sopimus Japanin ja toisen maailmansodan liittoutuneiden kanssa 1951 From Wikipedia, the free encyclopedia
San Franciscon sopimus oli toisen maailmansodan jälkeinen rauhansopimus Japanin ja liittoutuneiden välillä. Se allekirjoitettiin 8. syyskuuta 1951[1] San Franciscon oopperatalossa[2], ja se tuli voimaan 28. huhtikuuta 1952.
| San Franciscon sopimus | |
|---|---|
 Japanin pääministeri Shigeru Yoshida allekirjoittaa San Franciscon sopimuksen. |
|
| Allekirjoitettu | 8. syyskuuta 1951 |
| Allekirjoituspaikka | San Francisco, Kalifornia |
| Kielet | englanti, ranska, espanja |
| Osapuolet | |
Sopimuksen ehdot olivat Japanin kannalta varsin suotuisat, ja siihen vaikutti 1950 syttynyt Korean sota ja sen lisäämä yhdysvaltalaisten vihamielisyys kommunistista Kiinaa kohtaan, mikä korosti Japanin roolia aluetta vakauttavana tekijänä ja Yhdysvaltain uutena liittolaisena.
Sopimuksen allekirjoitti 48 maata.
Konferenssissa olivat mukana seuraavien valtioiden edustajat: Alankomaat, Argentiina, Australia, Belgia, Bolivia, Brasilia, Chile, Costa Rica, Dominikaaninen tasavalta, Ecuador, Egypti, El Salvador, Etelä-Afrikka, Etiopia, Filippiinit, Guatemala, Haiti, Honduras, Indonesia, Irak, Iran, Japani, Kambodža, Kanada, Kolumbia, Kreikka, Kuuba, Laos, Libanon, Liberia, Luxemburg, Meksiko, Neuvostoliitto, Nicaragua, Norja, Pakistan, Panama, Paraguay, Peru, Puola, Ranska, Saudi-Arabia, Sri Lanka, Syyria, Tšekkoslovakia, Turkki, Uruguay, Uusi-Seelanti, Venezuela, Vietnam, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat.[3]
Sen enempää Kiinan tasavallan (Taiwanin) kuin Kiinan kansantasavallankaan edustajia ei kutsuttu konferenssiin, jossa sopimus allekirjoitettiin, koska sopimusta tehdessä Kiinan sisällissota oli käynnissä ja oli kiistanalaista, kumpi hallitus oli laillinen ja olisi pitänyt kutsua. Näiden poissaolo johti Taiwanin poliittista asemaa johtaneeseen kiistaan, sillä sopimus ei määritellyt, mille maalle Taiwan oli kuuluva, ja se jätti Kiinan tasavallan hallitusvallan Taiwanissa kansainvälisen oikeuden näkökulmasta avoimeksi ja kiistanalaiseksi.
Burma, Intia ja Jugoslavia kutsuttiin, mutta ne eivät osallistuneet kokoukseen eivätkä allekirjoittaneet sopimusta.[4][5] Intia katsoi sopimuksen joidenkin määräysten rajoittavan Japanin itsenäisyyttä ja suvereenisuutta[6], minkä lisäksi päätös olla kutsumatta Kiinaa kokoukseen vaikutti maan päätökseen.[4] Intia teki Japanin kanssa 9. kesäkuuta 1952 erillisen rauhansopimuksen, jonka tarkoituksena oli myöntää Japanille asianmukainen kunnia-asema ja yhdenvertainen asema vapaiden kansakuntien joukossa.[7] Burma puolestaan jätti osallistumatta, koska sen mielestä Japania kohdeltiin liian helläkätisesti, eikä Japanille määrätty riittävän korkeita korvauksia maksettavaksi sodan tuhoista.[4]
Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan erimielisyys Kiinan osallistumisesta johti siihen, että myöskään Pohjois- tai Etelä-Koreaa ei kutsuttu.[8] Italiaa ei myöskään kutsuttu, vaikka se olikin muodollisesti julistanut Japanille sodan 14. heinäkuuta 1945, vain muutamaa viikkoa ennen Japanin antautumista.[9]
Pakistania valtiona ei sodan aikana vielä ollut olemassa, mutta silti sekin kutsuttiin, koska se oli toinen Brittiläisen Intian seuraajavaltioista ja Brittiläisellä Intialla oli ollut suuri osuus Japania vastaan käydyissä sotatoimissa. Portugalia sen sijaan ei kutsuttu, koska se oli sodan aikana pysytellyt puolueettomana, vaikka Japani olikin miehittänyt sille kuuluneen Itä-Timorin.
