykyisin arkkimandriitta Herman, saapui luostariin nuorena poikana 1970-luvulla.
|
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Marraskuussa 1973 perustettu yhdistys Valamon Ystävät ryhtyi aktiivisesti keräämään varoja luostarin uuden kirkon rakentamiseen. Myös kirkkokunta tuki näitä toimia merkittävästi. Arkkitehti Ivan Kudrjavzev laati kirkon piirustukset Bysanttiin pohjautuvaan venäläiseen kirkkoarkkitehtuurin tyyliin ja silloinen arkkipiispa Paavali siunasi tulevan kirkon paikan syksyllä 1975. Kirkko oli viimeistelyjä vaille valmis vuonna 1976 ja se pyhitettiin Kristuksen kirkastumiselle. Kirkon ikonit kunnostettiin pääasiassa Laatokan Valamosta mukaan otetuista ikoneista.
Uusi Kristuksen kirkastumisen kirkko vihittiin käyttöönsä juhlallisin menoin 5. kesäkuuta 1977 arkkipiispa Paavalin, lukuisan ulkomaisen vierasjoukon ja kotimaisen papiston avustamana. Kirkkoon on kunniapaikalle laitettu Suomen historiallisesti merkittävin ikoni, Konevitsan Jumalanäiti, joka sodan melskeissä tuotiin vuonna 1940 turvaan nykyisen Suomen alueelle ja sijoitettiin luostariin vuonna 1956.
Arkkipiispa Paavali kuului Valamon veljestöön, hän oli ennen valintaansa piispaksi Valamon pappismunkki. Uuden kirkon myötä veljestöön liittyi myös silloin Joensuun Yliopistossa työskennellyt Risto Jääskeläinen, joka toimittuaan ensin noviisina nimellä veli Kristoforos, vihittiin myöhemmin munkiksi ja sitten pappismunkiksi nimellä Ambrosius. Isä Ambrosiuksen toiminnan ansiosta Valamoon kohosi lukuisia uusia tarpeellisia rakennuksia. Isä Ambrosius valittiin sittemmin piispaksi – ensin apulaispiispaksi eli Joensuun piispaksi, sitten metropoliitaksi – ensin Ouluun ja sitten Helsinkiin.[lähde? ]
Suomessa ja Venäjällä Leningradin Hengellisessä akatemiassa opiskellut Petri Sarho saapui Valamoon. Hänet oli vihitty munkiksi jo Venäjällä. Hänestä tulikin pian, vuonna 1979, luostarin uusi johtaja eli igumeeni nimellä Panteleimon. Myöhemmin hänet valittiin tuosta tehtävästä ensin apulaispiispaksi ja sen jälkeen Oulun metropoliitaksi.[lähde? ]
Vuoden 2004 lopulla, luostarin apulaisjohtaja, arkkimandriitta Arseni valittiin apulaispiispaksi. Viimeisin piispaksi valittu Valamon munkki on Sergei, joka siirtyi Helsingin hiippakuntaan apulaispiispaksi vuonna 2022 Valamon igumeni paikalta. Hänen tittelinsä on Haminan piispa. Näin Uuden Valamon veljestöstä on neljä sen jäsentä toiminut Suomessa piispana ja ainakin yksi myös ulkomailla. Hän oli isä Markus joka toimi piispana Amerikan mantereella nimikkeellä Laatokan piispa. Piispa Markus oli vihkimässä Uuden Valamon kirkkoa käyttöön kesäkuussa 1977 ja on arkkipiispa Paavalin tavoin haudattu luostarin hautausmaalle, samoin kuin muun muassa Pentti Saarikoski, Kalle ja Ritva Holmberg sekä Elina Karjalainen puolisoineen. Hautausmaa sijaitsee noin kilometrin päässä luostarin pääalueelta lounaaseen, Valamontien läheisyydessä Juurikkasalmen toisella puolella. Hautausmaan yhteydessä on pieni Johannes Kastajalle pyhitetty vuonna 2006 valmistunut tsasouna.[lähde? ]
