From Wikipedia, the free encyclopedia
Slovenian sota eli kymmenen päivän sota, joka käytiin 27. kesäkuuta – 6. heinäkuuta 1991, oli Jugoslavian hajoamissotiin kuulunut sota, joka johti Slovenian itsenäistymiseen. Sen jälkeen kun Slovenia julistautui virallisesti 25. kesäkuuta itsenäiseksi Jugoslaviasta, serbivetoinen liittoarmeija hyökkäsi pian Sloveniaan vallaten sen raja-asemat ja Ljubljanan lentokentän. Liittoarmeijan operaatio oli lähinnä poliisitoimen luonteinen. Sloveenit olivat salassa luoneet melko tehokkaan aluepuolustuksen, joka nujersi liian pienet ja taisteluinnottomat liittoarmeijan joukot. Jugoslavian hallinto ei antanut liittoarmeijalle lupaa uusia operaatiotaan, eikä Slovenia muutenkaan kiinnostanut serbejä. Näin Slovenia sai itsenäistyä vain noin 100–200 kuollutta vaatineen kymmenpäiväisen sodan jälkeen.
| Slovenian sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Jugoslavian hajoamissotia | |||||||||
 Slovenian sota kartalla (iso kartta). | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
10 000[2] |
35 200[2] | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
19*[2] |
44[2] | ||||||||
|
* ei sisällä ulkomaalaisia eikä paetessaan surmattuja | |||||||||
Monesta kansasta koostunut, sosialistinen Jugoslavia alkoi hajota vuonna 1980 tapahtuneen Titon kuoleman jälkeiseen kansojen väliseen riitelyyn, jota oli ollut melkein koko Jugoslavian olemassaolon ajan. Sloveeneihin suhtauduttiin usein kielteisesti muualla Jugoslaviassa. Suurempaa ilmaisuvapautta ja sananvapautta tukevia virtauksia pyrki Sloveniassa pintaan jo 1950-luvulla. 1950-luvun osittainen destalinisointi johti Slovenian osittaiseen avautumiseen länteen, mikä teollisti maata. 1960-luvun talous- ja poliittisesta reformista syntynyt olojen vapauttamiseen jne. tähtäävä ohjelma murskattiin vuoteen 1972 mennessä[3]. Kansallisuusaate nousi 1980-luvun puolivälin jälkeen useimmissa Jugoslavian osatasavalloissa pintaan. Serbiassa ja Kroatiassa se sai kiihkokansallisia muotoja. Talous ajautui kriisiin, mikä lisäsi jännitettä rikkaan, teollistuneen Slovenian ja köyhän maatalousvaltaisen Serbian välille. Myös Kroatia oli Serbiaa vastaan. Monet upseerit olivat serbejä ja näin serbeillä oli teoreettinen mahdollisuus vallita voimakeinoin Jugoslaviaa.
Opposition Novaja revija -lehti julkaisi vuonna 1987 artikkelin, jossa liberaali-oppositiohenkinen älymystö, mm. Dimitrij Rupel, vaati Slovenian suvereniteettia Jugoslaviaan perustettavan valtioliiton sisällä, markkinataloutta ja demokraattista monipuoluejärjestelmää sekä suuntautumista Eurooppaan[4]. Artikkelien kirjoittajat eivät ehdottaneet Slovenian eroa Jugoslaviasta[5]. Jugoslavian kommunistiset valtionjohtajat torjuivat tietenkin nämä mielipiteet, joiden takia Sloveniaa arvosteltiin muualla Jugoslaviassa[6]. Lehden päätoimittaja Rupelj erotettiin jutun takia[4]. Samaan aikaan myös lisääntyvä joukko sloveenikommunisteja vaati olojen liberalisointia. 1980-luvun puolivälissä Milan Kučanin johtama talousuudistusta ajava liberaalisiipi alkoi johtaa kommunistipuoluetta.
Sloveeneja oli 80-luvun alussa vähän liittoarmeijassa upseereina, koska näitä ei serbiaa komentokielenä käyttänyt armeija kiinnostanut[7]. Sloveenit ja albaanit olivat tyytymättömimpiä armeijaan, mm. koska eivät saaneet puhua varusmiesaikana omaa kieltään[7]. 80-luvulla sloveeninuoret alkoivat vaatia palvelusajan lyhentämistä ja suorittamista Sloveniassa sekä siviilipalvelusta[8].
Vuonna 1988 Slovenia kulki selvästi omaa tietään, mikä tajuttiin myös Serbiassa[9]. Jugoslavian puolustusministeriö päätteli 25. maaliskuuta 1988, että Sloveniassa oli menossa vastavallankumous[10] ja yritti maaliskuussa 1988 Jugoslavian ylimääräisessä kommunistiliiton kokouksessa painostaa Slovenian johtajaa suostumaan armeijan väliintuloon opposition kukistamiseksi, muttei Slovenian johto suostunut tähän[10]. 31. toukokuuta 1988 Slovenian turvallisuuspoliisi pidätti Janez Janšan ja kaksi muuta toimittajaa, ja yhden armeijan aliupseerin[10]. Pidätettyjen toimittajien Mladina (Nuoruus)-viikkolehdessä julkaisemassa artikkelissa oli paljastettu eräs Jugoslavian asekauppa kehitysmaihin, joka oli ”sotilassalaisuus”. Lehdessä kerrottiin myös, että armeija suunnitteli salaa Slovenian johdon kaatamista[8].
