From Wikipedia, the free encyclopedia
Paracelsus Baselissa on Mika Waltarin kirjoittama näytelmä vuodelta 1943. Se kertoo lääkäristä ja luonnonparantajasta Paracelsuksesta, joka asui Baselissa 1526–1527 ja piti luentoja lääketieteestä. Paracelsus puolusti tieteen vapautta ja riippumattomuutta kirkosta, empiiristä tutkimusta sekä kansankieltä tieteen kielenä, mutta hän joutui vaikeuksiin ympäristönsä kanssa. Näytelmän henkilöt ovat suurimmaksi osaksi historiallisia, ja myös monet sen tapahtumat perustuvat tutkittuun historiaan.[1]
| Paracelsus Baselissa | |
|---|---|
 Jalmari Rinne (Erasmus) ja Teuvo Puro (Paracelsus) |
|
| Kirjoittaja | Mika Waltari |
| Kirjoitettu | 1937–1943 |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Aihe | idealistin ja edelläkävijän kohtalo; humanismin olemus ja kestävyys historiallisessa murroskohdassa |
| Tapahtumapaikka ja -aika | Basel vuonna 1527 |
| Kantaesitys | 21. maaliskuuta 1943 |
| Kantaesityspaikka | Suomen Kansallisteatteri, Helsinki |
| Henkilöt | |
| Henkilöt |
|
Näytelmän teema on idealistin ja edelläkävijän kohtalo itsekkäiden vallanpitäjien ja sokean kansanjoukon käsissä. Se käsittelee myös keskieurooppalaisen humanismin olemusta ja kestävyyttä historiallisessa murroskohdassa. Näytelmän aiheella on selvä yhteys sen kirjoitusaikaan, fasismin nousuun ja toiseen maailmansotaan.
Waltari valmisteli näytelmää poikkeuksellisen huolellisesti, ja hän tavoitteli sillä kansainvälistä menestystä. Näytelmän oli tarkoitus valmistua Paracelsuksen 400-vuotismuistojuhlaan 1941, mutta se viivästyi sodan syttymisen vuoksi ja sai ensi-iltansa vasta maaliskuussa 1943 Suomen Kansallisteatterissa. Näytelmää on pidetty kunnianhimoisena ja henkilökuvaukseltaan yhtenä parhaimpana Waltarin vakavista draamoista. Se on kiinnostava myös Waltarin historiallisten romaanien, etenkin Mikael Karvajalan edeltäjänä.
Waltarin kiinnostus Paracelsukseen juontui jo 1920-luvulta, jolloin hän oli käynyt keskusteluja sielun kuolemattomuudesta ja paranormaaleista ilmiöistä Uuno Kailaan kanssa.[2] Waltari valmisteli näytelmää poikkeuksellisen kauan, viisi vuotta, keräsi aineistoa ja matkusti paikkoihin, joissa Paracelsus oli vaikuttanut.[3] Hän esimerkiksi matkusti syksyllä 1938 Saksaan ja Sveitsiin ja kävi muun muassa Baselissa, missä Paracelsus oli luennoinut ja toiminut kaupunginlääkärinä, ja hänen syntymäpaikassaan Einsiedelnissä.[2]
Waltarin oli tarkoitus kirjoittaa suuri aatedraama, joka voisi menestyä myös kansainvälisesti, ja hänen tähtäimessään oli Paracelsuksen kuoleman 400-vuotismuistojuhla Baselissa 1941. Sodan syttyminen kuitenkin viivästytti näytelmän kirjoittamista, ja se sai ensi-iltansa vasta maaliskuussa 1943.[2][4] WSOY julkaisi näytelmän omana kirjanaan 1943 ja kokoelmateoksessa Mika Waltarin näytelmät vuonna 1999.