Vuonna 1984 vihittiin käyttöön Suomen valtion rakennuttama kulttuurikeskus, jossa oli tilat mm. ikonien konservoinnille, luostarin kirjastolle ja arkistolle. Keskuksen juhlasalissa voitiin järjestää erilaisia tapahtumia, kokouksia, kongresseja sekä näyttelyitä. Tiloja laajennettiin vuonna 2006 kahdella uudella näyttelytilalla, joista toisessa pidetään vuosittain vaihtuvia teemanäyttelyitä ja toisessa on luostarin historiasta ja toiminnasta kertova pysyvä näyttely. Samassa yhteydessä myös juhlasalia laajennettiin.[lähde? ]
Hieman myöhemmin valmistui uusi vastaanottorakennus ja uusi hotellirakennus sekä matkamuistomyymälä. Samaan kompleksiin valmistui myöhemmin myös Valamon kansanopistolle omat opetus- ja majoitustilat; opisto aloitti toimintansa vuonna 1989 Suomen ainoana ortodoksisena kansanopistona.[lähde? ]
Pääkirkon uusi ikonostaasi vihittiin käyttöön 20. maaliskuuta 2010. Puisen ikonostaasin vuonna 2007 alkaneesta suunnittelusta vastasi johtava ikonitaiteilija Dimitri Mironenko, Pietarin Aleksanteri Nevskin lavran ikonimaalaamosta. Ikonostaasi on tyyliltään vanhavenäläinen ja siinä on käytetty Laatokan Valamon vanhojen kirkkojen ikonostaasiaiheita. Ikonostaasi veistettiin tammesta ja lehmuksesta syksyn 2009 ja kevättalven 2010 välillä Šigrin Pyhän Kolminaisuuden ortodoksisen veljestön puutyöverstaalla Venäjän Kurskin alueella. Keskiruskeaksi petsattu ikonostaasi toimitettiin Heinävedelle maaliskuun 2010 alussa.[8]
Vuonna 2008 alkaneen talouskriisin seurauksena myös luostari on joutunut kohtaamaan taloudellisia haasteita. Tämä on johtanut mm. yt-neuvotteluihin. Vuosina 2003–2013 luostarin talous on ollut ylijäämäinen kahtena vuotena. Vuonna 2012 talous oli ylijäämäinen pääosin siksi, että luostari sai vakuutuskorvauksia päärakennuksen tulipalon vuoksi.[lähde? ]
Vuonna 2013 luostarilla oli lainaa noin miljoona euroa, ja vuotuista liikevaihtoa noin 2,5 miljoonaa euroa. Luostarin ainoa yhtiöitetty toiminta, Valamossa toimiva tislaamo Valamon Viiniherman, on säilynyt taloudellisesti kannattavana toimintana, esimerkiksi vuoden 2014 tulos oli 89 000 euroa positiivinen.[9]
Igumeeni Sergein virka ja talousjohtajan erottaminen
Luostarin taloustilanteen selvittämisen ajaksi arkkipiispa Leo nimitti väliaikaiseksi johtajaksi piispa Arsenin.[10][11] Tapahtumien taustalla olivat igumeeni Sergein ja vuonna 2009 luostarin talousjohtajana aloittaneen Veikko Halosen erimielisyydet luostarin talouden hoitamisesta[lähde? ].