Kyse oli Jugoslavian puolustusministeri Branko Mamulan tekemästä asemyyntimatkasta Etiopiaan ja asevelvollisilla rakennuttamastaan huvilasta[4]. Tapaus herätti voimakkaan protestin sloveenien parissa, koska oikeudenkäynti käytiin Slovenian pääkaupungissa serbian kielellä. Kun liittovaltion viranomaiset syyttivät Slovenian viranomaisia yhteistyöhalun puutteesta kyseisessä jutussa, Slovenian oppositio syytti sloveenien hallitusta siitä ettei se puolustanut syytettyjä kylliksi[11]. Juttu poiki sloveenien ihmisoikeuslautakunnan, jolla oli pian laaja kansan tuki ja jossa alettiin puhua myös Slovenian itsemääräämisoikeudesta[12]. Mladina-jutun syytettyjen tuomioita alennettiinkin[4].
Ensimmäiset Slovenian puolueet syntyivät vuonna 1988[12]. Nämä totesivat ehdotettujen Jugoslavian valtion keskittämiseen liittyvien perustuslakimuutosten uhkaavan Slovenian asemaa, mikä puolestaan herätti vihaa sloveeneja kohtaan muussa Jugoslaviassa[12]. Varsinkin johtavat serbit vastustivat Sloveniassa esitettyjä ajatuksia, kun olivat kumonneet Kosovon ja Vojvodinan autonomian. Sloveenit yrittivät vastaavasti puolustaa Kosovon autonomiaa ja liittovaltio-ajatusta[12]. Näin serbit ja sloveenit ärtyivät toisiinsa jo vuonna 1988.
Vihreät, sosialidemokraatit ja demokraatit perustivat omat puolueensa vuonna 1989[13]. Oppositio vaati julkilausumassaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia maaliskuun 1989 julistuksessaan[14] ja tuomitsi Kosovoon lähetetyn sotilaat ja epäsuorasti myös muualla Jugoslaviassa käytetyt poikkeustoimet[12]. Slovenian oppositio keräsi miljoona nimeä Kosovon poikkeustilaa vastaan muutaman päivän sisällä, koska maassa pelättiin armeijan tai Miloševićin mielenosoittajien tuloa sinne niin kuin Kosovossa ja Vojvodinassa oli käynyt[15][16]. Slovenian ja Kroatian media oli julkaissut tietoja serbipoliisin harjoittamista julmuuksista ja väkivallasta Kosovossa[17], ja Slovenia ja Kroatia vetivätkin aikaa myöten poliisinsa pois Kosovosta[16]. Sloveenien mukaan Jugoslaviaa ei voitu demokratisoida, jos maa sortaa Kosovon albaaneja[16]. Slovenia vastusti lujasti Serbian kovia toimia Kosovossa, mikä ajoi serbit vastustamaan Sloveniaa[16] ja Sloveniaa pois Jugoslaviasta[16].
Oppositio ja hallitus pitivät yhdessä Ljubljanassa myötätuntokokouksen kannattaen Kosovon albaaneja[15], mikä televisioitiin suorana. Vaikka serbien ja sloveenien keskinäiset välit olivat aiemmin olleet hyvät[15], Serbiassa aloitettiin nyt poliittinen mielenosoitus- ja kiihotuskampanja sloveeneja vastaan[18]. Miloševićin klikin ohjauksessa ollut Serbian lehdistö väitti mm. sloveenien riistäneen Serbiaa koko Jugoslavian olinajan[15]. Slovenia pelkäsi, että se joutuisi serbien rinnalla toimimaan Kosovoa vastaan[15].
Keväällä 1989 Slovenian kommunistihallitus ja liberaali oppositio kiistelivät yhä miten tulisi ajatella Slovenian itsemääräämisoikeudesta ja kriisin ratkaisusta.
Slovenian oppositio antoi ”toukokuun julistuksessaan” 8. toukokuuta 1989 vaatimuksen itsenäisestä valtiosta ja löyhästä Jugoslavian valtioliitosta[18]. Mutta Slovenian hallitus piti 22. kesäkuuta 1989 yhä vuoden 1944 AVNOJ:n julistuksesta ja tiiviistä Jugoslavian liittovaltiosta[18]. Toukokuussa 1989 oppositiota kannattava Slovenian perustuslakivaliokunta julisti itsenäistä Sloveniaa markkinatalouteen pohjautuvassa demokratiassa[18]. Slovenian kommunistit hyväksyivät muutokset, Jugoslavian keskuskomitea ei. Slovenian keskuskomitean johtaja Milan Kučan sanoi Belgradissa pidetyssä Jugoslavian keskuskomitean istunnossa, etteivät Slovenian kommunistit hyväksy heidän etujaan vastaan suuntautuvia toimia[18] ja sanoi olevansa ensin sloveeni, vasta sitten kommunisti[18].
