suomalainen säveltäjä From Wikipedia, the free encyclopedia
Johan Christian Julius ”Jean” Sibelius[1] (8. joulukuuta 1865 Hämeenlinna – 20. syyskuuta 1957 Järvenpää) oli suomalainen myöhäisromantiikan taidemusiikin säveltäjä.[2] Hänen kansallisromanttinen musiikkinsa oli tärkeässä osassa Suomen kansallisen identiteetin muodostumisessa. Sibelius on kansainvälisesti tunnetuin ja esitetyin suomalainen säveltäjä. Sinfonioiden ja sinfonisten runojen luojana Sibelius oli 1900-luvun merkittävimpiä.[2]
| Jean Sibelius | |
|---|---|
.jpg) Sibelius vuonna 1890. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi |
Johan Christian Julius Sibelius Johan Julius Christian Sibelius[1] |
| Syntynyt | 8. joulukuuta 1865 Hämeenlinna |
| Kuollut | 20. syyskuuta 1957 (91 vuotta) Järvenpää |
| Kansalaisuus |
Suomen suuriruhtinaskunta (1865–1917) Suomi (1917–1957) |
| Ammatti | säveltäjä |
| Vanhemmat |
Christian Gustaf Sibelius Maria Charlotta Sibelius (o.s. Borg) |
| Puoliso | Aino Sibelius ( 1892) |
| Lapset |
Ruth Snellman Heidi Blomstedt |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Jean Sibelius |
| Tyylilajit | kansallisromantiikka |
| Soittimet | piano, viulu |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Sibeliuksen keskeisimmät teokset ovat hänen seitsemän sinfoniaansa. Sinfonioiden lisäksi hänen tunnetuimmat teoksensa ovat viulukonsertto sekä orkesteriteokset Finlandia, Karelia-sarja, Tuonelan joutsen (osa Lemminkäis-sarjaa) ja Valse triste. Hänen muihin teoksiinsa kuuluu muun muassa vokaali-, kuoro- ja pianomusiikkia, näytelmämusiikkia ja kamarimusiikkia. Sibeliuksen viimeiset suurimuotoiset teokset olivat seitsemäs sinfonia (1924), näyttämöteos Myrsky (1926) ja sävelruno Tapiola (1926). Suomessa Sibeliuksen syntymäpäivä 8. joulukuuta on liputuspäivä, suomalaisen musiikin päivä.[3]
Johan Julius Christian ”Jean” Sibelius syntyi 8. joulukuuta 1865 Hämeenlinnassa.[2] Isä, Hämeenlinnan kaupunginlääkäri Christian Gustaf Sibelius, kuoli lavantautiin heinäkuussa 1868 Sibeliuksen ollessa kaksivuotias.[4] Hänen äitinsä oli Pyhäjoen rovastin tytär Maria Charlotta (o.s. Borg). Sibeliuksella oli vanhempi sisar Linda Maria (1863–1932) ja nuorempi veli Christian Sibelius (1869–1922). Sibeliuksen koti oli ruotsinkielinen.[5]
Sibelius aloitti pianotunnit 7-vuotiaana tätinsä opastuksella. Viululle ja sellolle noin vuonna 1881 sävelletty impressiotyyppinen ”Vesipisaroita” (Vattendroppar) on hänen ensimmäisiä sävellyksiään. Lyseoaikana hän alkoi harjoitella viulunsoittoa intohimoisesti ja kävi 16-vuotiaasta alkaen viulutunneilla paikallisen sotilaskapellimestarin luona. Sisarustensa kanssa Sibelius soitti yhdessä lapsuudesta saakka: Sibelius soitti viulua, Linda pianoa ja Christian selloa.[2] Christianista tuli myöhemmin arvostettu psykiatri. Linda ryhtyi opettajaksi ja lähetyssaarnaajaksi. Lopulta Linda joutui mielenterveysongelmiensa vuoksi pysyvään hoitoon, mutta Sibelius piti häneen edelleen yhteyttä.[6]