Niistä 51 valtiosta, jotka osallistuivat konferenssiin, 48 allekirjoitti sopimuksen.[10] Tšekkoslovakia, Puola ja Neuvostoliitto kieltäytyivät.[11][12]
Sopimuksen allekirjoittajamaat olivat Argentiina, Australia, Belgia, Bolivia, Brasilia, Kambodža, Kanada, Ceylon, Chile, Kolumbia, Costa Rica, Kuuba, Dominikaaninen tasavalta, Ecuador, Egypti, El Salvador, Etiopia, Ranska, Kreikka, Guatemala, Haiti, Honduras, Indonesia, Iran, Irak, Laos, Libanon, Liberia, Luxemburg, Meksiko, Alankomaat, Uusi-Seelanti, Nicaragua, Norja, Pakistan, Panama, Paraguay, Peru, Filippiinit, Saudi-Arabia, Etelä-Afrikka, Syyria, Turkki, Yhdistynyt kuningaskunta, Amerikan yhdysvallat, Venezuela, Vietnam ja Japani.[3]
Filippiinit ratifioi San Franciscon sopimuksen 16. heinäkuuta 1956 tehtyään sitä ennen, saman vuoden toukokuussa, Japanin kanssa sopimuksen korvauksista.[13]. Indonesia ei ratifioinut San Franciscon rauhansopimusta. Sen sijaan se teki 20. tammikuuta 1958 Japanin kanssa kahdenvälisen rauhansopimuksen, jossa sovittiin myös korvauksista.[14]. Myös Kiinan tasavalta teki Japanin kanssa 28. huhtikuuta 1952 erillisen Taipein sopimuksen muutamaa tuntia ennen kuin San Franciscon sopimus tuli voimaan.
Kumpikaan Korean valtioista, Etelä- tai Pohjois-Korea ei allekirjoittanut San Franciscon sopimusta eikä tehnyt Japanin kanssa myöskään erillistä rauhansopimusta.
Sopimus lopetti Japanin aseman sotilaallisena suurvaltana ja määräsi sen maksettavaksi korvauksia liittoutuneiden siviileille ja sotavangeille, jotka olivat joutuneet Japanin sotarikosten uhreiksi. Sopimuksessa viitattiin YK:n peruskirjaan ja Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Toisaalta sopimus lopetti liittoutuneiden miehitysvallan Japanissa ja palautti maalle itsenäisyyden.
Yhdessä Yhdysvaltain ja Japanin samana päivänä allekirjoittaman turvallisuussopimuksen kanssa rauhansopimuksen on katsottu aloittaneen "San Franciscon järjestelmän". Tämän termin otti käyttöön historioitsija John W. Dower, ja sillä tarkoitetaan Japanin ja Yhdysvaltain suhteiden vaikutusta ja niiden merkitystä kansainvälisessä politiikassa, mikä perustuu näihin kahteen sopimukseen.
Rauhansopimuksen 11. artiklan mukaan Japani hyväksyi Tokion kansainvälisen sotarikostuomioistuimen ja muiden liittoutuneiden perustamien sotarikostuomioistuinten japanilaisille antamat tuomiot Japanissa ja sen ulkopuolella.[1]
Sopimus sisälsi myös pääkohdat sotavankien vapauttamisesta, ja siinä tuomitaan myöhemmät sotilaalliset hyökkäykset YK:n peruskirjan antamien suuntaviivojen mukaisesti. Sopimus mitätöi aikaisemmat rauhansopimukset, ja sen mukaan Japanilla oli oikeus ylläpitää vain puhtaasti puolustuksellisia sotavoimia.
Sopimuksen 2. artiklan mukaan Japani tunnusti Korean itsenäisyyden ja luopui kaikista vaatimuksistaan Korean alueeseen, mukaan luettuna Quelpartin, Port Hamiltonin ja Dageletin saaret.[1] Japani luopui myös kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan Formosaan eli Taiwaniin, Peskadoreihin, Spratly- ja Paracelsaariin, Kuriileihin sekä siihen osaan Sahalinin saarta (Etelä-Sahalin), jonka se oli saanut Portsmouthin rauhansopimuksessa vuonna 1905.[1] Kun sopimuksessa kuitenkaan ei sanottu, mille maalle mitkäkin näistä alueista vastedes kuuluvat, muutamista niistä on myöhemminkin käyty kiistaa.