Slovenia lakkautti kommunistipuolueen ylivallan 27. syyskuuta 1989[19] hyväksyen oppositiopuolueet. Serbian mielenosoittajat vaativat tällöin armeijan puuttumista asioihin ja johtavien sloveenipoliitikkojen pidätystä[13].
Hallitus koetti yhä päästä liittovaltiomallin pohjalta sopimukseen, ja oppositio ajoi valtioliittoa, mutta molemmat vastustivat yhtä kaikki serbivetoisten taloudellisesti heikompien tasavaltojen heihin kohdistamaa painostusta[19]. Monia Slovenian kommunisteja erosi liitostaan, koska pitivät kotimaisten kommunistien uudistuspolitiikkaa liian hitaana. Samoihin aikoihin kommunismi romahti Itä-Euroopassa. Slovenian salli kiistan jälkeen oppositiopuolueet marraskuun lopussa 1989 ilman Jugoslavian hallinnon lupaa[19].
Slovenia kielsi[20][21] ja esti poliisivoimin[13] 1. joulukuuta etelästä saapuneita Miloševićia tukevia mielenosoittajia saapumasta ja järjestämästä kokoustaan Slovenian pääkaupungissa Ljubljanassa. Myöskään Kroatia ei päästänyt mielenosoittajia, koska pelkäsi näiden alkavan rähinöidä omassa pääkaupungissaan, ja Kosovo Polje-komitea peruuttikin mielenosoituksensa viime hetkellä[22].
Vastauksena uudistuksiin, tuella Kosovon albaaneille[20] ja niskurointiin serbijohtoista keskusvaltaa vastaan, vasta valittu Serbian johtaja Slobodan Milošević pani Slovenian taloussaartoon vuonna 1989[13][23], joulukuussa 1989. Serbit vetivät suuren määrän valuuttaa Ljubljanska bankista ajaen sen maksuvaikeuksiin, ja lopettivat slovenialaisten lääkkeiden käytön[22]. Boikotti ei paljoa Sloveniaa haitannut, mutta pikemminkin Serbiaa, joka oli osin riippuvainen Slovenian teollisuudesta[22]. Helmikuussa 1990 Slovenia lakkautti Serbian kehitysalueiden tukemisen, mikä ei kuitenkaan haitannut Kosovoa, jota Serbia ei tukenut[22].
Vaikka monet serbialaiset yritykset olivat mukana[20], saarto ei myöskään ollut täysin kattava, Yugo-autotehdas sai slovenialaisia osia[20]. Vuoden 1989 lopuilla Slovenian oppositio yhdistyi Demos-liitoksi[24] pyrkien kommunistien kaatamiseen seuraavissa vaaleissa.
23. tammikuuta 1990 sloveenit ja kroaatit marssivat ulos Jugoslavian kommunistiliiton kokouksesta, mikä hajotti kommunistipuolueen. Sloveenit olivat hävinneet monia äänestyksiä. Slovenia oli vaatinut muun muassa Jugoslavian muuttamista löyhäksi valtioliitoksi, poliittisten vankien vapautusta ja kidutuskieltoa poliisille[13]. Toisaalta sloveenien vastustajat serbitkään eivät saaneet tahtoaan läpi mm Jugoslavian vallan jakamista kansojen asukasluvun mukaan, mikä olisi nostanut Serbian päättävään asemaan Jugoslaviassa.
Slovenian kommunistipuolue erosi Jugoslavian puolueesta virallisestikin 4. helmikuuta 1990[13].
Sloveenit pyrkivät kohti itsenäistymistä, koska pelkäsivät Miloševićin Serbian pyrkimystä luoda hyvin keskusjohtoinen serbijohtoinen Jugoslavia[25].
Itsenäistymään pyrkivä Slovenia loi aluepuolustusjoukoille maalis-lokakuussa 1990 oman Jugoslaviasta riippumattoman komentorakenteen nimeltä ”manööverijoukot” Manevrska struktura narodne zaščite (MSNZ), johon kuului lopulta noin 21000 Slovenian aluepuolustusjoukkojen ja poliisin jäsentä. Niiden ylin hallinto oli Janez Janšan ja Igor Bavčarin käsissä[26].
Huhtikuussa 1990 itsenäisyyttä ajanut Demos voitti 54 %:lla vanhaa yhteiskuntaa tukevat puolueet[24], ja kristillisdemokraattien Lojze Peterle muodosti hallituksen, mutta laajalti arvostettu Milan Kučan voitti presidentinvaalit[27][28].
Kesällä 1990 päätettiin Slovenian irtautumisesta liittovaltiosta vuoden sisään. Vastauksena mm. Slovenian separatismiin toukokuussa Jugoslavian liittovaltio alkoi salaa kerätä aseita[28] tasavaltojen aluepuolustuksilta, mutta saatuaan vihiä hankkeesta[29] sloveenit keskeyttivät aseiden viemisen heiltä jo 19. toukokuuta 1990[26], mutta kolme neljännestä kunnista oli ehtinyt luovuttaa aseita armeijan kasarmeihin. Vain muutama sloveeni alkoi luoda uutta aluepuolustusta hankkien aseita, suunnitellen ja kouluttaen[30]. Sloveenit loivat Janšan johdolla kolmessa kuukaudessa noin 20000 miehen puolustusjoukot[30].
