Woldemar Oinonen

Woldemar Oinonen (käytti Saksassa peitenimeä Oppmann, 2. lokakuuta 1891 Lappeenranta – 15. kesäkuuta 1963 Längelmäki^[1]) oli suomalainen jääkärikenraalimajuri. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Otto Vilhelm Oinonen ja Emilia Syrjäläinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Elna Estrid von Pfalerin kanssa.^[2][3]

Woldemar Oinonen
Woldemar Oinonen
Henkilötiedot
Muut nimet	Oppmann (peitenimi)
Syntynyt	2. lokakuuta 1891 Lappeenranta
Kuollut	15. kesäkuuta 1963 (71 vuotta)
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)	Saksan keisarikunta  Suomi
Palvelusvuodet	1915–1945
Komentajuudet	Suomen valkoinen kaarti Keski-Suomen sotilaslääni Hämeen ratsurykmentti 23. divioona (talvisota) Erillinen divisioona (talvisota) III Armeijakunta (talvisota) Ryhmä Oinonen (jatkosota)
Taistelut ja sodat	Ensimmäinen maailmansota Suomen sisällissota talvisota jatkosota
Sotilasarvo	Saksa: gruppenführer Suomi: kenraalimajuri
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Opinnot ja jääkäriaika

Oinonen kirjoitti ylioppilaaksi Lappeenrannan suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1910 ja liittyi Savolaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisella osastolla vuosina 1911–1915.

Oinonen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 4. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan ratsuosastoon. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella Riianlahdella ja Aa-joella.^[2][3]

Hän suoritti esiupseerien tykistökurssin vuonna 1923 ja Sotakorkeakoulun erikoiskurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1925 sekä Sotakorkeakoulun yleisen osaston vuosina 1926–1927. Opintomatkan Saksan ratsuväkikouluun Hannoveriin hän teki vuonna 1929. Opintomielessä Oinonen oli merkittynä Puolan 10. Ulaanirykmenttiin vuonna 1929 sekä oli komennettuna Saksaan perehtymään ratsuväkeen, panssarimuodostelmien järjestelyyn ja koulutukseen kesällä vuonna 1939.^[2][3]

Jääkäripataljoonan ratsuosasto Libaussa syksyllä 1917. Etualalla Luutnantti Sievert ja Zugführer Ljungberg.

Suomen sisällissota

Pääartikkeli: Suomen sisällissota

Oinonen astui Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 luutnantiksi ylennettynä ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan päälliköksi Karjalan Ratsujääkärirykmentin 3. eskadroonaan ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Viipurissa ja Karjalankannaksella.^[2][3]

Sisällissodan jälkeinen aika

Oinonen siirrettiin sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 alkaen Lapin ryhmän I pataljoonan Kuhmon osaston päälliköksi. Lapin ryhmästä hänet siirrettiin 1. huhtikuuta 1919 alkaen Hämeen ratsurykmentin konekiväärieskadroonan päälliköksi. Hämeen ratsurykmentistä hänet siirrettiin 24. heinäkuuta 1919 patteriston komentajaksi Hyökkäysvaunurykmentin I patteristoon. Oinonen siirrettiin 1. kesäkuuta 1920 Sotaministeriöön, missä hän toimi liikekannallepanotoimiston päällikkönä, kunnes hänet siirrettiin 1. tammikuuta 1922 Yleisesikunnan järjestely-toimiston päälliköksi. Oinonen sai jättää seuraavaksi esikuntatehtävät, kun hänet siirrettiin 21. marraskuuta 1923 pataljoonan komentajaksi Uudenmaan rykmentin II pataljoonanaan. Uudenmaan rykmentistä hänet siirrettiin 15. elokuuta 1924 alkaen 2. divisioonan esikuntapäälliköksi, josta hänet siirrettiin Ratsuväkiprikaatin esikunnan esikuntapäälliköksi 13. heinäkuuta 1926. Ratsuväkiprikaatin esikunnasta hänet komennettiin ja nimitettiin huhtikuussa vuonna 1927 Hämeen ratsurykmentin komentajaksi. Sotakorkeakouluun johtajan apulaiseksi ja taktiikan opettajaksi hänet siirrettiin 1. syyskuuta 1931, ja hän toimi myös koulun johtajana. Seuraavaksi hänet nimitettiin 1. heinäkuuta 1933 Keski-Suomen sotilasläänin komentajaksi ja 13. syyskuuta 1935 alkaen Suomen valkoisen kaartin komentajaksi. Suomen valkoisesta kaartista hänet siirrettiin 14. tammikuuta 1936 Yleisesikunnan järjestely- ja liikekannallepano-osaston päälliköksi sekä sotaväen päällikön esikuntapäälliköksi 1. tammikuuta 1938.^[2][3]