Alakoulusta Sibelius jatkoi suomenkieliseen Hämeenlinnan normaalilyseoon, joka oli perustettu vähän aiemmin suomalaisuusliikkeen ansiosta. Sibeliuksesta tuli kaksikielinen, ja hän luki Elias Lönnrotin Kalevalaa sekä J. L. Runebergin, Zachris Topeliuksen ja Aleksis Kiven teoksia. Hän kirjoitti 1880–1885 viitisentoista sävellystä, joihin kuului pianomusiikkia ja kamarimusiikkiteoksia. Hänen esikuviaan olivat wieniläisklassikoiden lisäksi muun muassa Felix Mendelssohn, Edvard Grieg ja Pjotr Tšaikovski. Säveltämistä hän opiskeli Johann Christian Loben Lehrbuch der musikalischen Komposition -oppikirjasta.[7] Vapaa-aikaansa ja kesiä Sibelius vietti Loviisassa ja von Konowien sukutilalla Sääksmäellä, missä hän oppi arvostamaan luontoa runollisesti mystisenä voimana.[2] Jean-taiteilijanimensä Sibelius otti käyttöön 1886.[2]
Päästyään vuonna 1885 ylioppilaaksi Sibelius aloitti lakimiehen opinnot Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä, mutta musiikki vei huomion luvuilta, ja opinnot keskeytyivät heti ensimmäisen vuoden jälkeen.[2]
Sibelius opiskeli Helsingissä musiikkia vuosina 1885–89 muun muassa musiikkiopistossa eli nykyisessä Sibelius-Akatemiassa Martin Wegeliuksen johdolla. Aluksi tärkeimmällä sijalla oli viulunsoitto, mutta Sibeliuksen huomattua etteivät hänen taitonsa riittäneet virtuoosiksi, nousi säveltäminen etusijalle. Helsingin-kaudellaan Sibelius teki lähes sata sävellystä, ja häntä alettiin jo luonnehtia musiikkineroksi.[2]
Jatko-opintoja Sibelius suoritti vuosikymmenen vaihteessa Berliinissä (1889–90) Albert Beckerin johdolla ja Wienissä (1890–91) Karl Goldmarkin ja Robert Fuchsin johdolla.[2]
Suomessa Sibeliuksesta tuli osa vapaamuotoista, eri aloja edustavien taiteilijoiden nuorsuomalaishenkistä ryhmää, jonka muodostivat hänen lisäkseen Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja Arvid Järnefelt, Eino Leino, Robert Kajanus, Juhani Aho sekä Eero Erkko. Useat ryhmän jäsenistä muodostivat sittemmin naapuriyhteisön Tuusulanjärven ympäristöön. Helsingissä Sibelius tutustui kuuluisaan italialais-saksalaiseen pianistiin ja säveltäjään Ferruccio Busoniin, josta tuli Sibeliuksen musiikin uskollisimpia puolestapuhujia.
Sibelius solmi erityisen tiiviit siteet Järnefeltin perheeseen. Hän avioitui Eero ja Arvid Järnefeltin sisaren Ainon kanssa Tottesundin kartanossa Maksamaalla 10. kesäkuuta 1892. He saivat kuusi tytärtä: Eva, Ruth, Kirsti-Maria (kuoli yksivuotiaana lavantautiin), Katarina, Margareta ja Heidi.