28. syyskuuta lainmuutoksissa sloveenit muuttivat myös armeijaa koskevaa lainsäädäntöä[26]. Syksyllä 1990 Slovenia pyysi muita osatasavaltoja perustamaan valtioliiton liittovaltion sijasta, mutta vain Kroatia suostui tähän[31]. Slovenian demokraattinen oppositio kannatti vaalivoiton jälkeen jonkinlaista ”Mini-EY:tä” Jugoslaviaan niin kuin Kroatiakin[29], ja julkisti suunnitelmansa lokakuun alussa 1990[32]. Serbialle tämä ehdotus ei käynyt, koska Serbia halusi muuttaa osatasavaltojen rajoja nationalistisen serbijohdon mielen mukaan ja valtioliittosopimus olisi lyönyt lukkoon osatasavaltojen rajat[32]. Serbit pelkäsivät myös sopimuksen vievän taloudellisesti voimakkaat Slovenian ja Kroatian maan johtoon ja hankkivan maaomistuksia Serbiasta[32].
Slovenian kommunistipuolue ehdotti syksyllä 1990 ensimmäisenä kansanäänestystä maan itsenäisyydestä, ja Demos alkoi pian myös kannattaa ajatusta[31]. Alussa monet sloveenit tosin epäröivät, koska pelkäsivät Jugoslavian armeijan estävän kuitenkin itsenäistymisen väkivalloin[33]. Slovenian itsenäisyysliike Demos alkoi myös vahvistaa vanhanaikaisin asein varustettua pientä kodinturvajoukkoa, jolla ei ollut tähän mennessä ollut puolustuksellista käytännön merkitystä. Lokakuussa 1990 Jugoslavian armeija miehitti Slovenian aluepuolustuksen esikunnan[31].
Marraskuussa 1990 sloveenit tekivät valmiussuunnitelman siitä miten Jugoslavian liittoarmeijaa vastaan toimittaisiin, jos se yrittäisi estää Slovenian itsenäistymisen[34]. Sloveenit eivät uskoneet puolustusvoimiensa pystyvän vastustamaan liittoarmeijaa kovin kauan[35]. Ainoastaan rintamataistelujen välttäminen ja iske ja pakene -tyyppiset operaatiot olisi ollut suunnitelman mukaan käyttökelpoinen taistelutapa ylivoimaista, tulivoimaista liittoarmeijaa vastaan. Suunnitelmassa sloveenit käyttäisivät yllätyshyökkäykseen pohjautuvaa väijytys- ja sissitaktiikkaa, panssarintorjunta ja ilmatorjunta-aseita liittoarmeijan sotilasyksiköitä vastaan. Tarkoitus oli saartaa kaikki Sloveniassa olevat liittoarmeijan yksiköt ja kasarmit sekä pysäyttää lisäjoukkojen tulo Kroatiasta[36]. Panssariosastot oli määrä pysäyttää kapeilla vuoristoteillä tuhoamalla muutama edellä kulkeva panssari.
Slovenian hallitus hankki salaa SA7 Strela-ilmatorjuntaohjuksia ja länsisaksalaisia Armbrust-panssarintorjunta-ohjuksia. Slobodan Miloševićin voimakkaan Serbian politiikkaa kannatettiin sikäläisessä 9. joulukuuta 1990 pidetyssä äänestyksessä[33]. Niinpä sloveenit päättivät pitää itsenäistymisäänestyksen[33]. Sloveniassa pidettiin kansanäänestys itsenäistymisestä 23. joulukuuta 1990[31], 93,2 % äänioikeutetuista äänesti, joista 95 % kannatti itsenäistymistä. Niinpä 88,5 % Slovenian silloisista äänioikeutetuista kannatti itsenäistymistä[31][37].
Slovenian presidentti Milan Kučan sanoi maan itsenäistyvän joka tapauksessa, tuli Jugoslaviasta valtioliitto tai ei[33]. Itsenäistyminen vaati vielä parlamentilta lakien muutoksia. Kučan myös sanoi Slovenian puolustautuvan asein, jos armeija yrittää estää Slovenian itsenäistymisen[33].
Kroatian itsenäistymisäänestys oli toukokuussa 1991, ja niin molemmat valtiot julistautuivat irtoavansa Jugoslaviasta itsenäisiksi valtioiksi[38]. Slovenia ilmoitti jo 9. toukokuuta 1991 itsenäistyvänsä Jugoslaviasta viimeistään 26. kesäkuuta 1991[39].
Liittoarmeija alkoi toimia Sloveniassa jo ennen sotaa ja yritti miehittää maan raja-asemat, mutta nämä pysyivät sloveeneilla[36].
23. toukokuuta 1991 liittoarmeija provosoi Sloveniassa välikohtauksen hyökkäämällä Mariborin aluepuolustuskeskukseen ja kaappaamalla yhden sloveeniupseerin[36]. Yksi sloveeni kuoli, kun miehistönkuljetusvaunu ajoi hänen ylitseen[36].
Slovenian poliitikot käsittivät, ettei itsenäistyminen ole vailla vaikeuksia, mutteivät silti uskoneet liittoarmeijan hyökkäävän maahan[40].