Näytelmän päähenkilö on Paracelsus, oikealta nimeltään Theophrastus von Hohenheim (1493–1541), tunnettu lääkäri ja luonnonparantaja, jota syytettiin myös mustasta magiasta. Hän vietti vuodet 1526–1527 Baselissa ja luennoi yliopistossa modernista lääketieteestä.[2] Näytelmässä Paracelsus kuvataan miehenä, joka puolustaa tieteen vapautta ja riippumattomuutta kirkosta, empiiristä tutkimusta sekä kansankielen käyttöä latinan asemesta.[5] Hän on väsymätön tutkija, joka saattaa koko silloisen tieteen ja kirkon maailman kuohuksiin.[6] Paracelsuksen parannusmenetelmät eivät perustu koululääketieteeseen vaan kansan tietoon, ja hän on kokeillut yrttejä ja menetelmiä itseensä varmistaakseen niiden tehon. Panu Rajalan mukaan hänen metodinsa muistuttavat nykyaikaisia, vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Hänessä on sekä huijarin että neron ominaisuuksia. Dorothea määrittelee hänet näytelmässä noidaksi ja kerettiläiseksi ja väittää hänen seurustelevan demonien kanssa.[1]
Paracelsuksen hahmossa on aggressiivisuutta ja hurjuutta, mutta hänen persoonallisuudessaan ovat läsnä kaikki inhimilliset tunteet: hyvyys ja pahuus, lempeys ja kiivaus, rohkeus ja epäröinti.[5] Hän on raju taistelija, joka ei välitä vastuksista ja kykenee puolustamaan itseään, ja hänessä on myös elämännautiskelijan ja naistenmiehen ominaisuuksia.[7][6] Lopuksi Paracelsus joutuu kuitenkin pettymään intohimoisessa rakkaudessaan Dorotheaa kohtaan, mikä on hänelle paljon pahempi isku kuin yhteisön vihamielisyys.[8]
Dorothea Offenburger on näytelmän ainoa ei-historiallinen henkilö. Hän pitää Paracelsusta noitana ja haluaa vietellä Paracelsuksen, jotta pysyisi hänen rohtojensa avulla ikuisesti nuorena. Toisaalta myös Paracelsus, joka vihaa naisia, pitää punatukkaista Dorotheaa noitana ja vaarallisena viettelijänä.[9] Dorothean rakkaus Paracelsusta kohtaan on kuitenkin petosta. Kun Dorothea ymmärtää, että Paracelsus ei olekaan noita, hän hylkää Paracelsuksen ja näin yllyttää häntä tekemään yhä harkitsemattomampia, hurjia tekoja ja jouduttaa hänen tuhoaan.[5]
Näytelmä jättää suhteen noituuteen avoimeksi. Paracelsus kiistää olevansa itse noita mutta on ainakin uskovinaan Dorothean noituuteen. Dorotheassa on selviä noidan tuntomerkkejä, kuten tunnoton kohta kyljessä ja kyky kellua veden pinnalla, mutta toisaalta hän on vain tavallinen kurtisaani, joka haaveilee ikuisesta nuoruudesta.[10] Tässä hän muistuttaa Waltarille tyypillistä, petollista naisellisuutta.[6] Näytelmän lopussa Dorothea kiistää noituutensa ja sanoo vain koetelleensa Paracelsuksen herkkäuskoisuutta.[11]
Paracelsuksen oppilas ja luotettu on Oporinus. Loppujen lopuksi hän haluaa kuitenkin vain tehdä rahaa.[5] Häntä kiinnostaa alkemia eli kullan valmistus, eikä hän ymmärrä Paracelsuksen ajamaa köyhyyden ja yksinkertaisuuden aatetta.[9] Oporinus pelastaa kyllä opettajansa vainoojien kynsistä, mutta vain siksi, että hän ei ole vielä onnistunut saamaan selville kaikkia Paracelsuksen salaisuuksia. Hän haluaa ottaa Paracelsuksen elämäntyön käyttöönsä ja saada siitä kaiken hyödyn irti.[7][11]
Erasmuksen hahmossa Waltari on rohkeasti rikkonut kuvan, joka tästä kuuluisasta oppineesta yleensä annetaan. Hän esittää Erasmuksen opportunistina, joka kammoaa muutosta, koska se järkyttäisi turvallisuutta, ennen kaikkea hänen henkilökohtaista turvallisuuttaan.[5] Rajala kuvaa Erasmusta vanhaksi turhamaiseksi humanistiksi, joka on huolehtinut hyvin taloudellisesta asemastaan.[7] Erasmus kieltää olevansa Lutherin oppi-isä ja kauhistelee talonpoikien kapinaa, sotaa ja teurastusta.[1]
Nuori Fugger edustaa varakasta kauppiassukua, jolla on monopoli guajakpuun uutteeseen. Sitä käytetään lääkkeenä ”ranskantautiin” eli syfilikseen, vaikka siitä ei todellisuudessa ole tautiin mitään apua. Paracelsus on kuitenkin keksinyt halvemman ja tehokkaamman parannusmenetelmän elohopean avulla, mikä sotii Fuggerien etuja vastaan.[1] Fugger ehdottaa kompromissina, että Paracelsus voisi suositella guajakia oman lääkkeensä rinnalla, mutta Paracelsus ei suostu.[9]
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Baseliin vuonna 1527. Näytelmä alkaa Erasmus Rotterdamilaisen ja nuoren Fuggerin keskustelulla, mistä käy ilmi Euroopan silloinen tilanne, uskonpuhdistus ja talonpoikaissota. He keskustelevat myös Paracelsuksesta, josta liikkuu villejä huhuja: toiset pitävät häntä ihmeparantajana, toiset puoskarina. Hän on parantanut kirjankustantaja Frobeniuksen jalan, jonka koululääketieteen edustajat olivat jo tuominneet leikattavaksi. Paracelsus saapuu paikalle hurjistuneena, miekka kädessään, sillä hän on juuri paennut ahdistajiaan.