Marraskuussa 2012 arkkipiispa Leo palautti arkkimandriitta Sergein takaisin luostarin johtajan tehtävään. Helmikuussa 2013 Valamon luostarin johtokunta irtisanoi yksimielisesti talousjohtaja Veikko Halosen. Luostarin talouden saneeramistyötä jatkaa työryhmä, johon kuuluvat luostarin johtaja, uusi taloudenhoitaja ja Valamon opiston rehtori.[12]
Perinteisesti luostareissa on valmistettu alkoholijuomia. Valamon luostari on pääosakas tislaamotoimintaa operoivasta Viiniherman Oy:stä, ja sillä on tislaamosta osake-enemmistö. Vuosina 2014 ja 2015 Viiniherman Oy teki miljoonan euron lisäinvestoinnit tislaamotoimintoihin, ja tislaamossa alettiin valmistaa myös viskiä.[13]. Raaka-aineina luostarin juomissa käytetään esimerkiksi ohraa sekä vettä Valamon omista porakaivoista. Valamon vuosittainen viskin valmistuksen kapasiteetti oli vuonna 2016 noin 40 000 litraa. Osa viskistä kypsytetään kirkkoviinitynnyreissä.[14]
Luostarin 1840 valmistuneen päärakennuksen ullakko paloi maaliskuussa 2012. Ullakko oli varastona, eikä siellä ollut arvotavaraa. Alempien kerrosten arvoesineet huonekaluja lukuun ottamatta ehdittiin viedä turvaan.[15] Palaneen rakennuksen pönttöuunit olivat olleet käyttökiellossa vuosikausien ajan. Poliisitutkinnan mukaan yhdessä uunissa oli kuitenkin kiellosta huolimatta pidetty tulta, ja palo oli saanut alkunsa hormin halkeamasta. Asiassa sai syytteen kyseisessä talossa asunut ulkomaalaispariskunta, mutta Etelä-Savon käräjäoikeuden mielestä ei ollut olemassa riittävästi näyttöä siitä, että heidän pönttöuunissaan olisi pidetty tulta. Luostari kärsi tulipalossa 1,6 miljoonan euron vahingot. Valtio määrättiin korvaamaan syytettynä olleelle miehelle joitakin hänen kulujaan.[16][17]
Valamon luostarissa Heinävedellä järjestettiin 2016–2017 taiteen myyntinäyttely, jonka kuraattorina toimi tuolloinen Joensuun piispa Arseni.[18] Teosten omistajaksi ilmoitettiin “itäsuomalainen suku”, jota edusti Jussi Savolainen. Helsingin Sanomien mukaan Savolainen ja hänen puolisonsa olivat hankkineet näyttelyn keskeiset teokset omistukseensa 2000-luvulla. Kauppakirjoissa omistajana on Savolaisen puolison yritys. Myyntituloista saivat provision luostari ja Filantropia ry, jonka on ilmoitettu kanavoivan tulot Syyrian sodan uhreille. Filantropian kunniapuheenjohtaja on arkkipiispa Leo.[18] Turun Sanomien mukaan näyttelyn taustalla oleva “sukutarina” on sepitetty.[19]
Helsingin Sanomien haastattelemien asiantuntijoiden mukaan myynnissä olleet teokset eivät edustaneet taiteilijoiden tuotannon parhaimmistoa ja olivat ylihinnoiteltuja. Puheet “museotasoisista” töistä olivat ostajien harhaanjohtamista. Savolaisen mukaan huutokaupat eivät osaa hinnoitella taidetta. Helsingin Sanomien selvitysten mukaan teosten hinnat olivat moninkertaisia, jopa monikymmenkertaisia aiempiin myyntihintoihin verrattuna.[18]
“Koevedoksina” näyttelyssä myynnissä olleet Picasson, Henri Matissen ja Marc Chagallin grafiikantyöt olivat Kansallisgallerian tutkimusten mukaan väärennettyjä mustesuihkutulosteita. Savolaisen mukaan teoksia myytiin 10–20 kappaletta noin 80 000 euron arvosta.[20]
Luostarin johtajina ovat toimineet mm. seuraavat:[21]
- igumeeni Jefrem 1758–1781
- igumeeni Nazari 1781–1801
- igumeeni Innokenti 1801–1823
- igumeeni Jonafan I 1823–1830
- igumeeni Varlaam 1830–1833
- igumeeni Venjamin 1833–1839
- igumeeni Damaskin 1839–1881
- igumeeni Jonafan II 1881–1891
- igumeeni Gabriel 1891–1903
- igumeeni Vitali 1903–1905
- igumeeni Pafnuti 1905–1907
- igumeeni Mavriki 1907–1918
- igumeeni Pavlin 1918–1933
- igumeeni Hariton 1933–1947
- igumeeni Jeronim 1948–1952
- igumeeni Nestor 1952–1967
- igumeeni Simforian 1969–1979
- igumeni Panteleimon 1979–1997
- igumeni Sergei 1997–2011, 2012–2022
- igumeni Mikael, 2022–
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
