From Wikipedia, the free encyclopedia
Venäjän federaatio syntyi Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena 25. joulukuuta 1991. Presidentti Boris Jeltsinn johtama Venäjä oli Neuvostoliiton pääperillinen, ja se peri myös ongelmat, jotka olivat kärjistyneet Neuvostoliittoa uudistamaan pyrkineen Mihail Gorbatšovin aikana. Näitä olivat talousongelmat, korruptio, rikollisuus ja kansallisuusongelmat. Huolimatta vastustajiensa aikeista ja epäsuosion kasvusta taitava poliittinen taktikko Jeltsin pysytteli vallassa vuoden 1999 loppuun asti.[1]
Jeltsinin seuraajaksi maan johdossa nousi vuonna 2000 turvallisuuspalvelutaustainen Vladimir Putin. Poliittiset ja taloudelliset uudistukset toivat Venäjän politiikkaan vakautta, mikä nosti hänen suosiotaan maan johdossa. Putin sai kritiikkiä siitä, että hän pyrki keskittämään vallan itselleen ja rajoitti joitakin vapauksia. Hänen aikanaan monet maan politiikkaa arvostelleet oppositiopoliitikot ja lehdistö on vaiennettu.[2] Länsivastainen retoriikka on koventunut ja suhteita länteen hiersivät Georgian sota vuonna 2008 ja sijaissotana käyty Itä-Ukrainan sota vuodesta 2014.[3] Venäjä lähetti omat joukkonsa Ukrainaan vuonna 2022 ja aloitti täysimittaisen sodan. Venäjää vastaan asetettiin talouspakotteita ja Euroopan unioni alkoi pyrkiä eroon energiariippuvuudesta Venäjään.
 |
Tämä artikkeli tai sen osa sisältää päällekkäistä tietoa artikkelin Venäjän federaatio 1993–1999 kanssa. Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla. |
Venäjän federaatiosta tuli itsenäinen valtio, kun Neuvostoliitto hajosi talousvaikeuksien, ideologian heikkenemisen ja kansallisuusongelmien takia.[1][4] Venäjä julistautui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen seuraajavaltioksi. Venäjä peri Neuvostoliiton seuraajana pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostossa. Venäjä ilmoitti myös pitävänsä kiinni Neuvostoliiton solmimista kansainvälisistä sopimuksista, kuten aseidenriisuntasopimuksista.[5]
Venäjälle oli tavoitteena kehittää Itsenäisten valtioiden yhteisöstä merkittävä yhteenliittymä, jossa sillä itsellään olisi keskeisin asema. Venäjällä katsottiin, että se oli taloudellisesti ja sotilaallisesti voimakkain ja siten oikeutettu toimimaan muiden IVY-maiden etuuksien puolestapuhujana. Keski-Aasian islamilaiset maat hyväksyivät Venäjän valta-aseman, mutta Ukraina ja Kaukasuksen maat halusivat itsenäisemmän aseman. Ukrainan ja Venäjän suhteita hiersi Venäjän Krimillä sijainnut Sevastopolin laivastotukikohta, jonka Venäjän sallittiin säilyttää pitkien neuvottelujen jälkeen. Sen sijaan neuvostovalmisteiset ydinaseet Ukraina suostui Valko-Venäjän ja Kazakstanin tavoin luovuttamaan Venäjälle tuhottaviksi. Näin ollen Venäjä omaksui keskeisen roolin IVY-alueen sotilaallisen turvallisuuden ylläpitämisessä. Talousliittona IVY ei kehittynyt yhtä nopeasti, osasyynä oli, että jokaisella maalla oli omat taloudelliset ongelmansa. Monissa maissa vaikutti edelleen neuvostoaikainen komentotalous, joka oli jäykkä reagoimaan markkinatalouden vaatimuksiin.[5]
Taloudellisesti Venäjä pyrki presidentti Boris Jeltsinin ja ulkoministeri Andrei Kozyrevin johtamana luomaan markkinatalouteen pohjautuvan demokraattisen yhteiskunnan. Venäjä pääsi mukaan johtavien teollisuusmaiden (G7) järjestön kokouksiin, jolloin se pystyi turvaamaan itselleen länsimaiden taloudellisen avun. Näistä avuista tuli Venäjällä sisäpoliittinen kiistanaihe. Jeltsinin linjaa vastustaneiden mielestä läntinen talousapu teki Venäjästä riippuvaisen Yhdysvalloista ja kavensi sen omaa päätösvaltaa. Kritiikin vaimentamiseksi Jeltsin pyrki tekemään selkeämmin eroa länsimaihin. Esiin alkoi nousta yhä enemmän poliittisia erimielisyyksiä. Venäjä ei ollut länsimaiden kanssa yksimielinen siitä, miten tuli ratkaista Jugoslavian konflikti. Venäjä suhtautui myötämielisemmin Serbian toimiin, eikä hyväksynyt Naton toimia sitä vastaan.[5]