Slovenia yritti myös pyytää apua Yhdysvalloilta ja EY:ltä, jotta nämä tukisivat Sloveniaa. Nämä suhtautuivat nihkeästi Jugoslavian hajottamiseen[41]. 21. kesäkuuta Belgradissa vieraillut Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker sanoi kannattavansa Jugoslavian liittovaltion pysymistä koossa[39] eikä tukenut Sloveniaa, kuten ei myöskään EY[42], mutta sloveenit eivät tästä piitanneet. Ulkovallat uhkaisivat itsenäistyviä sloveeneja ja kroaatteja näille valtioille elintärkeiden läntisten luottojen jäädytyksellä[42].
Slovenian presidentti Milan Kučan sanoi ulkomaisille lehtimiehille näiden kysyttyä siitä, vaivaako heitä ajatus Jugoslavian hajottamisesta, että Slovenian itsenäistyminen tietysti hajottaa Jugoslavian, mutta Jugoslaviaa ei hajottanut Serbian pyrkimys ylivaltaan, mm Kroatian serbikapina tukeminen, kaappaus liittoneuvostossa, poikkeustilalla uhkaaminen jne.[43] Sloveenipoliitikot sanoivat maan itsenäistyvän, vaikka länsivallat eivät ajatusta tukeneet[43]. He syyttivät nyt presidentittömän Jugoslavian pääministeri Ante Markovićia siitä, ettei tämä puuttunut Kosovon ihmisoikeusloukkauksiin ja inflaation lisäämiseen[43].
Ennen Slovenian taisteluja Jugoslavian liittoparlamentti kehotti armeijaa estämään Slovenian ja Kroatian itsenäistymiset ja niistä johtuvat Jugoslavian rajojen muutosyritykset[44].
Sodan alla Sloveniassa oli 68000 reserviläistä, joista kyettiin aseistamaan teoriassa vain 40000[45]. Liittoarmeijalle oli 28000 sotilasta[45], ja koko armeijan vahvuus noin kymmenen kertaa enemmän. Sloveenien raskaimmat aseet olivat kevyet ja kevyehköt it- ja pst-aseet.
Slovenia julistautui illalla 25. kesäkuuta 1991[43] itsenäiseksi.
Slovenian itsenäistymistä juhlittiin 26. kesäkuuta 1991[46] Ljubljanan keskustassa tanssien, ja Milan Kučan itki ilosta[44]. Sloveenit miehittivät 26. päivän vastaisena keskiyöllä raja-asemat siten että tullivirkailijat ja rajapoliisit vaihtoivat Jugoslavian virkapuvut Slovenian tunnuksin varustettuihin virkapukuihin, koska raja-asemien työntekijät olivat yleensä sloveeneja[43]. Slovenia valtasi myös molemmat maan lentokentät[43]. Sloveenit ottivat haltuunsa Ljubljanan lähellä olevan Brnikin kansainvälisen lentokentän ja raja-asemat. Tämäkin sujui rauhallisesti mm sen takia, että monet raja-asemat olivat sloveeneilla, ja heidän tarvitsi vain vaihtaa Jugoslavian univormu Slovenian univormuksi.
Liittohallitus ilmoitti hätäistunnostaan, että Slovenian ja Kroatian itsenäistymiset ovat laittomia[44], ja myös armeijan haluavan toimia itsenäistymisien estämiseksi[44].
Liittoarmeijan sisällä oli kiistaa siitä miten pitäisi toimia, vaikka armeija olikin varautunut etukäteen operaatioon[47]. Jugoslavian liittoarmeijan komentaja kenraali Blagoje Adžić kannatti suurta sotaoperaatiota, puolustusministeri Veljko Kadijević lähinnä pelkkään voimannäyttöön tähtäävää suppeaa operaatiota. Slovenian puolustusministeri oli nuori rauhanliikkeen kannattaja Janez Janša[48], ja näin pelkän suppean operaation uskottiin säikyttävän melkein aseistautumattomat sloveenit, jotka eivät tekisi isoa vastarintaa[47][49]. Koska Kadijević oli korkea-arvoisempi, hän tietenkin voitti asiasta käydyn väittelyn[50].
Kaksi vuorokautta itsenäisyysjulistuksen jälkeen aamuyöllä 27. kesäkuuta[46] Jugoslavian armeijan tankit vyöryivät Sloveniaan. Jugoslavian kroaattipääministeri Ante Marković käski Jugoslavian armeijaa ja poliisia toimimaan itsenäistynyttä Sloveniaa vastaan jo 25. kesäkuuta heti, kun Slovenia oli itsenäistynyt[51]. Markovićin oli tarkoitus lähinnä vain miehityttää raja-asemat, mutta armeija ajatteli Slovenian hallituksen kaatamista[51] ja vastarinnan kukistamista niin kuin Kosovossa oli aiemmin tehty[48]. Tankit lähtivät liikkeelle silloin, kun Sloveniassa olivat itsenäisyysjuhlat vielä käynnissä[51].