Toisessa näytöksessä Paracelsus tekee ihmeparannuksen, kun hän saa köyhän leskivaimon ramman pojan kävelemään, eikä hän ota siitä edes palkkiota. Hänen toimintansa herättää pahennusta muissa lääkäreissä ja apteekkareissa, koska se uhkaa heidän taloudellisia etujaan. Fugger ehdottaa, että Paracelus nimitettäisiin kaupunginlääkäriksi ja hän saisi luennoida yliopistossa, jolloin hän asettuisi paikoilleen ja häntä olisi helpompi valvoa. Ilmenee kuitenkin, että Paracelsus ei ole niin hallittavissa. Uudessa virassa hän ensi töikseen haluaa lakkauttaa apteekkarin tuottoisat privilegiot. Hän pitää luentoja kansankielellä eli saksaksi eikä latinaksi, minkä vuoksi Erasmus kääntää hänelle selkänsä.
Kolmannessa näytöksessä juhannusyönä Baselin torilla ovat pakanalliset henget päässeet valloilleen. Oporinus kertoo, että hän on yrittänyt varastaa Paracelsuksen taikavoiman, mutta manalan vartijat ovat pysäyttäneet hänet. Paracelsuksen tiedetään tapailevan Dorotheaa ja häntä paheksutaan yhä enemmän. Paracelsus saapuu paikalle oppilaidensa riemusaatossa, pitää hurjan ylistyspuheen rakkaudelle ja aistivoimalle ja heittää lopuksi Avicennan lääketieteen oppikirjan tuleen.
Näytelmän käännekohta on neljännessä näytöksessä, Paracelsuksen ja Dorothean kahdenkeskisessä kohtauksessa. Kun Paracelsus kieltää yhteytensä noituuteen, Dorothea menettää mielenkiintonsa häntä kohtaan ja hylkää hänet. Lopulta Paracelsusta uhataan joka puolelta. Fuggerin kauppahuone ja apteekkari eivät voi hyväksyä taloudellisia menetyksiä, ja myös Erasmus juonittelee häntä vastaan. Sekä opiskelijat että tietämätön kansa usutetaan huijarin ja noitatohtorin kimppuun, ja pian Paracelsusta vaaditaan kerettiläisenä roviolle. Viidennessä, viimeisessä näytöksessä Paracelsus joutuu pakenemaan, ja näytelmän lopussa hän ratsastaa pois kaupungista Oporinus jäljessään. Näytelmä päättyy seuraaviin sanoihin:
»Paracelsuksen kintereillä ratsastaa aina Oporinus, etkö sitä tiedä, hullu maailma?»