Palattuaan Suomeen vuonna 1891 Sibelius jatkoi Wienissä aloittamansa Kullervo-sinfonian säveltämistä. Kullervon kantaesitys vuonna 1892 oli Sibeliuksen koko uran suurimpia voittoja. Teoksessa kuultiin ensimmäistä kertaa Sibeliuksen väärentämätön sävelkieli, joka oli samanaikaisesti sekä kansallista että universaalia. Kullervosta lähtien suomalainen musiikki alkoi vapautua saksalaisten esikuvien vähäverisestä jäljittelystä. Robert Kajanuksen myöhempien sanojen mukaan ”suomalaisten sävelten mahtava kevätvirta syöksyi valtavalla kohinalla esiin erämaasta”.[2]
Kullervon kantaesityksen jälkeen Sibelius avioitui. Hän lähti Aino-vaimonsa kanssa karelianismin innoittamalle häämatkalle Kalevalan syntysijoille Karjalaan, Lieksaan ja Kolille. Hän matkusti yksin vielä Ilomantsiin ja Korpiselälle ja Suojärvelle kuulemaan ja keräämään runolaulua. Jo vuonna 1891 hän oli kuullut Porvoossa runonlaulaja Larin Paraskea.[8]
Vuonna 1893 Viipurilainen osakunta tilasi Sibeliukselta musiikin Karjalan historiaa käsittelevään kuvaelmasarjaan. Sibelius koosti myöhemmin kuvaelmamusiikista Karelia-sarjan, johon kuuluivat osat Intermezzo, Balladi ja Alla marcia.[9]
Matka Bayreuthin Wagner-juhlille vuonna 1894 sai Sibeliuksen pohdiskelemaan kalevalaisen oopperan säveltämistä. Tekeillä oli oopperahanke nimeltä Veneen luominen, mutta sittemmin Sibelius hylkäsi sen. Monia oopperaan tarkoitetuista aiheista päätyi neljä sävelrunoelmaa käsittävään orkesterisarjaan Lemminkäinen (1897). Kuuluisa Tuonelan joutsen perustui Veneen luomisen alkusoittoon.[2]
Vuonna 1896 Sibelius haki Keisarillisen Aleksanterin yliopiston musiikin harjoitusmestarin virkaa, mutta hävisi paikan ystävälleen Robert Kajanukselle. Korvaukseksi – ja säveltämisen kannalta onnekseen – Sibelius sai vuotuisen apurahan, joka myöhemmin vaihtui elinikäiseksi taiteilijaeläkkeeksi.[2]
Sortovuosien aikana Sibeliuksesta alkoi kasvavassa määrin tulla yksi kansallisen itsenäisyystaistelun tunnuksista. Isänmaallisuutta huokuvat teokset Finlandia ja Ateenalaisten laulu nostivat suomalaisten mielialoja vaikeiden aikojen keskellä. Ensimmäinen sinfonia (1899) päätti Sibeliuksen kansallisromanttisen kauden[10]. Siirtyminen orkesterirunoelmasta sinfoniaan merkitsi myös kääntymistä kohti absoluuttisen musiikin ihanteita. Sibelius asui perheineen Italiassa vuoden 1901 helmikuusta toukokuuhun. Syventyminen Italian vanhan taiteen selkeään muotokieleen oli omiaan vahvistamaan Sibeliuksen tuotannossa nousevaa klassisen sopusuhtaista suuntausta. Toisen sinfonian ohella muutos näkyy selvästi muun muassa sinfonisessa runossa Satu (1902) ja vuosina 1903–1905 sävelletyssä viulukonsertossa.[2][11][12]
,_1940-1945,_(D2005_167_6_128)_Suomen_valokuvataiteen_museo.jpg)
Jean ja Aino Sibeliuksen koti Ainola valmistui Tuusulanjärven rantatielle vuonna 1904. Elämä Helsingissä oli käynyt sävellystyön ja perhe-elämän kannalta liian rasittavaksi vilkkaan ravintolaelämän takia. ”Helsingissä kaikki laulu kuoli minussa”, totesi Sibelius myöhemmin. Muutto Ainolaan takasi Sibeliukselle ihanteellisen työskentely-ympäristön koko loppuelämäksi. Sibeliuksen elämä oli näinä aikoina muutenkin nousuvoittoista: esimerkiksi hänen musiikkinsa alkoi löytää pysyvän jalansijansa Englannissa. Sibelius sai lukuisia vaikutusvaltaisia ulkomaisia tukijoita. Ainolan valmistumisen aikoihin sävelletyistä teoksista huomattavimpia ovat kolmas sinfonia ja Pohjolan tytär. Sibelius johti Pohjolan tyttären menestyksekkään kantaesityksen Pietarissa vuonna 1906.[2]
Vuonna 1907 Gustav Mahler – aikakauden toinen tärkeä sinfonikko – poikkesi Helsingissä konserttimatkalla. Sibelius kertoi Mahlerille arvostavansa sinfoniassa ”sen syvää logiikkaa, joka vaatii kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä”. Mahler vastasi Sibeliukselle kuuluisilla sanoilla: ”sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki”. Sibelius edusti Mahleriin nähden vastakkaista tyyliestetiikkaa, eikä miesten välille syntynyt mitään syvää yhteisymmärrystä.[2] Tämä ei kuitenkaan estänyt Mahleria kehumasta vaimolleen Sibeliusta ihmisenä.