Jeltsin nautti Venäjällä suurta kansansuosiota Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen kukistamisen ansiosta. Hänen hallinnollaan ei kuitenkaan ollut jälkikommunistiselle kaudelle poliittista ja taloudellista toimintaohjelmaa. Jeltsin ajautui pian samaan tilanteeseen, mistä hän itse oli aiemmin arvostellut Mihail Gorbatšovia. Saadakseen asiansa läpi, Jeltsin joutui turvautumaan erilaisiin poliittisiin liittoumiin. Tammikuussa 1992 tehtiin päätös kansantalouden radikaalista uudistamisesta. Hinnat vapautettiin ja valtion omaisuuden yksityistäminen käynnistettiin. Tämä ei kuitenkaan tuottanut toivotunlaista tulosta, vaan inflaatio ryöstäytyi käsistä, hinnat nousivat kuukaudessa 245 prosenttia. Ulkomaankauppa lamaantui, palkkojen ja eläkkeiden maksu keskeytyi ja monista tuotteista tuli pulaa. Tuotantolaitosten yksityistäminen johti vain uuden finanssioligarkian syntymiseen, kun suurten yritysten johtajat saivat keskeisen aseman taloudellisessa ja poliittisessa päätöksenteossa.[5]
Kansansuosio ei taannut Jeltsinille Ruslan Hasbulatovin johtaman parlamentin suosiota. Jeltsin päätti, että ennen Neuvostoliiton hajoamista vuonna 1990 valittu parlamentti saa jatkaa seuraaviin, vuoden 1994 vaaleihin saakka, eikä uusia vaaleja järjestetä ennen tätä. Tällä hän pyrki saamaan suuremman valtuutuksen uudistuksilleen. Parlamentti ei kuitenkaan suostunut hyväksymään kaikkia sen käsittelyyn tuotavia ehdotuksia. Jeltsinin itsevaltainen pyrkimys herätti ärtymystä kansanedustajissa ja aiheutti sen, että kaikkia Jeltsinin ehdotuksia vastustettiin.[5] Parlamentti suhtautui erityisen kriittisesti tammikuussa 1992 aloitettuun talousuudistukseen, eikä suostunut nimittämään Jeltsinin suosikkia Jegor Gaidaria pääministeriksi. Parlamentti vetosi tämän poliittiseen kokemattomuuteen ja siihen, että hän oli ollut mukana laatimassa talousuudistusta. Jeltsin joutui lepytelläkseen parlamenttia erottamaan Gaidarin ja pääministeriksi nimettiin Gazpromin johtaja Viktor Tšernomyrdin.[5][6] Tämä ei estänyt maan talouden nopeaa heikkenemistä ja myös sosiaaliset ongelmat alkoivat kasvaa, työttömyys lisääntyi ja yleinen turvattomuus kasvoi.[5]
Jeltsinin ja parlamentin välit jatkoivat huononemistaan, kun presidentti katsoi, että parlamentti jarrutti uudistushankkeita, ja parlamentti näki asian siten, että Jeltsin harjoitti vääränlaista talouspolitiikkaa ja yritti vaientaa arvostelun. Seurauksena oli perustuslaillinen kriisi. Parlamentti yritti asettaa Jeltsinin syytteeseen, mutta Jeltsin vastasi tähän järjestämällä kansanäänestyksen, jonka mukaan 59 prosenttia äänestäjistä ilmoitti luottavansa Jeltsinin politiikkaan.[5]
Vuonna 1993 Jeltsin tuli siihen tulokseen, että ratkaisu syntyneeseen umpikujaan oli parlamentin hajottaminen ja uudet vaalit. Kansanedustajien enemmistö ei kuitenkaan suostunut poistumaan Valkoisesta talosta, vaan he ryhtyivät puhemies Ruslan Hasbulatovin ja varapresidentti Aleksandr Rutskoin johdolla vastarintaan, kieltäytyen noudattamasta poistumiskäskyä. Jeltsin joutui turvautumaan asevoimien apuun tyhjentääkseen parlamenttirakennuksen. Kansanedustajat pitivät Jeltsinin toimia laittomana, kun taas Jeltsin katsoi, ettei neuvostoaikana valitulla parlamentilla ollut valtuutusta jatkaa tehtävässään.[5] Ilmeinen vallankaappausyritys kukistui vasta armeijan tuella, kun panssarivaunujen tulitus sai Valkoisen talon antautumaan. Hasbulatov ja Rutskoi kannattajineen vangittiin, mutta he saivat vain lievät tuomiot.[6][7]
Venäjän federaation perustuslaki tuli voimaan vuonna 1993. Uusi parlamentti oli Venäjän liittokokous, jonka ylähuoneena on Venäjän liittoneuvosto ja alahuoneena valtioduuma. Parlamenttivaalit olivat Jeltsinille poliittinen takaisku, sillä häntä vastustaneet puolueet menestyivät niissä hyvin. Kommunistit säilyivät suurimpana puolueena ja lisäksi Vladimir Žirinovskin johtamat liberaalidemokraatit ja uudistusmielinen Jabloko menestyivät. Sen sijaan Jeltsinille myötämielisen Jegor Gaidarin johtama Venäjän valinta -puolue sai valtioduumaan vain muutaman edustajanpaikan. Jeltsin joutui omalta kannaltaan huonon vaalituloksen pakottamana muuttamaan talouspolitiikkaansa ja talouden johtaminen annettiin pääministeri Tšernomyrdinin vastuulle. Maan perustuslaki takasi kuitenkin hänelle sen, että presidentti saattoi hallita maata ohi parlamentin erilaisin määräyksin. Presidentin ja duuman välillä säilyi edelleen kireä valtataistelu.[5]