Jugoslavian johto uskoi sloveenien antautuvan helposti[52]. Mutta Slovenian johto vastasi hyökkäykseen mobilisoimalla paikalliset puolustusjoukot ja poliisivoimat[52]. Liittovaltion joukot valtasivat rajanylityspaikat Italian, Itävallan ja Unkarin vastaisilta rajoilta ja hyökkäsivät Ljubljanan lentokentälle Brnikin lähelle.
Aamulla 26. kesäkuuta Slovenian sisäministeriön joukot estivät Jugoslavian liittovaltion poliiseja valtaamasta raja-asemia toistaiseksi[51]. Liittoarmeijan lentokoneet lentelivät Ljubljanan ilmatilassa[51].
Kello 02.25 ainoa Sloveniaan sijoitettu todella voimakas asevoimien yksikkö, lähinnä serbeistä koostunut Vrhnikan panssariprikaati lähti kohti Ljubljanaa[51].
26. kesäkuuta 1991 Jugoslavian liittoarmeijan 13. armeijakunnan panssarit lähtivät kasarmista Rijekasta Kroatiasta kohti Sloveniaa. Aikaa myöten panssareita tuli Sloveniaan myös Karlovacista, Zagrebista ja Varadzinista[51], ja Kroatian johtaja Tudhman kielsi kroaatteja estämästä panssarien kulkua[48], koska ei halunnut ajaa maataan sotaan liittoarmeijaa vastaan.
Sloveenit olivat varautuneet sotaan laatimalla tarkkoja puolustussuunnitelmia ja tekemällä katusulkuja ajoneuvoista, säiliöautoista, kuorma-autoista ja kuusista[48]. Tiesulkuihin varatut autot olivat puolustuspaikoissa moottorit ajovalmiina ajamaan tukospaikkoihin[48]. Sloveenit näkivät sodan yleensä lähinnä Slovenian ja Serbian välisenä, vaikka se oli tarkemmin Slovenian ja Jugoslavian välinen[53], koska Suur-Serbian kannattajat eivät olleet vielä määräävässä asemassa[53].
Tankit kohtasivat edetessään huonosti puolustettuja katusulkuja, jotka ne ohittivat. Myös siviilit pyrkivät mielenosituksin tukkimaan panssarien tien varsinkin Vrhpoljessa[36], tapa joka pian levisi muualle Sloveniaan. Alussa välikohtaus oli veretön, koska kumpikaan osapuoli ei halunnut ensiksi avata tulta. 27. kesäkuuta Jugoslavian armeijan yksiköitä lähti liikkeelle kasarmeistaan. Yksi liittoarmeijan joukko-osasto miehitti Brnikin lentokentän. Jugoslavian lentokoneet pudottivat samana päivänä Sloveniaan lentolehtisiä, joissa kertoivat pyrkivänsä rauhaan, mutta murskaavansa vastarinnan[54]. Sloveenien presidentti Milan Kučan päätti vastustaa liittoarmeijan operaatiota vaikka asein[55]. Sloveenit varoittivat liittoarmeijaa ampuvansa alas maan ilmatilassa lentävät liittoarmeijan helikopterit, jotka saattoivat m.m. kuljettaa maahanlaskujoukkoja.
Sloveenien armeija ja poliisit saartoivat monin paikoin kasarmit niin, ettei niistä päässyt ulos[51].
Sodan ensi laukauksen ampui Jugoslavian liittoarmeijan upseeri 27. kesäkuuta 14:30 Divačassa[56] mielenosoittajat pois ajaakseen[36]. Uhkauksensa mukaisesti sloveenit ampuivat 27. kesäkuuta kaksi liittoarmeijan helikopteria SA7-ohjuksilla[57], joista toinen oli Ljubljanan yllä lentänyt Gazelle[58], jonka yksi lentäjä Toni Mrlak oli sloveeni[59], sillä liittoarmeijassa oli kaikkia Jugoslavian kansallisuuksia.
Vähin asein varustautuneet sloveenit kykenivät kaikkien yllätykseksi saartamaan liittoarmeijan panssarikolonnia ja kasarmejakin[52][60] sekä ottamaan Jugoslavian armeijan sotilaita vangeikseen. Panssarit etenivät alussa rikkoen ensin muutaman tiensulun. Sloveenit hyökkäsivät liittoarmeijan panssaroitujen osastojen kimppuun Matlinkassa, Pesnicassa ja Mariborissa[61] ja Kosezessa Ilirska Bistrican lähellä. Sloveenit pysäyttivät barrikadein Ormožissa Kroatiasta saapuneen 32. mekanisoidun prikaatin.
Sloveenit olivat laittaneet Brnikin ja Portorozin kiitoradoille laskeutumisesteitä[62].
Sloveenit hyökkäsivät 27. kesäkuuta liittoarmeijan asemiin Brnikissä. Kiivas muutamia kuolleita tuottanut taistelu käytiin sodan ensi päivän iltapäivällä Trzinin lähellä[61]. Kuolleista neljä oli jugoslavialaisia, yksi sloveeni. Keskiyöllä liittoarmeija oli kyennyt valtaamaan monia raja-asemia sloveeneilta. Slovenian puolustusministeri antoi yöllä käskyn puolustaa kaikin mahdollisin keinoin, suojellen siviilejä.