Keväällä 1908 Sibeliuksella havaittiin kurkkukasvain. Leikkaus onnistui hyvin, mutta säveltäjän oli luovuttava sikareista ja alkoholista moneksi vuodeksi. Sibelius oli taipuvainen syviin masennuskausiin. Ei ole sattumaa, että nimenomaan näihin aikoihin Sibelius loi sisäistyneimmät, ekspressionistisimmat ja vaikeatajuisimmat sävellyksensä. Masennusvuosien mestariteoksia ovat muun muassa Öinen ratsastus ja auringonnousu (1908), jousikvartetto Voces intimae (1909), modernistinen neljäs sinfonia (1911), Bardi (1913) ja Luonnotar (1913).[2]
1910-luvun alussa Sibelius teki useita konserttimatkoja ulkomaille. Kohteina olivat muun muassa Göteborg, Riika, Kööpenhamina, Berliini ja Pariisi. Sibeliuksen tähti alkoi vakiintua musiikinhistorian taivaalla. Vuonna 1912 Sibeliukselle tarjottiin Wienin musiikkiakatemian sävellyksen professuuria, josta säveltäjä kuitenkin kieltäytyi. Sibelius ymmärsi, ettei opettaminen ollut hänen ominta alaansa. Vuonna 1914 Sibelius matkusti Yhdysvaltoihin Norfolkin musiikkijuhlille johtamaan orkesteriteoksensa Aallottaret kantaesityksen. Aallottarissa puhaltaa Sibeliuksen tuotannossa ennen tuntemattomia, pehmeitä impressionistisia tuulia. Amerikan-matkan yhteydessä Sibelius vihittiin Yalen yliopiston kunniatohtoriksi. Lisäksi säveltäjä kävi ihailemassa Niagaran putouksia.[2] Sibeliuksen teosten Yhdysvalloissa saama vastaanotto oli voimakkaan myönteinen, ja kaikki hänen johtamansa konsertit olivat loppuunmyytyjä.
Sibeliuksen lupaavasti alkanut kiertueputki katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Sotavuosina hänen tulonsa romahtivat, ja hän joutui henkensä pitimiksi säveltämään monia melko vähäpätöisiä tilausteoksia ja pienimuotoisia kappaleita. Tosin maailmansodan aikana Sibelius sävelsi myös hienoimpiin saavutuksiinsa kuuluvan viidennen sinfonian, jonka ensimmäinen versio kantaesitettiin säveltäjän 50-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Sibelius pyrki kohti uutta muotoa, yhdistämään sinfonian ja sinfonisen runon sinfoniseksi fantasiaksi.[2]
Samoihin aikoihin Sibelius joutui Suomessa valinneiden kieliriitojen välikappaleeksi. Hänen 50-vuotispäivänsä yhteydessä vuonna 1915 kansatieteilijä Otto Andersson julkaisi Tidning för Musik -lehdessä sukutaulukon, joka korosti Sibeliuksen ruotsinkielisiä maalaisjuuria. Vuotta myöhemmin sukututkija Eeli Granit-Ilmoniemi teki Sibeliuksesta oman sukuselvityksensä, joka ilmestyi Uudessa Suomettaressa. Sen mukaan Sibeliuksen esi-isät olivat lähinnä suomenkielisiä talonpoikia. Molemmat tutkimukset saivat hänet raivoihinsa, koska Sibelius oli pitänyt itseään aatelissukuisena.[13]
Sota-ajan ankeus alkoi haihtua vuonna 1919, jolloin Sibelius osallistui pitkästä aikaa kansainvälisille musiikkijuhlille, Pohjoismaiden musiikkipäiville. Matkan yhteydessä hän tapasi toisen suuren pohjoismaisen sinfonikon, Tanskan Carl Nielsenin.[2]