Neuvostoliiton hajoaminen oli monen arvioijan mukaan osoitus siitä, että monikansallisten imperiumien aika oli ohi. Kuitenkin myös Venäjä on monikansallinen maa. Venäjän asukkaista noin 80 prosenttia on venäläisiä. Maassa on runsaasti ei-venäläisiä alueita, jotka halusivat itselleen suuremman päätösvallan.[5] Maaliskuussa allekirjoitettiin federaatiosopimus, jossa siirrettiin valtaa keskushallinnolta alueellisille hallinnoille. Sopimus antoi Venäjän sisällä olleille tasavalloille suhteellisen laajan itsemääräämisoikeuden. Presidentti Jeltsin oli tämän oikeuden valmis aluehallinnoille myöntämään, kunhan se ei vaikuttaisi mitenkään Venäjän valtiollisiin rajoihin. Ainoastaan Pohjois-Kaukasuksella sijainnut Tšetšenia katsoi, että nämä myönnytykset eivät olleet riittäviä, vaan ainoa ratkaisu oli täydellinen valtiollinen itsenäisyys.[5][6]
Tšetšeenit olivat taistelleet Venäjää ja neuvostovaltaa vastaan jo sata vuotta. Tšetseenit olivat edellisen kerran nousseet kapinaan toisen maailmansodan aikana saksalaisten tunkeuduttua kaukasiaan. Josif Stalin kosti tämän karkottamalla koko kansan Keski-Aasiaan, jolloin noin 100 000 tšetseeniä menehtyi. Heidän sallittiin palata takaisin kotikonnuilleen vasta 1957, jolloin maat ja asumukset olivat jo venäläisten asuttama. Siksi tšetseenit tunsivat kärsivänsä sorrosta omassa maassaan. Neuvostoliiton hajoaminen antoi tšetseeneille toivoa itsenäistymisestä. Maan johtoon asettui Džohar Dudajev, jonka johdolla maassa pidettiin kansanäänestys, joka puolsi itsenäistymistä.[8] Tšetsenia julistautui itsenäiseksi marraskuussa 1991. Jeltsin ei tätä voinut hyväksyä, sillä hän pelkäsi sen aiheuttavan vaarallisen ketjureaktion.[5] Kiista ei johtanut välittömästi sotatoimiin, vaan Jeltsin seurasi tilanteen kehittymistä kolmen vuoden ajan. Vasta joulukuussa 1994 Jeltsin määräsi armeijan palauttamaan järjestyksen ja venäläiset aloittivat panssarihyökkäyksen alueelle tavoitteenaan vallata pääkaupunki Groznyi. Tilanne johti ensimmäiseen Tšetšenian sotaan, josta uhkasi tulla Venäjälle yhtä suuri arvovaltatappio kuin Afganistanin sodasta Neuvostoliitolle kymmenen vuotta aiemmin.[5][8] Venäjä lähetti paikalle kokemattomia asevelvollisia, jotka olivat tšetšeenisisseille heikkoja vastustajia. Vasta kuukausien massiivisten ilma- ja rakettihyökkäysten jälkeen venäläisjoukkojen onnistui saada pääkaupunki haltuunsa.[8] Sodan hinta oli suuri, noin 25 000 ihmistä sai surmansa ja Groznyi oli raunioina.[5] Groznyin valloitus ei myöskään ratkaissut tilannetta, vaan vastarinta jatkui muualla.[8] Vasta venäläisten surmattua Dudajev väijytyksessä, sotilaallinen toiminta alueella alkoi vähentyä, mutta koko Pohjois-Kaukasus säilyi edelleen poliittisesti ja sotilaallisesti epävakaana alueena.[5]
Tšetsenian sodan päättäminen oli merkittävää Jeltsinin ja Venäjän kansainväliselle maineelle. Sodan pitkittyessä Jeltsiniä oli jo ehditty verrata Stalinin ja Leonid Brežnevin kaltaisiin pienten kansojen sortajiin.[9] Myös sisäpolitiikassa Jeltsin joutui puolustuskannalle. Vuoden 1995 duuman vaaleissa vaalivoittoon ylsivät kommunistit. Suurimmat tappiot kärsivät uudistusmieliset puolueet.[9][10] Vaalit olivat sikäli merkittävät, että ne olivat ensimmäistä kertaa vapaat vaalit, joihin kaikkien puolueiden sallittiin osallistua.[10] Vaalitulos heijasti kansan tyytymättömyyttä elintason laskuun, rikollisuuden kasvuun ja yleiseen epävarmuuteen. Markkinatalouteen siirtyminen ei ollut vastannut kansan odotuksia.[9] Tulos merkitsi myös sitä, että presidentin ja duuman välinen valtataistelu jatkui muuttumattomana.[10]
Poliittinen järjestelmä oli kuitenkin presidenttivaltainen, mikä antoi Jeltsinille mahdollisuuden pitää ohjat käsissään.[9] Hänen kansansuosionsa oli erittäin pieni ennen vuoden 1996 presidentinvaaleja.[10] Hän aloitti näkyvän vaalikampanjan ja oli jatkuvasti julkisuudessa. Tähän antoi hyvän mahdollisuuden se, että televisioasemien toimiluvat olivat hallituksen valvonnassa, jolloin Jeltsin saattoi olla jatkuvasti esillä. Varteenotettavin vastaehdokas oli kommunistien Gennadi Zjuganov ja Tšetsenian sodan aseleponeuvotteluja johtanut kenraali Aleksandr Lebed. Vaali oli kaksivaiheinen, ja Jeltsin voitti molemmat kierrokset selvästi. Hän sai näin valtakirjan vuoteen 2000 asti ulottuvalle virkakaudelle.[10][9]