Iso-Britannia tuomitsi Jugoslavian armeijan voimankäytön demokraattista Sloveniaa vastaan. Mutta YK:n pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar ei ottanut kantaa Jugoslavian tapahtumiin[45]. Slovenian Rupeljin mielestä hyökkäävän armeijan oli lähdettävä[45], ja Jugoslavian pääministeri Ante Marković vaati itsenäisyysjulistuksen perumista 3 kk ajaksi[45]. Slovenian Peterle ei luottanut Markovićiin, joka edusti liittohallitusta, jonka viimeinenkin arvovalta oli vauhdilla hupenemassa. Jugoslavian sloveenivarapääministeri, sloveeni Zivko Pregl uhkasi erota ja luhistaa osaltaan liittohallintoa[45].
28. kesäkuuta 1991 Jugoslavian armeija valtasi muutamia raja-asemia[62] Gorenjaskassa ja Primorskassa, paikallinen armeija valtasi asevarastoja Borovnicassa, Shkofja Lokassa ja Bohinjska Belassa[61]. Jo Pesnicassa taisteluihin joutunut liittoarmeijan panssariosasto pysähtyi Štrihovecissa kuorma-autoista tehtyihin katusulkuihin. Jugoslavian ilmavoimat hyökkäsivät panssareita tukeakseen kaksi kertaa surmaten neljä kuorma-autojen kuljettajaa. Keski-Slovenian Medvedjekissä kuoli vastaavanlaisissa ilmahyökkäyksissä kuusi kuorma-autojen kuljettajaa. Novo meston lähellä oli laiton ilmavoimien hävittäjän pudottama rypälepommi tappanut viisi turkkilaista ja bulgarialaista rekkakuskia[62].
Nova Gorican lähellä Rozna dolinassa sloveenien erikoisjoukot tuhosivat kolme T-55-panssaria ja valtasivat kolme muuta. Kolonnan komentaja ja kolme muuta Jugoslavian liittoarmeijan sotilasta kuoli, ja sata antautui. Tätä taistelua on joskus sanottu sodan ratkaisutaisteluksi[63]. Sloveenit valtasivat liittoarmeijalta raja-aseman Dravogradin lähellä Holmecissa taisteluissa, joissa kuoli kaksi Slovenian joukoista, kolme Jugoslavian joukoista, joista jäi vangeiksi 91. Sloveenit valtasivat liittoarmeijan kasarmin Bukovje Dravogradin lähellä. He saivat haltuunsa myös Borovnican asevaraston, mikä kasvatti suuresti sloveenien käytössä olevien aseiden määrää. Sloveenit olivat estäneet Vhrnikan panssariosastoa etenemästä ensin Ljubljanaan ja sitten Brnikiin[62]. Jugoslavian liittoarmeija vastasi näihin taisteluihin ilmaiskuin, jotka kohdistuivat Brnirin lentokentälle, armeijan komentokeskuksiin ja Slovenian radio- ja televisioasemiin. Brnikissä kuoli kaksi itävaltalaista toimittajaa kiitoradalle palavaan autoonsa, kun liittoarmeijan panssarit olivat tulittaneet heidän maastoautoaan[64]. Näiden Nick Vogelin ja Norbetr Wienerin ruumiit voitiin ottaa pois autoistaan vasta seuraavana päivänä, koska tulitus esti pelastusyritykset[64].
28. päivän lopussa Jugoslavian armeijalla oli vieläkin hallussaan monia kohteita Sloveniassa, mutta näiden määrä oli nopeasti vähenemässä. Niinpä sloveenit olivat päässeet voitolle. Lisäksi armeijasta alkoi karata väkeä, jopa tarkasta vartioinnista huolimatta[65]. Sloveeniupseerit ja - sotilaat karkasivat Jugoslavian armeijasta, samoin muita ei-serbejä.
Tulitauko julistettiin jo teoriassa EY:n troikkakokouksessa suullisesti perjantaina 28. kesäkuuta 1991, mutta se ei pitänyt[65] eikä liittoarmeija totellut presidentti Stipe Mesićin vetäytymiskäskyä[65].
Sloveenien puolustustaktiikassa aluepuolustus antoi panssarien edetä jonkun matkaa, ja sitten pysäytti panssarit puolustetuin suluin. Panssarit saatettiin joko päästää vetäytymään tai sitten tarkoituksella saartaa esimerkiksi joen ja vuoren väliin, sulku edessä ja takana[51]. Panssareihin jääneet liittoarmeijan sotilaat saattoivat olla päiväkausia omissa ulosteissaan[48].
Sloveenit olivat katkaisseet sähköt monista liittoarmeijan kasarmeista, ja niiden huolto ei toiminut, joten nälkä vaivasi sotilaita[65].