Vuodet 1920–22 olivat luovan tauon aikaa Sibeliuksen elämässä. Hiljaisuuden päätyttyä hän alkoi esiintyä uudelleen ulkomailla ja viimeisteli kypsän kauden mestariteoksensa, kuudennen (1923) ja seitsemännen (1924) sinfoniansa. Viimeiselle kolmelle sinfonialle on leimallista seestyneisyys ja tasapainoisuus.[10] Samalla hän huomasi kokevansa vanhenevan säveltäjän kohtalon: työ ei sujunut enää samaa vauhtia kuin ennen, ja itsekritiikki alkoi kasvaa suhteettomaksi. Sibeliuksen viimeiset laajamittaiset työt olivat sinfoninen runo Tapiola (1926) ja Shakespearen Myrsky-näytelmään tehty musiikki (1926). Vuonna 1929 syntyivät viimeiset julkaistut teokset viululle ja pianolle (opukset 114–116).[2]
Tiettävästi Sibeliuksen viimeinen julkinen sävellys on Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin syntynyt Surusoitto uruille op. 111b (1931), joka Aino Sibeliuksen mukaan perustuu kahdeksannen sinfonian materiaaliin.[14] Säveltäjä kamppaili vuosikausia kapellimestari Serge Koussevitzkyn Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman kahdeksannen sinfonian kanssa. Sibeliuksen on oletettu polttaneen kaiken kahdeksanteen sinfoniaan liittyvän aineiston 1940-luvulla.[8] Kuitenkin vielä 1950-luvulla Jean Sibelius totesi, että kahdeksas sinfonia on valmis luonnoksena.[15]
Kun Jean Sibelius täytti 70 vuotta 8. joulukuuta 1935, hänen kunniakseen pidettiin juhlakonsertti juuri valmistuneessa Helsingin messuhallissa. Helsingin kaupunginorkesterin ja Radio-orkesterin soittajista yhdistettyä orkesteria johti Sibeliuksen lanko Armas Järnefelt ja yleisön joukossa nähtiin muiden muassa kaikkien Pohjoismaiden pääministerit, marsalkka Gustaf Mannerheim, entiset presidentit K. J. Ståhlberg ja Lauri Kr. Relander sekä tuleva presidentti, eduskunnan puhemies Kyösti Kallio. Istuva presidentti P. E. Svinhufvud ei voinut sairastumisensa vuoksi osallistua tilaisuuteen. Valtiovalta halusi läsnäolollaan korostaa Sibeliuksen asemaa kansallisena symbolina. Juhlasta tuli Sibeliuksen hyvästijättö suurelle yleisölle, koska tämän jälkeen hän ei enää osallistunut julkisiin tilaisuuksiin.[16]
Vuonna 1935 New Yorkin filharmonikot kartoittivat kyselyllä musiikin kuuntelijoiden mieltymyksiä eri puolilla Yhdysvaltoja. Kun kysyttiin suosikkisäveltäjää, Sibelius oli ensimmäisellä sijalla kaikkien, elävien ja kuolleiden, joukossa. Tällainen tunnustus säveltäjän vielä eläessä on länsimaisen taidemusiikin historiassa poikkeuksellinen.[17]
Sibeliuksen nauttima arvostus valjastettiin monesti Suomen hyväksi. Esimerkiksi talvisodan aikana Yhdysvalloissa julkaistiin postimerkki, jossa oli Sibeliuksen kuva ja teksti ”I need your help” (tarvitsen apuanne). Suomen tukeuduttua jatkosodassa natsi-Saksaan Sibeliusta pyydettiin julkaisemaan kirjoitus, jossa amerikkalaisia ja brittejä vedottiin ymmärtämään Suomen ratkaisua. Syntymäpäivinään Sibelius sai vastaanottaa lukuisia koti- ja ulkomaisia huomionosoituksia, muun muassa lahjasikareja Winston Churchilliltä ja Harry S. Trumanilta.