Jeltsinin toiselle kaudelle antoi oman leimansa hänen heikentynyt terveytensä. Hän joutui heti vaalien jälkeen vetäytymään sairauslomalle ja palasi toimeensa helmikuussa 1997. Tänä aikana keskeinen hallitusvastuu oli pääministeri Viktor Tšernomyrdinillä ja varapääministeri Anatoli Tšubaisilla.[9] Vuosien 1995 ja 1996 vaalit eivät tuoneet ratkaisua maan taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Maan talous lähti uuteen syöksyyn vuonna 1998. Talousuudistusten päävastuu oli pitkään ollut pääministeri Tšernomyrdinillä, mutta talouden kriisi aiheutti sen, että pääministeriksi nimettiin ulkoministerinä toiminut Jevgeni Primakov. Hidas talouskehitys merkitsi myös sitä, että Venäjä jäi jälkeen muun teollistuneen maailman kehityksestä.[10]
Ulkopoliittisesti suhteet Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin heikkenivät Jeltsinin toisella kaudella. Venäjä arvosteli länsimaiden hankkeita entisen Jugoslavian alueella ja Lähi-idässä, mutta toisaalta se varoi menemästä kritiikissään niin pitkälle, että sen taloudelliset siteet länteen olisivat katkenneet, sillä talouskriisi oli tehnyt maasta yhä riippuvaisemman lännen talousavusta. Venäjä vastusti myös kiivaasti Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden hakeutumista Naton jäseniksi, jonka taustalla oli maiden pelko Venäjän epävakaasta tilanteesta. Venäjä tulkitsi, että Yhdysvallat oli Saksan yhdistymisestä sovittaessa sitoutunut siihen, että läntinen sotilasliitto ei laajene lähemmäs Venäjän rajoja. Muutaman vuoden sisällä kävi kuitenkin selväksi, että Itä-Euroopan maat kokivat turvallisuutensa niin epävarmaksi, että ne halusivat päästä Naton jäseniksi.[10]
Vuoden 1998 talouskriisi pakotti ruplan devalvointiin. Tämä sai aikaan talouskasvua kun vienti alkoi elpyä. Myös teollisuus alkoi elpyä ja öljyn maailmanmarkkinahinnan kohoaminen lisäsi Venäjän valuuttatuloja. Talouden rakenteellisia ongelmia ei kuitenkaan ratkaistu.[10]
Sisäpoliittisia ongelmia lisäsi Tšetšenian sodan puhkeaminen uudelleen. Tätä edelsi jännityksen asteittainen kasvaminen alueella ja islamistien aseellinen yritys ulottaa valtansa Dagestaniin. Eri osissa Venäjää, muun muassa Moskovassa, tehtiin pommi-iskuja, joihin tšetšeenien katsottiin syyllistyneen. Uuden sodan aloitus katsottiin perustelluksi oikeutetulla taistelulla terrorismia vastaan. Sodan johtamiseen henkilökohtaisesti osallistunut pääministeri Vladimir Putin kasvatti suosiotaan. Sotilaallisen yliotteen saavuttaminen osoittautui tälläkin kertaa vaikeaksi tšetšeenien sitkeän vastarinnan vuoksi. Venäjä armeijan miehistötappiot alkoivat kasvaa ja maa joutui jälleen kasvavan kansainvälisen arvostelun kohteeksi, vaikkakaan sen motiiveja ryhtyä sotatoimiin ei kyseenalaistettu.[10]
Joulukuussa 1999 järjestetyt duuman vaalit vahvistivat entisestään pääministeri Putinin asemaa. Kommunistit säilyivät suurimpana puolueena, mutta duuman enemmistö suhtautui myönteisesti presidentin ja pääministerin noudattamaan politiikkaan. Presidentti Jeltsinin terveys alkoi heiketä ennen hänen virkakautensa loppua. Vaalien aikaan Jeltsinin terveydentila oli jo niin heikko, että hän ilmoitti eroavansa presidentin virasta vuoden 1999 viimeisenä päivänä. Pääministeri Vladimir Putinin asema oli kehittynyt niin vahvaksi, että hän tuntui kelpaavan duumalle Jeltsinin seuraajaksi. Putinista tehtiin määräaikainen presidentti vuoden 2000 alusta, ja vuoden 2000 presidentinvaaleja aikaistettiin maaliskuuhun.[10] Putin voitti vaalit selvällä erolla vastaehdokkaisiinsa, eikä vaalien toista kierrosta tarvittu.[11]
Boris Jeltsinin presidenttikauden lopulla Vladimir Putin alkoi nousta yhä merkittävämpään rooliin. Hänet nimettiin vuonna 1998 Venäjän turvallisuuspalvelun (FSB) johtoon ja vuonna 1999 hänet nimettiin pääministeriksi. Pääministerinä Putin syytti tšetšeenien separatisteja kerrostalopommituksista, joissa useita siviilejä sai surmansa. Tämä sai Venäjän hallituksen lähettämään joukkoja uudelleen Tšetšeniaan. Putinin suosio Venäjällä nousi näiden toimien takia ja hänestä tuli myös Jeltsinin suosikki seuraajakseen. Jeltsin erosi 31. joulukuuta 1999, jolloin Putinista tuli määräaikainen presidentti. Hänen ensimmäinen virallinen tekonsa presidenttinä oli antaa Jeltsinille armahdus kaikesta laittomasta toiminnasta, jota hän olisi mahdollisesti tehnyt hallintonsa aikana. Maaliskuussa 2000 pidetyissä presidentinvaaleissa Putinin vastaehdokkaana oli kommunistisen puolueen Gennadi Zjuganov. Putin sai jo ensimmäisellä äänestyskierroksella 52,9 prosentin äänienemmistön ja tuli näin valituksi presidentiksi.[2]