Talvi- ja jatkosota

Oinonen osallistui talvisotaan Päämajan yleisesikunnanpäällikön apulaisena ja sodan loppupuolella 23. divisioonan komentajana, missä tehtävässä hän johdatti joukkonsa taisteluihin Kämäränjärvellä, Näykkijärvellä, Leitimojärvellä ja Kärstilänjärvellä. Välirauhan aikana hän toimi aluksi samassa tehtävässä, mutta siirrettiin myöhemmin Erillisen Divisioonan komentajaksi ja edelleen III armeijakunnan virkaa tekeväksi komentajaksi.^[3]

Jatkosodan puhjettua Oinonen sai komentoonsa Ryhmä Oinosen, joka kuului Karjalan armeijaan. Oinonen johdatti ryhmänsä taisteluihin Suojärvi–Porajärvi-Kentjärvi-Kontupohja-Koikari-Käppäselkä-Äänisenniemi–Karhumäki akselilla. Vuonna 1942 hänet siirrettiin päälliköksi Kotijoukkojen esikuntaan. Vuonna 1944 hän toimi Kotijoukkojen komentajan viransijaisena.^[3]

Sotien jälkeinen aika

Sotien jälkeen Oinonen nimitettiin Puolustusvoimain pääesikunnan komentoesikunnan väliaikaiseksi päälliköksi. Myöhemmin hän vastaanotti komentoesikunnan vakinaisen päällikkyyden vuonna 1945. Oinonen erosi vakinaisesta palveluksesta vielä saman vuoden 1945 aikana ja toimi sen jälkeen tilanomistajana Taipalsaaren Vehkataipaleessa vuoteen 1963 saakka. Hänet on haudattu Lappeenrantaan.^[3]

Luottamustoimet

Oinonen toimi kenttäohjesääntökomitean jäsenenä vuosina 1927–1928 ja Ratsuväkiprikaatin kunniatuomioistuimen varapuheenjohtajana vuosina 1929–1931 sekä Suomen upseeriliiton johtokunnan jäsenenä vuosina 1925–1926. Suomen sotatieteellisen seuran varapuheenjohtajana hän toimi vuonna 1932 ja oli armeijan edustajana Breitenfeldin taistelun 300-vuotisjuhlissa vuonna 1931. Yleisesikunnan kunniatuomioistuimen puheenjohtaja hän toimi vuosina 1937–1939. Upseeriratsastajayhdistyksen puheenjohtajana hän taasen toimi vuosina 1936–1938 ja oli Jääkäriliiton johtokunnan jäsenenä vuosina 1938–1945. Suojeluskunnan ja aluejärjestön tarkistuskomitean puheenjohtajana hän toimi vuonna 1939 ja oli Puolustusvoimain Pääesikunnan organisaation tarkistamista varten määrätyn toimikunnan puheenjohtajana vuonna 1945. Hän oli myös Upseeriratsastajat-yhdistyksen ja Hakkapeliittayhdistyksen kunniajäsen.^[2][3]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer 19. maaliskuuta 1916 Gruppenführer 12. elokuuta 1917 Luutnantti 11. helmikuuta 1918 Ratsumestari 16. toukokuuta 1919 Majuri 6. joulukuuta 1922 Everstiluutnantti 6. joulukuuta 1927 Eversti 16. toukokuuta 1930 Kenraalimajuri 1941 Yleisesikuntaupseerin arvonimi 4. marraskuuta 1931		Suomen Valkoisen Ruusun 1. lk. komentajamerkki Vapaudenristi 1. lk. tammenlehvien kera Vapaudenristi 1. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Suojeluskuntajärjestön ansioristi Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Jääkärimerkki Preussin 2. lk. Rautaristi Saksan 2. lk. Rautaristi Saksan Kotkan ritarikunnan 2. lk. ansioristi rintatähden kera Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi Ruotsin Miekkaritarikunnan komentajamerkki Ruotsin Valtakunnan Ilmasuojeluliiton 2. lk. mitali

Lähteet

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.

Viitteet

1. Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1967, osa 10, Kuolleita (ei sivunumeroa)
2. Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
3. Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975