Japani luopui myös kaikista alueista, jotka olivat olleet sen hallinnassa Kansainliiton mandaattialueina, ja sitoutui olemaan vaatimatta mitään aluetta Etelämantereelta.[1] Japani tunnusti myös YK:n turvallisuusneuvoston vuonna 1947 tekemän päätöksen, jolla Japanin entiset mandaattialueet oli muutettu Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalueiksi.[1]
Sopimuksen 3. artiklan mukaan Japani myöntyi siihen, että Riukiu- ja Daitosaaret, Bonin-, Rosario- ja Volcanosaaret, sekä Okinotorishima (Parece Vela) ja Minamitori-sima (Marcussaari) voitiin muodostaa YK:n huoltohallintoalueiksi. Kunnes sopimus huoltohallinnosta oli tehty, nämä saaret olivat Yhdysvaltain lainsäädäntä-, hallinto- ja tuomiovallan alaisia. Tällaista sopimusta ei koskaan tehty, mutta monet näistä saarista on myöhemmin palautettu Japanille: Riukiusaariin kuuluvat Amamisaaret 25. joulukuuta 1953, Boninsaaret 5. huhtikuuta 1968[15] ja loputkin Riukiusaarista sekä Daitosaaret vuonna 1972.[16] Kun Riukiusaaret palautettiin, sekä Yhdysvallat että Japani katsoivat myös Senkakusaarten kuuluneen niihin, ja nekin ovat nyt Japanin hallinnassa, mutta sekä Kiinan kansantasavalta että Kiinan tasavalta ovat kiistäneet Japanin oikeuden niihin kertoen niiden kuuluvan Kiinaan.[17]
Sopimuksessa käytetyt maantieteelliset nimet jättivät eräissä kohdin tulkinnanvaraiseksi, mitkä saaret Japani luovutti. Tämä on johtanut sekä Kuriilien eteläisimpiä saaria että Senkakusaaria koskeviin aluekiistoihin.
Sopimus jätti avoimeksi kysymyksen Taiwanin laillisesta asemasta, sillä vaikka siinä sanotaankin, että Japani luopuu Taiwanista, siinä ei sanota, mille maalle se vastedes oli kuuluva, ja niinpä jotkut Taiwanin itsenäisyyden kannattajat väittävätkin, että liittoutuneet, erityisesti Yhdysvallat, tukisivat Taiwanin itsenäistymistä.
Kiinan tasavalta ja Japani tekivät myöhemmin Taipein sopimuksen. Siinä tunnustetaan San Franciscon sopimuksen määräykset, mutta sanotaan lisäksi, että Taiwanin ja Peskadorien asukkaat ovat Kiinan tasavallan kansalaisia. Taiwanin itsenäisyyden kannattajat ovat kuitenkin väittäneet San Franciscon rauhansopimuksen todistavan, ettei Taiwan ole osa Kiinaa.
Vuonna 1955 Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, joka oli yksi San Franciscon sopimustekstin laatijoista, vahvisti, että vaikka sopimuksen mukaan Japani luopui Taiwanista, se ei antanut millekään tietylle valtiolle oikeutta saareen.[18] Dullesin mukaan Yhdysvallat ei sen vuoksi voi pitää Taiwanin kysymystä vain Kiinan sisäisenä ongelmana.[18] Sekä Kiinan kansantasavallan että Kiinan tasavallan hallitukset ovat hylänneet tämän perustelun laillisuuden, sillä molemmat perustavat oikeutensa Taiwanin saareen Japanin antautumisasiakirjaan, jossa hyväksyttiin Potsdamin julistus ja Kairon julistus. Lisäksi myöhemmin Taiwanin itsenäisyyden kannattajat ovat usein vedonneet itsemääräämisoikeuteen, joka heidän käsityksensä mukaan voidaan johtaa San Franciscon rauhansopimuksesta ja kansansuvereniteettiperiaatteesta.