Sibeliuksen on arveltu olleen synesteetikko, joskaan asiasta ei ole varmuutta. Sibelius esimerkiksi kuvaili nähneensä sävelet ja sävelasteikot eri väreinä sekä kuulleensa säveliä nähdessään värejä ja esineitä tai haistaessaan hajuja.[18][19]
Musiikkitoimittaja Vesa Sirén on esittänyt, että Sibelius saattoi kärsiä essentiaalisesta vapinasta, joka aiheutti hänelle ongelmia nuoresta pitäen ja jonka oireita hän poisti alkoholilla. Teoriaa ovat myöhemmin tukeneet useat asiantuntijat. Oletettavasti vapina esti kirjoittamisen ja haittasi sosiaalista elämää.[20]
.jpg)
Sibelius kuoli aivoverenvuotoon Ainolassa 20. syyskuuta 1957 ollessaan 91-vuotias.[21] Sibeliuksen kuoleman vuoksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous vietti hiljaisen hetken. Puheenjohtaja Sir Leslie Munro lausui muistosanat: ”Sibelius kuului koko maailmalle. Musiikillaan hän rikastutti koko ihmissuvun elämää.”[22] Sibelius haudattiin Suomen valtion kustantamana Ainolan puutarhaan.[21]
Sibeliuksen musiikillinen tyyli muuttui hänen uransa aikana. Se voidaan jakaa kolmeen kauteen: Kalevala-romanttinen kausi alkoi Kullervosta ja jatkui vuoteen 1903 tai 1904 (Valse triste). Kauden teoksissa näkyy kiinnostus kansanrunouteen ja -musiikkiin ja kansallisuusaatteen palo. Eurooppalaisella kaudellaan vuosina 1903–1919 Sibelius ryhtyi tietoisesti siirtymään kansallisromantiikan piiristä kohti eurooppalaista, klassisempaa tyyliä. Etenkin neljännessä sinfoniassa on synkkiä ja sisäänpäin kääntyneitä piirteitä, joita yleisö ei aina ymmärtänyt. Kolmatta kautta (1920–1926) kutsutaan synteesin kaudeksi. Sen aikana syntyivät Sibeliuksen kypsimmät teokset: kuudes ja seitsemäs sinfonia, Myrsky ja Tapiola.[23]
Taidemusiikin piireissä Suomen ulkopuolella Sibelius on saanut säveltäjänä tunnustusta etenkin sinfonioidensa ansiosta, mutta myös monet hänen sävelrunoistaan sekä viulukonsertto ovat kuuluisia. Länsimaisen taidemusiikin historiankirjoituksessa hänet mainitaan usein yhtenä 1900-luvun johtavista sinfonikoista. Yleensä Sibeliuksen sävellystyön huippukohdiksi mainitaan tällöin 4. sinfonia esimerkkinä motiivitekniikasta ja 7. sinfonia täydelliseksi hioutuneesta yhtenäisestä sinfonisesta muodosta.
Suomessa Sibeliuksen seuraajia olivat aluksi Toivo Kuula ja Leevi Madetoja, myöhemmin muun muassa sinfonikot Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara, Aulis Sallinen ja Erkki Salmenhaara.[2] Maailmalla Sibelius on ollut suosittu etenkin englantia puhuvissa maissa.[10] Ralph Vaughan Williams kirjoitti Sibeliuksesta "Olet sytyttänyt musiikin maailmaan kynttilän, joka ei ole koskaan sammuva."[24]
Suomen kulttuurimatkailulle säveltäjällä on suuri merkitys. Musiikkituristien matka suuntautuu esimerkiksi Sibelius-monumentille, Ainolaan tai Sibelius-museoon.lähde?