Tšetšenian toisessa sodassa Venäjän armeija sai alueen hallintaansa, mutta sota muuttui sissisodaksi, kun vuorille paenneet tšetšeenisissit jatkoivat iskuja venäläisjoukkoja vastaan. Taistelut jatkuivat vuoteen 2002 asti, jolloin Putin aloitti rauhantunnustelut jäljellä olevan Tšetšenian johdon kanssa. Rauhoittuneesta tilanteesta huolimatta tšetšeeniterroristit valtasivat Moskovan teatterin, uhaten surmata sisällä olijat. Putin vastasi käskemällä erikoisjoukkojen hyökätä teatteriin. Operaation aikana noin 130 panttivankia sai surmansa, pääosin turvallisuusjoukkojen terroristien tainnuttamiseksi käyttämän kaasun hengittämisen seurauksena.[2]
Huolimatta Putinin tiedustelupalvelutaustasta, Venäjällä uskottiin yleisesti, että Putin kykenee luomaan maahan taloudellisen ja poliittisen järjestyksen. Putin ryhtyi pian vahvistamaan maan hallintoa jakamalla maan hallintopiireihin. Näiden tehtäviin kuului korruption kitkentä ja aluehallinnon ohjaus ja varmistus siitä, että keskushallinnon lait pannaan täytäntöön. Jeltsinin aikakaudella Venäjän federaation ja alueelliset ristiriidat olivat luoneet sekasorron koko oikeusjärjestelmään, ja Putin pyrki näin saamaan Venäjän federaation lain alueellisten lakien yläpuolelle. Jotkut alueet, kuten Tatarstan ja Baškortostan saattoivat vastahakoisesti lakinsa yhdenmukaiseksi federaation lakien kanssa vuonna 2002.[2]
Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Putin tarjosi Yhdysvalloille apua terrorismin torjunnassa. Venäjä reagoi rauhallisesti, kun Yhdysvallat vuonna 2002 hylkäsi ballististen ohjusten vastaisen sopimuksen ja perusti väliaikaisia sotilastukikohtia useisiin entisiin Neuvostoliiton valtioihin Keski-Aasiaan ja lähetti erikoisjoukkoja Georgiaan, missä epäiltiin olevan al-Qaidan koulutustukikohtia. Putin oli kuitenkin varovainen Yhdysvaltain toimien suhteen ja pyrki vahvistamaan suhteita Kiinan ja Intiaan ja ylläpitämään suhteita Iraniin. Putin vastusti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian johtaman liittouman väliintuloa Irakin sodassa ja lähestyi Saksaa ja Ranskaa, joiden kanssa Venäjä otti kannan, joka suosi Irakin epäillyn joukkotuhoaseohjelman tiukempaa tarkastusjärjestelmää sotilaallisen voiman käytön sijasta.[2]
Putin ryhtyi kehittämään Itsenäisten valtioiden yhteisöä ja Venäjän johtajuutta järjestön johdossa. Tällä hän pyrki vahvistamaan Venäjän siteitä Keski-Aasian tasavaltoihin säilyttääkseen Venäjän vaikutuksen tällä alueella. Putinin ohjelmaan kuului myös Venäjän armeijan vahvistaminen. Jeltsinin aikana maan armeija oli taantunut, tämä taantumustila korostui Tšetšenian sodan tappioissa.[2]
Maan sisäpolitiikassa Putin ryhtyi toimiin rajoittaakseen oligarkkien poliittista ja taloudellista valtaa. Monet venäläiset pitivät oligarkkeja yhtenä pääasiallisista syistä Venäjän ongelmiin. Ne oligarkit, jotka olivat avoimesti Putinia vastaan, joutuivat vainotuiksi. Vuonna 2001 kahdelta maan varakkaimpiin henkilöihin kuuluneelta mediakeisarilta Boris Berezovskilta ja Vladimir Gusinskilta riistettiin tiedotusvälineiden omistusosuus ja vuonna 2003 maan rikkain mies Mihail Hodorkovski pidätettiin ja hänet tuomittiin petoksesta ja veronkierrosta. Kampanja tiettyjä oligarkkeja kohtaan aiheutti monissa pelkoa Putinin sitoutumisesta sanan- ja lehdistönvapauteen. Tietyt televisioasemat olivat jatkuvasti ristiriidassa hallituksen valvomien asemien toimittamien uutisten kanssa sellaisista aiheista kuten korruptio ja Tšetšenian sodat, tarjoten siten vaihtoehdon hallituksen uutislähteille. Putinille epäedullisina pidetyt televisioasemat joutuivat suljetuksi, yleensä syytettynä verojen maksamatta jättämisestä ja huonosta taloushallinnosta.[2] Politiikkaa arvostelleita ihmisiä, kuten korruptiota ja ihmisoikeusloukkauksia tutkinut Novaja Gazetan toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin vuonna 2006. Pian tämän jälkeen muun muassa Politkovskajan kuolemaa tutkinut entinen FSB:n agentti Alexander Litvinenko murhattiin maanpaossa ollessaan.[12]