(Oporinus)
Panu Rajalan mukaan näytelmän teema on idealistin ja edelläkävijän kohtalo itsekkäiden vallanpitäjien ja sokean kansanjoukon käsissä.[8] Waltarin näkemys on skeptinen: idealistin jäljessä tulevat paitsi vastustajat, myös hyödyn tavoittelijat. Se liittää Paracelsuksen Waltarin toiseen historialliseen aatedraamaan, Akhnatoniin.[2]
Rafael Koskimiehen mukaan näytelmässä käsitellään keskieurooppalaisen humanismin olemusta ja kestävyyttä historiallisessa murroskohdassa, jossa on yhteyksiä näytelmän kirjoitusajan historiallisiin ja poliittisiin tapahtumiin.[12] Rinnastus tulee esiin esimerkiksi Erasmuksen repliikissä: ”Voi Saksa, Saksa, miksi aina teet pakolaisiksi parhaat poikasi?”[8] Rajala näkee Erasmuksen kuvauksessa viittauksen siihen, miten eurooppalainen humanismi suhtautui Hitleriin ja Saksan hyökkäyssotaan 1940-luvun alussa.[1] Waltaria kiinnosti aikakausien vastaavuus ja murros, mutta myös kehityksen mahdollisuus.[11]
Paracelsus Baselissa aukaisi uraa Waltarin laajoille historiallisille romaaneille, etenkin Mikael Karvajalalle, jossa Paracelsus myös esiintyy.[5][11] Rajalan mukaan näytelmä on ”askelmerkki kohti syventymistä ja taiteellista puhdistautumista.”[13] Sekä Erasmus että Fuggerin kauppiassuku esiintyvät Waltarin myöhemmissä romaaneissa, Mikael Karvajalassa ja Nuoressa Johanneksessa.[8] Näytelmässä mainitaan myös Baselin kirkkoaitaan maalattu kuolemantanssi, jonka luota Nuoren Johanneksen tarina alkaa.[14]
Rajala pitää Paracelsusta ja samaan aikaan kirjoitettua Fine van Brooklynia rinnakkaisteoksina, koska molemmat käsittelevät noita-aihetta.[2] Sinuhe egyptiläiseen näytelmää yhdistää taas se, että sekä Sinuhe että Paracelsus ovat lääkäreitä, jotka toimivat köyhän kansan parissa, ja lisäksi näytelmän kieli on samantapaista ja siinä on samoja vertauksia kuin Sinuhessa. Paracelsus ja hänen käytännönläheinen oppilaansa Oporinus muodostavat myös kaksikon, jota voi verrata toisaalta Don Quijoteen ja Sancho Panzaan, toisaalta Sinuheen ja Kaptahiin.[7]
Paracelsus Baselissa sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa 21. maaliskuuta 1943, ohjaajana Wilho Ilmari.[5] Näytelmää esitettiin 12 kertaa. Paracelsusta esitti Teuvo Puro, Dorotheaa Kyllikki Väre ja Erasmusta Jalmari Rinne.[12] Suomen Kansallisteatterin historiassa Rafael Koskimies mainitsee, että Teuvo Puro pystyi tuomaan esiin sekä Paracelsuksen nerouden ja taistelijan luonteen että myös haavoittuvan ja tunteellisen puolen, ja pitää hänen roolisuoritustaan suurenmoisena.[6]
Seuraavan kerran näytelmää esitettiin vuonna 1979 nimellä Parantaja Imatran Teatterissa, missä sen ohjasi Pauli Haataja ja dramatisoi Maaria Koskiluoma. Panu Rajalan mukaan esitys oli ”sympaattinen ja varsin elävä”.[12] Vuonna 1983 Parantaja esitettiin Tampereen Teatterissa.[15] Lisäksi näytelmästä on tehty kuunnelma vuonna 1962. Siinä pääosa esitti Joel Rinne.[16] Kuunnelma on käännetty myös ruotsiksi nimellä Paracelsus i Basel vuonna 1980.[17]
Rafael Koskimiehen mielestä näytelmä kuuluu Waltarin draamatuotannon huippuihin. Siinä on arvokkainta toisaalta epäily, toisaalta katkeruuden voittava huumori, vaikka sen rakenteessa onkin joitakin heikkouksia.[6]
Maaria Koskiluoman mukaan Paracelsus Baselissa on henkilökuvauksen puolesta Waltarin parhaita näytelmiä. Erityisesti Paracelsus, Erasmus ja nuori Fugger ovat rikkaita ja eläviä, hyvin rakennettuja ihmiskuvia. Sisäisessä ristiriitaisuudessaan Paracelsus on hyvin elävä roolihenkilö. Waltarin koko näytelmätuotannosta Akhnaton, auringosta syntynyt ja Paracelsus Baselissa tuntuvat Koskiluoman mielestä dramaturgisesti kestävimmiltä. Tosin Paracelsuksen kieli on ajoittain keinotekoisen vanhanaikaista ja liian vaikeatajuista.[5]
Panu Rajalan mukaan Paracelsus Baselissa oli Waltarin kunnianhimoisin yritys kirjoittaa kestävää näytelmäkirjallisuutta ja päästä myös kansainvälisille näyttämöille. Näytelmällä oli kuitenkin myös huono onni, sillä se valmistui sota-aikaan eikä sillä ollut sen jälkeen mahdollisuuksia saksalaisella kielialueella.[3] Rajalan mielestä näytelmän heikkoja kohtia on ”asiakuorman lisäksi huumorittomuus” ja se, että Oporinus jää näytelmässä liikaa taustalle hahmon merkitykseen nähden.[16]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