Sopimuksen 14. artiklan mukaisesti liittoutuneilla oli oikeus ottaa haltuunsa kaikki omaisuus, joka Japanin valtiolla, japanilaisilla yrityksillä, järjestöillä tai yksityishenkilöillä oli ollut Japanin sodan aikana miehittämissä maissa. Sopimuksen 21. artiklan mukaan tämä oikeus oli myös Kiinalla, vaikka se ei kuulunutkaan sopimuksen allekirjoittajavaltioihin. Lisäksi sopimuksen 4. artiklan mukaan Japanin ja sen kansalaisten omaisuudesta Japanin luovuttamilla alueilla oli erikseen sovittava Japanin ja niiden valtioiden välillä, joille nämä alueet joutuivat. Sopimuksen 21. artiklassa todettiin, että tämä koski myös Koreaa, vaikka sekään ei kuulunut allekirjoittajavaltioihin.[1]
Sopimuksen 16. artiklan mukaan Japanin oli maksettava korvauksia niille liittoutuneiden sotilaille, jotka sodan aikana olivat joutuneet Japanin sotavangeiksi ja kärsineet kovasta kohtelusta. Sitä varten Japanin valtion ja sen kansalaisten kaikki sodan aikana puolueettomina pysyneissä tai muissa liittoutuneita vastaan sotineissa maissa oleva omaisuus oli eräin poikkeuksin luovutettava Kansainväliselle Punaiselle Ristille, joka muutti omaisuuden rahaksi ja maksoi korvauksia sotavangeille ja heidän perheenjäsenilleen oikeudenmukaisina pidettävien perusteiden mukaan.[1]
Kaikkiaan Punainen Risti sai tämän artiklan nojalla haltuunsa omaisuutta 4 500 000 punnan arvosta.
Toisaalta tästä artiklasta on seurannut, että sotavangit eivät ole voineet saada korvauksia muutoin kuin Punaisen Ristin kautta. Vuonna 1998 Tokiossa toiminut tuomioistuin hylkäsi eräiden entisten sotavankien San Franciscon sopimuksen nojalla esittämät korvausvaatimukset.[19]
Sopimuksen 14. artiklassa tunnustettiin, että Japanin olisi pitänyt maksaa korvauksia liittoutuneille sodasta aiheutuneista vahingoista ja sodan aiheuttamasta kärsimyksestä. Kuitenkin siinä todettiin myös, että Japanilla ei ollut riittävästi varoja täysien korvauksien maksamiseen, mikäli sen oli myös ylläpidettävä toimivaa taloutta. Sen vuoksi Japanin oli pyydettäessä neuvoteltava niiden liittoutuneiden valtioiden kanssa, joiden alueet olivat ainakin osittain olleet sodan aikana Japanin miehittämiä ja kärsineet Japanin aiheuttamista vahingoista. Näille maille Japanin oli korvattava osa jälleenrakentamisen kustannuksista.
Tämän mukaisesti Filippiinit saivat korvaussuorituksen vuonna 1956 ja Etelä-Vietnam vuonna 1959. Burma ja Indonesia eivät kuuluneet sopimuksen alkuperäisiin allekirjoittajavaltioihin, mutta myöhemmin ne tekivät Japanin kanssa kahdenväliset sopimukset San Franciscon sopimuksen 14. artiklaa vastaavilla ehdoilla.
 |
Tämä artikkeli tai sen osa on tuotu vieraskielisestä lähteestä ja käännös on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa tekemällä käännöksen loppuun. |
Kiinan kansantasavallan hallitus päätti 29. syyskuuta 1972, että palauttaakseen ystävälliset välit Kiinan ja Japanin kansojen välille se luopui sotakorvausvaatimuksistaan. Tästä sovittiin Kiinan ja Japanin välisen yhteisen kommunikean 5. artiklassa.
| Maa | Korvausmäärä Japanin jeneinä | Korvausmäärä Yhdysvaltain dollareina | Sopimuksen päivämäärä |
|---|---|---|---|
| Burma | 72 000 000 000 | 200 000 000[20] | 5. marraskuuta 1955 |
| Filippiinit | 198 000 000,000 | 550 000 000 | 9. toukokuuta 1956 |
| Indonesia | 80 388 000 000 | 223 080 000 | 20. tammikuuta 1958 |
| Vietnam | 14 400 000 000 | 38 000 000 | 13. toukokuuta 1959 |
| Yhteensä | ¥364 348 800 000 | US$1 012 080 000 |
Viimeinen korvauserä maksettiin Filippiineille 22. heinäkuuta 1976.