Putin osoittautui taitavaksi vakaan suhteen rakentamisessaa duumaan. Jeltsinin vihamielisyys kommunistista puoluetta kohtaan oli johtanut horjuviin suhteisiin duumaan ja kyvyttömyyteen saada läpi useita uudistustoimenpiteitä. Putin pystyi paremmin työskentelemään duuman puolueiden kanssa, mikä turvasi lakiehdotusten hyväksymisen. Putin ei myöskään ollut taipuvainen usein vaihtamaan hallitusta tai pääministeriä, mikä loi edellytyksiä politiikan johdonmukaisuudelle ja poliittiselle vakaudelle, mitä tavalliset venäläiset arvostivat.[2]
Uuden verolain läpivienti yksinkertaisti verojärjestelmää, mikä kannusti yksilöitä ja yrityksiä maksamaan veroja ja paransi veronkannon tehokkuutta. Näiden toimenpiteiden seurauksena valtion veronkantoaste nousi dramaattisesti. Yhdessä öljyn maailmanmarkkinahinnan nousun aiheuttaman tulon nousun kanssa Venäjän hallitus oli ylijäämäinen ja pystyi maksamaan osan ulkoisesta velastaan. Putin halusi myös houkutella ulkomaisia investointeja Venäjälle vähentääkseen Venäjän riippuvuutta läntisistä lainoista ja auttaakseen rahoittamaan Venäjän teollisuuden uudistamista ja laajentamista. Venäjä pyrki myös lisäämään vientiään edistämällä öljyn, maakaasun ja aseiden myyntiä.[2]
Huolimatta kritiikistä, jonka mukaan Putin oli keskittänyt liikaa valtaa presidenttiyteen ja rajoittanut Neuvostoliiton hajoamisen myötä saavutettuja vapauksia, Putin pysyi suosittuna ja hänet valittiin uudelleen vuoden 2004 presidentinvaaleissa. Hänen suosionsa säilyi korkeana ja arveltiin, että koska hän ei perustuslain mukaan ei ole kelvollinen asettumaan enää kolmannelle kaudelle vaalikauden rajoitusten vuoksi, hän saattaisi suunnitella perustuslakiin muutosta, jotta hänet voitaisiin valita uudelleen.[2]
Sen sijaan Putin yllätti monet tarkkailijat lokakuussa 2007 ilmoittamalla, että hän tulee olemaan Yhtenäinen Venäjä -puolueen listalla duuman vaaleissa. Vaaleissa Putinin puolue sai yli 60 prosenttia äänistä ja 315 paikkaa duuman 450 paikasta. Vaalien jälkeen Putin ilmoitti varapääministeri Dmitri Medvedevin olevan hänen puolueensa ehdokas vuoden 2008 presidentinvaalissa. Medvedev puolestaan ilmoitti nimittävänsä Putinin pääministeriksi, mikäli hän tulisi valituksi, mikä antoi Putinille valtuutuksen jatkaa dominointiaan Venäjän politiikassa. Maaliskuussa 2008 pidetyissä vaaleissa, jota eräät länsimaiset vaalitarkkailijat eivät pitäneet täysin oikeudenmukaisena tai demokraattisena, Medvedev sai 70 prosenttia äänistä ja tuli näin valituksi presidentiksi selvällä erolla vastaehdokkaisiinsa nähden. Medvedev astui presidentin virkaan 7. toukokuuta 2008 ja Putin nimettiin pääministeriksi seuraavana päivänä.[2]
Vain kolme kuukautta Medvedevin presidentin virkaan astumisen jälkeen yltyi Georgiassa eteläossetialaisten ja abhasialaisten separatistien, sekä Georgian armeijan väliset yhteenotot. Näiden taustalla oli Etelä-Ossetian ja Abhasian halu irtaantua Georgiasta. Taistelujen kiihtyessä Venäjä lähetti tuhansia sotilaita rajan yli kapinallisten tueksi. Venäjän sekaantuminen Georgian sotaan lisäsi Venäjän ja länsimaiden välisiä jännitteitä. Nato, jonka jäsenyyttä Georgia tavoitteli, tuomitsi Venäjän sekaantumisen Georgian sotaan. Venäjä keskeytti vastauksena yhteistyönsä Naton kanssa. Syyskuussa Venäjä suostui vetämään joukkonsa Georgiasta, mutta se säilytti Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa sotilaallisen läsnäolon, joiden itsenäisyyden se oli tunnustanut.[2]
Samaan aikaan Georgian sodan kanssa venäläisjoukot kävivät satunnaisia taisteluja paikallisia militantteja vastaan muualla Kaukasuksen alueella, erityisesti Tšetšeniassa Ingušiassa. Konfliktit näyttivät laantuneen vuoteen 2009 tultaessa ja Medvedev ilmoitti sotilasoperaatioiden lopettamisesta, mutta tästä huolimatta Pohjois-Kaukasian levottomuudet jatkuivat. Paikallisia poliitikkoja murhattiin ja vuonna 2010 kapinalliset tekivät pommi-iskun Moskovan metroon.[2]