Populaarimusiikissa Sibeliuksen töiden pohjalta ammentaneita muusikoita ovat esimerkiksi brittiläiset Jon Anderson ja Mike Oldfield.lähde?
Sibelius liittyi Suomen vapaamuurareihin vuoden 1922 elokuussa. Hän osallistui ensimmäisen toimintavuoden aikana kuusi kertaa Suomi-loošin istuntoihin. Käynnit harvenivat seuraavina vuosina, kenties ulkomaanmatkojen vuoksi.[25]
Sibeliuksen osana vapaamuurareissa oli urkujen soittaminen sekä rituaalimusiikin säveltäminen. Sibelius sai myöhemmin kunniajäsenyyden. Sibeliuksen jälkeen vastaavan huomionosoituksen on saanut vain kolme henkilöä. Sibeliuksen viimeiset sävellykset olivat vapaamuurareiden rituaalimusiikkia. Näiden sävellysten nimet ovat Veljesvirsi ja Ylistyshymni.lähde?
Helsingin Sanomien laskelman mukaan Sibeliuksen tuotanto oli Suomen tuottoisin tekijänoikeusmaksujen mukaan vuonna 2004.[26] Sibeliuksen perillisten verotietojen perusteella lehti arvioi vuosituoton olevan jopa 1 500 000 euroa. Tämä summa jaetaan Sibeliuksen perillisille, joita on kymmeniä.lähde?
Nykyisen tekijänoikeuslain mukaan Sibeliuksen tuotanto vapautuu tekijänoikeudesta 1. tammikuuta 2028, jolloin hänen kuolinvuotensa päättymisestä on kulunut 70 vuotta.lähde?
Sibeliuksen kirjallista jäämistöä – sävellyksiä ja kirjeitä – on säilytteillä erityisesti Kansallisarkistossa ja Kansalliskirjastossa, mutta aineistoa on paljon myös ulkomaisessa yksityisomistuksessa, jopa sijoituskohteina. Vuonna 1970 Kansalliskirjaston kokoelmiin saatiin hankittua valtion, kahden pankin ja yhden säätiön avustuksella kaikkiaan 50 käsikirjoitusta.[27] Sibeliuksen henkilökohtainen musiikkiarkisto saatiin Kansalliskirjastoon vuonna 1982 säveltäjän perikunnan lahjoituksena.[28]
Vuonna 1997 Kansalliskirjastoon saatiin hankittua toinen 50 käsikirjoituksen kokonaisuus opetusministeriön avustuksella.[29] Vuonna 2018 italialainen keräilijä Rolando Pieraccini lahjoitti Sibeliuksen kirjeitä ja muuta aineistoa Kansallismuseoon.[30]
Tuntematon ostaja maksoi Pohjolan tyttären käsikirjoituksesta 290 000 euroa vuonna 2016, eikä aineisto ole enää tutkijoiden käytössä.[29]
Vuonna 2020 Sibeliuksen kustantajan Robert Lienaun kokoelman omistaja pani myyntiin 1 200 sivua musiikkikäsikirjoituksia, joukossa teokset Voces intimae, Joutsikki, Pelléas ja Mélisande, eivätkä ne olleet myyntihankkeen aikana tutkijoiden eivätkä Sibeliuksen kriittisen kokonaisjulkaisun käytettävissä. Aineistosta pyydettiin yli miljoonaa euroa.[31] Sibeliuksen koottujen teosten päätoimittaja, professori Timo Virtanen piti katastrofina sitä, että kansallisaarteet olisivat päätyneet ulkomaiseen yksityisomistukseen tutkijoiden tavoittamattomiin. Nykyään Sibeliuksen käsikirjoitusten tyyppistä historiallisesti merkittävää aineistoa ei saa viedä Suomesta ilman lupaa.[29]
Kansalliskirjasto sai hankittua Lienaun kokoelman loppuvuonna 2020 apurahojen ja lahjoitusten avulla, ja hinnaksi kerrottiin huomattavasti alle miljoona euroa.[32]
Vuonna 2021 Sibeliuksen musiikkikäsikirjoitukset otettiin Maailman muisti -ohjelmaan.[33]
Sibelius äänestettiin Suuret suomalaiset -kilpailussa vuonna 2004 sijalle 8. Hänelle myönnettiin ensimmäinen Wihurin Sibelius-palkinto (7,5 miljoonaa markkaa) 9. lokakuuta 1953[34].