Neuvostoliitto osallistui San Franciscon konferenssiin, ja sen valtuuskuntaa johti sijaisulkoministeri Andrei Gromyko.[11] Konferenssin aikana Neuvostoliitto kuitenkin vastusti Yhdysvaltain ja Ison-Britannian laatimaa sopimusluonnosta ankarasti ja äänekkäästi. Neuvostoliiton valtuuskunta yritti useita kertoja saada neuvottelut keskeytetyiksi, missä se ei kuitenkaan onnistunut.[21] Gromyko esitti Neuvostoliiton vastalauseet yksityiskohtaisesti pitkässä puheessaan 8. syyskuuta 1951.[22] Hän arvosteli sopimusta muun muassa siitä, että
Vasta 19. lokakuuta 1956 Japani ja Neuvostoliitto allekirjoittivat yhteisen julistuksen, joka lopetti maiden välisen sotatilan ja palautti diplomaattisuhteet.[23][24]
Kiinan sisällissota ja näin ollen kysymys siitä, mikä oli Kiinan laillinen hallitus, aiheutti konferenssin järjestäjille vaikeuksia. Yhdysvallat halusi kutsua Taiwanilla toimineen Kiinan tasavallan edustamaan Kiinaa, kun taas Iso-Britannia halusi kutsua Kiinan kansantasavallan edustajat. Kompromissina päädyttiin siihen, että kumpaakaan ei kutsuttu.
Kiinan kansantasavalta antoi 15. elokuuta ja 18. syyskuuta 1951 julkilausumat, jossa sopimus tuomittiin laittomaksi ja julistettiin, ettei sitä pitänyt tunnustaa päteväksi. Julkilausumissa sanottiin myös, että Xisha (Paracelsaaret), Nansha (Spratlysaaret) ja Donsha (Pratassaaret) Etelä-Kiinan merellä ovat osa Kiinaa.[25] Näitä saaria sopimuksessa ei kuitenkaan edes mainittu, lukuun ottamatta Pratassaaria, jotka luovutettiin Yhdistyneiden kansakuntien hallintaan.
Sodanjälkeisen vapaan Japanin huomattavimpiin tukijoihin kuului Ceylonin (nykyisen Sri Lankan) valtuuskunta.[26] Monet muut pitivät tärkeänä, ettei Japani saisi olla siinä määrin vahva, että se voisi aloittaa uuden hyökkäyssodan, ja että Japanin antautuminen piti vahvistaa toimenpiteillä, jotka henkisesti murtaisivat Japanin kansan. Ceylonin valtiovarainministeri Junius Richard Jayawardene sen sijaan asettui puolustamaan Japania ja ilmoitti konferenssille, että Ceylon ei ottaisi vastaan korvauksia, jotka vahingoittaisivat Japanin taloutta. Hän perusteli kantaansa sillä, että Japani ei ollut miehittänyt Ceylonia. Tosin ilmahyökkäykset ja Kaakkois-Aasiaan asettuneet suuret sotavoimat olivat huomattavasti haitanneet kumin tuotantoa Ceylonin ollessa ainoa alue, joka tuotti luonnonkumia liittoutuneiden tarpeisiin, ja tämän vuoksi voitiin kysyä, oliko tästä aiheutunut vahinko korvattava. Jayawardene kuitenkin kieltäytyi vaatimasta korvauksia vetoamalla Suuren Opettajan (Buddhan) sanaan, jonka mukaan "vihaa ei lopeteta vihalla vaan rakkaudella." Saman puheen lopussa hän sanoi myös:
Tämä sopimus on juuri niin jalomielinen kuin se on oikeudenmukainen voitetulle viholliselle. Tarjoamme Japanille ystävän kättä ja luottamusta siihen, että ihmisen historian tämän luvun päättyessä, jonka viimeinen sivu kirjoitetaan tänään, ja uuden luvun alkaessa, jonka ensimmäisen sivun sanelemme huomenna, Japanin ja meidän kansamme kulkevat yhdessä kunnioittaen yhtä lailla ihmiselämää rauhassa ja hyvinvoinnissa.[27]
Ministeri Jayawardenen puhe sai osakseen suuret suosionosoitukset.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