Medvedevin presidenttikauden loppupuolella hän ilmoitti, että hän tulisi vaihtamaan asemaansa Putinin kanssa. Putin asettuu ehdolle vuoden 2012 presidentinvaalissa, ja mikäli tämä tulisi valituksi, hän todennäköisesti nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Tämän suunnitelman toteutuminen sai säröjä, kun Yhtenäinen Venäjä -puolue kärsi yllättäviä vaalitappiota duuman vaaleissa 2011. Se sai äänienemmistön, mutta menetti kahden kolmasosan enemmistön duumassa, mikä oli antanut sille mahdollisuuden tehdä muutoksia perustuslakiin. Kansainväliset tarkkailijat luonnehtivat vaaleja epäoikeudenmukaisiksi. Vaaleja seurasi suurmielenosoitus, kun 50 000 ihmistä kokoontui Kremlin lähelle protestoimaan vaalitulosta.[2]
Medvedevin kauden merkittävimmäksi ulkopoliittiseksi saavutukseksi jäi Venäjän liittyminen Maailman kauppajärjestön jäseneksi 18 vuoden neuvottelujen jälkeen, vuonna 2011.[2]
Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Putin valittiin kolmannelle kaudelle 64 prosentin äänienemmistöllä. Kansainväliset vaalitarkkailijat raportoivat räikeistä vaalirikkomuksista. Putin nimettiin virkaansa toukokuussa 2012 ja yksi hänen ensimmäisistä teoistaan oli Medvedevin nimittäminen pääministeriksi, minkä duuma vahvisti.[3] Putinin presidentiksi paluun ensimmäisiä kuukausia leimasivat yritykset tukahduttaa protestiliikkeet. Uusien lakien mukaan luvattomien mielenosoitusten järjestäjille ja osallistujille määrättiin korotettuja sakkoja, ja Venäjän ulkopuolelta rahoitusta saaneet kansalaisjärjestöt julistettiin ulkomaisiksi agenteiksi. Länsimaiset hallitukset kritisoivat näitä toimenpiteitä, mutta jyrkimmin tuomittiin punk-yhtyä Pussy Riotin kohtelu. Yhtyeen kolme jäsentä pidätettiin Putinin vastaisesta esityksestä ja heidät tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen huliganismista. Lisäksi suhteita hiersi vuonna 2013 julki tulleet Maailmanlaajuista joukkovalvontaa koskevat paljastukset (2013 alkaen), minkä yhteydessä tietovuodon aiheuttaja, entinen NSA:n työntekijä Edward Snowden pakeni Moskovaan. Yhdysvaltain hallituksen toistuvista pyynnöistä huolimatta Putin kieltäytyi luovuttamasta Snowdenia, jota Yhdysvaltain syyttäjät olivat syytelleet vakoilusta. Saman vuonna Venäjällä pidätettiin oppositioaktivisti Aleksei Navalnyi ja hänet tuomittiin vankeuteen viideksi vuodeksi kavalluksesta. Yhdysvallat ja EU tuomitsivat pidätyksen ja tuhannet opposition kannattajat ryhtyivät tukimielenosoituksiin. Navalnyi kuitenkin yllättäen vapautettiin, mutta hänet vangittiin uudelleen loppuvuodesta 2014. Lisäksi ennen vuoden 2014 talviolympialaisia vapautettiin myös Pussy Riot -yhtyeen jäsenet ja Mihail Hodorkovski. Tämä lensi välittömästi Saksaan ja ilmoitti, ettei palaa Venäjälle niin kauan kuin on olemassa mahdollisuus, että hänet saatetaan pidättää.[3]
Venäjä sekaantui aktiivisesti Ukrainan politiikkaan, missä protestiliike kaatoi Venäjälle myötämielisen Viktor Janukovytšin hallituksen helmikuussa 2014. Mielenosoitukset alkoivat marraskuussa 2013, kun Janukovytš rikkoi sopimuksen, joka olisi vahvistanut Ukrainan ja Euroopan unionin välisiä suhteita. Sen sijaan hän yritti ohjata maata Venäjän kanssa yhteiseen Euraasian talousliittoon. Kiovan mielenosoitukset tukahdutettiin verisesti, minkä jälkeen Janukovytš pakeni Venäjälle. Putinin hallinto ei tunnistanut Janukovytšin syrjäyttänyttä hallitusta,ja alkoi hyödyntää tilannetta. Helmikuun 28. päivänä aseistetut miehet, joiden univormuista puuttuivat näkyvät merkit, ottivat haltuunsa tärkeimmät kohteet Krimin autonomisessa tasavallassa. Venäjän Mustanmeren laivasto piti päätukikohtaansa Krimillä ja alueen väestö oli pääosin venäläistä, eikä venäläisten joukkojen tuloa alueelle vastustettu.[3]
Muutamassa päivässä alueparlamentin johtoon oli asetettu Venäjälle myötämielinen hallinto ja Venäjä oli tosiasiassa miehittänyt alueen. Krimillä järjestettiin kansanäänestys, missä virallisen tuloksen mukaan 97 prosenttia äänestäjistä ilmoitti kannattavansa Krimin eroa Ukrainasta ja Venäjään liittymistä. Yhdysvallat ja EU vastasivat ottamalla käyttöön pakotteita korkea-arvoisia venäläisvirkamiehiä ja Krimin venäläishallitusta vastaan. Putin ja Krimin parlamentin jäsenet allekirjoittivat 18. maaliskuuta sopimuksen niemimaan hallinnan siirtämisestä Venäjälle.[3]