Sibeliuksen muistoksi Helsinkiin pystytettiin vuonna 1967 Eila Hiltusen suunnittelema Sibelius-monumentti. Se sijaitsee puistossa, joka oli 1945 saanut nimen Sibeliuksen puisto.[2]
Säveltäjämestari Jean Sibeliuksesta on julkaistu tiettävästi 27 mitalia, joista 18 on suomalaista ja 9 on ulkomaista.[35] Vanhin mitaleista on vuodelta 1916 Sibeliuksen 50-vuotispäivän kunniaksi, ja sen suunnitteli Ville Vallgren. Muun muassa seuraavat taiteilijat ovat suunnitelleet toteutettuja Sibelius-mitaleja: Gerda Qvist, Aarre Aaltonen, Wäinö Aaltonen, Eila Hiltunen, Kauko Räsänen, Kalervo Kallio, Jorma K. Miettinen, Kari Juva, Lasse Sammallahti, Annu Eklund, Hannele Kylänpää ja Kaarina Tarkka.
Sibelius-Seura ry järjestää kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun Helsingissä viiden vuoden välein. Sibelius-kilpailu on yksi maailman arvostetuimmista viulukilpailuista. Sibelius-Seura on järjestänyt Helsingissä myös Jean Sibelius -kapellimestarikilpailuja. Sibelius-laulukilpailut järjestetään Järvenpäässä.
Ehdotuksia Sibeliuksen ja suomalaisen säveltaiteen liputuspäivästä on tehty 1980-luvulta alkaen. Sisäasiainministeriö suositti yleistä liputusta ensimmäisen kerran Sibeliuksen 140-vuotissyntymäpäivänä vuonna 2005. Almanakkatoimisto hyväksyi 2009 liputuspäivän merkittäväksi vuoden 2011 kalenteriin vakiintuneena liputuspäivänä. Sibeliuksen syntymäpäivä 8. joulukuuta on liputuspäivä, suomalaisen musiikin päivä.[36][37][38]
Sibeliuksen kuva oli vuodesta 1986 lähtien euron käyttöönottoon saakka suomalaisessa 100 markan setelissä.[2]
Vuonna 2015 laskettiin liikkeelle kahden euron erikoisraha Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Nora Tapperin suunnittelemassa kahden euron kolikon kansallisessa puolessa on kuvattuna Ainolan tähtitaivasta ja mäntyjä.[39]
Sibeliuksen kuoleman jälkeen julkaistiin surupostimerkki 8. joulukuuta 1957. Sen arvo oli 30 markkaa ja painos 2 000 000.[40] Kaikkiaan Suomessa on julkaistu seuraavat Sibelius-aiheiset postimerkit:[41]
Sibeliuksen mukaan on nimetty
Timo Koivusalo on ohjannut Sibeliuksesta elokuvan Sibelius, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2003. Nuorta Sibeliusta tulkitsee Martti Suosalo ja vanhempaa Sibeliusta Heikki Nousiainen.
Sibeliuksen musiikkia on käytetty tiettävästi noin kahdessasadassa elokuvassa, joista ainakin 50 on suomalaisia. Yleisimmin elokuvissa käytetyt Sibeliuksen sävellykset ovat Finlandia ja Valse Triste.[43] Jo ensimmäisessä äänielokuvassa Jazzlaulaja (1927) kuullaan Sibeliuksen teosta Pelléas ja Mélisande. Finlandiaa oli käytetty jo Carl Theodor Dreyerin mykkäelokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta (1920).[44]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