Ukrainan kriisi sai jatkoa huhtikuussa 2014, kun raskaasti aseistetut Venäjämieliset asemiehet valtasivat hallituksen rakennuksia Kaakkois-Ukrainassa ja julistivat Donetskin ja Luhanskin alueiden itsenäisyyden. Kuten Krimillä, molempien alueiden separatistiryhmät järjestivät asiasta kansanäänestyksen, mutta tuloksilla ei ollut juurikaan käytännön vaikutusta. Julkisissa lausunnoissa Putin kiisti Venäjän tukeneen separatistiliikettä. Ukrainan armeija ryhtyi valtaamaan takaisin kapinallisten hallitsemia alueita, mutta separatistiryhmillä oli asettaa vastaan yhä kehittyneempiä raskaita aseita, mukaan lukien panssarivaunut ja ilmapuolustusjärjestelmät. Heinäkuussa kapinalliset ampuivat alas Malaysia Airlinesin reittilentokoneen ja 298 ihmistä sai surmansa. Yhdysvallat ja EU laajensivat välittömästi Venäjän vastaisia talouspakotteita. Venäjä kiisti yhteyden kapinallisiin, ja vastasi laaja-alaisella länsimaisen ruoan tuontikiellolla.[3]
Venäjän väitteistä huolimatta koko elokuun 2014 länsimaiset tiedustelupalvelut, Nato ja Ukrainan hallitus kertoivat useista tapauksista, joissa joukkoja ja varusteita siirrettiin rajan yli Venäjältä Ukrainaan. Venäjä kielsi, mutta Ukrainan armeijan onnistui saada kiinni useita venäläistaistelijoita Ukrainan sisällä. Naton arvion mukaan Ukrainassa oli ainakin tuhat venäläissotilasta, jotka osallistuivat Itä-Ukrainan sotaan aktiivisesti. Putin vastasi, että Venäjä ei ole osallisena sodassa, mutta hän antoi tukensa Itä-Ukrainan separatisteille. Tilannetta yritettiin liennyttää syyskuussa, kun Ukrainan presidentti Petro Porošenko ja Putin tapasivat Minskissä ja sopivat tulitaukosuunnitelmasta, jonka oli määrä lieventää taisteluita ja rajoittaa raskaiden aseiden käyttöä siviilialueilla. Molemmat osapuolet kuitenkin rikkoivat sopimusta pian, ja huolimatta Venäjän joukkojen vetäytymisestä lähellä Ukrainan rajaa, Venäjän puuttumisesta konfliktiin jäi runsaasti näyttöä.[3]
Sisäpolitiikassa Putin yritti laajentaa jo ennestään laajaa tiedotusvälineiden hallintaansa. Kreml vastasi Ukrainan tapahtumiin propagandakampanjalla, jossa käytettiin länsivastaista retoriikkaa herättämään venäläiskansallisuutta. Internetin valvontaa lisättiin ja palveluntarjoajia vaadittiin pitämään kirjaa käyttäjien tiedoista, joihin voivat päästä käsiksi valtion viranomaiset.[3] Helmikuussa 2015 Venäjän sotatoimia Ukrainassa vastustanut oppositiojohtaja Boris Nemtsov murhattiin Moskovassa. Hän oli vain yksi Putin-kriitikko, jotka vaiennettiin joko tekaistuin syyttein tai heidät vangittiin.[3]
Syyskuussa 2015 Venäjä osallistui Syyrian sisällissotaan, maan presidentti Bašar al-Assadin hallinnon tukemiseksi.[3] Venäjän mukaan sen kohteena Syyriassa oli Isis-terroristijärjestö, mutta länsimaiden ja Syyrian oppositiovoimien mukaan Venäjän kohteena olivat Assadia vastustaneet kapinalliset. Sotatoimet Syyriassa ajoivat Venäjän diplomaattiseen kriisiin Turkin kanssa, kun Turkin ilmavoimat ampui alas venäläiskoneen, joka lensi Turkin ilmatilassa.[13]
Länsimaiden pakotteet ajoivat Venäjän talouden taantumaan vuoden 2015 alkupuolella, mutta Putinin asemaa se ei heikentänyt.[3] Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolue säilytti paikkansa suurimpana puolueena duuman vaaleissa 2016. Muut edustajan paikat saivat Putinille myötämieliset puolueet. Tärkeimpien oppositiojohtajien, kuten Aleksei Navalnyin, osallistuminen vaaleihin estettiin.[13] Seuraavana vuonna Putin ilmoitti hakevansa neljännelle presidenttikaudelle vuoden 2018 presidentinvaaleissa.[3] Varteenotettavia vastaehdokkaita vaaleissa ei juuri ollut.[13]
Vuonna 2020 Putin ryhtyi valmistelemaan perustuslakiin muutosta, joka antaisi hänelle mahdollisuuden jatkaa presidenttinä vuoteen 2036 asti. Tämän lakimuutoksen duuma myös hyväksyi.[13]
Venäjän armeija tunkeutui Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.[14]Venäjä valtasi maasta joitain alueita, jotka syksyllä liitti itseensä.[15] Lyhyeksi aiottu sotilasoperaatio venyi pitkäksi, veriseksi sodaksi.[16][17] Länsi aseisti Ukrainaa ja asetti talouspakotteita Venäjälle.[18] Idän ja lännen välit ajautuivat aallonpohjaan.[19][20][21]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