29. kesäkuuta sloveenit voittivat Brnikin lentokentällä, estivät maihinnousun Hrvatinissa ja valtasivat Vrtojban ja Šentiljin raja-asemat. Kun liittoarmeijan joukkoja joutui yhä 30- kesäkuuta - 1. heinäkuuta saarroksiin, tappioille ja antautumaan, Kadijević julisti Slovenian valtauksen epäonnistuneeksi ja halusi uutta operaatiota. Sloveenit olivat yllättäen päässet voitolle monikansallisesta liittoarmeijasta, jonka sotilaat eivät olleet tehtävästään innoissaan, vaikka heillä olikin selvä ylivoima Slovenian joukkoihin nähden. Melkein kolmasosa joukoista oli albaaneja, joille oli kerrottu, että he taistelisivat ulkoista uhkaa vastaan, ei Sloveniaa[66]. Monet upseerit kieltäytyivät noudattamasta käskyä ja liittoarmeijan serbijohto alkoi poistaa heitä armeijasta[67]. Näin Slovenian sodasta alkoi liittoarmeijan serbialaistaminen[67]. Makedonia ja Bosnia vetivät sotilaansa pois[67].
Slovenian asemiehet kokivat puolustavansa kotiaan. Liittoarmeijan joukoilla oli ilmatuki, tykistöä ja panssareita, mitä sloveeneilla ei ollut[36] niin kuin ei hyvin toimivaa ilmatorjuntaakaan, jolloin liittoarmeijan ja ilmavoimien helikopterit olivat paha uhka[62]>.
Koska Jugoslavian armeijan johto uskoi nopeaan voittoon, liittoarmeijan panssarikolonnilta puuttui huolto ja jalkaväen tuki, minkä takia sloveenit saattoivat hyökätä helposti niitä vastaan[36].
Lisäksi liittoarmeijan tavallisemmat T-54- ja T-55-panssarit olivat hitaita ja vanhentuneita[68] ja uudemmat, harvemmat M-84s:t eivät sopineet kaupunkisotaan[68].
Taisteluja ajoi eteenpäin liittoarmeijassa lähinnä sen kova serbiydin[69]. Mutta Jugoslavian viranomaiset eivät suostuneet tähän.
Jugoslavian pääministeri ehdotti kolmen kuukauden aselepoa neuvotteluja varten, mutta Slovenian hallitus ei suostunut vaan vaati joukkojen vetämistä pois ennen sitä.[70]
Medvedjekissä Dolenjskassa sloveenit saartoivat suuren panssarikolonnan, joka oli matkalla kohti Slovenian pääkaupunkia Ljubljanaa[61]. Jugoslavian liittoarmeija yritti auttaa ja huoltaa saarrettuja yksiköitään ilmavoimien avulla.
Sloveeneja vastaan suunnattu hyökkäys tehtiin liian pienin joukoin, ja osa miehistöä oli bosniakkeja ja albaaneja, joita ei Jugoslavia kiinnostanut. Niinpä satoja sotilaita antautui sloveeneille[71]. Sloveenit loikkasivat heti kun pystyivät, ja osa sloveeneista köytettiinkin kiinni kasarmeilla[46]. Albaanit olivat sloveenien ystäviä, kun Slovenia oli tukenut heitä, eivätkä kroaatitkaan serbivetoisesta liittoarmeijasta pitäneet[46].
Kroatia ei auttanut Sloveniaa, ja sen presidentti Tudjman kielsi halukkaita siviilejä pysäyttämästä Sloveniaan meneviä panssareita maan maaperällä[46], mutta toisaalta Belgradista oli lähtenyt Slovenian sodan kestäessä iso panssariosasto kohti Kroatiaa[72].
Joku ampui lauantaiyönä 29. kesäkuuta lähellä parlamenttitaloa[73], mihin reagoitiin poliitikkoa suojaavin turvatoimin. Ihmiset alkoivat pelätä ulkona liikkumista.[74].
EY lähetti kolme neuvottelijaa Zagrebiin 29. kesäkuuta yrittämään aseleponeuvotteluja, seuraavana päivänä mukaan liittyi Jugoslavian pääministeri Ante Marković. Milan Kučan sai aamulla runsaasti herjaussoittoja, koska monien sloveenien mielestä hän oli antanut EY:n van den Broekin johtaman kolmikon painostaa itseään itsenäisyysasiassa ja oli silloin isänmaan petturi[75]. Mutta Kučan oli sanonut kolmikolle, ettei Slovenia tingi itsenäistymisestään, ja että on älytöntä kysyä suostuuko Slovenia tulitaukoon, koska vain puolustautuu liittoarmeijan hyökkäystä vastaan[76].
30. kesäkuuta uudelleen kokoontunut EY-troikka tuki Slovenian itsenäistymistä, mutta asetti sille kolmen kuukauden kieltoajan[77]. Eräs ulkomainen tarkkailija sanoi 30. kesäkuuta armeijan menettäneen psykologisen aloitteen[68]. Stipe Mesić nimitettiin Jugoslavian presidentiksi[68].
Mutta sotatoimet jatkuivat 2. heinäkuuta asti.[78]. Mutta EY ei suinkaan ajanut Slovenian itsenäisyyttä[64].
Jugoslavian armeija yritti vielä siirtää panssareita Kroatiasta joukkojensa avuksi, mutta turhaan. 2. heinäkuuta käytiin sodan kovimmat taistelut ja liittoarmeija hyökkäsi ilmasta käsin tv-asemia vastaan[79]. 2. heinäkuuta Krakovskin metsässä aluepuolustusjoukot tapasivat Jugoslavian ilmavoimien tukeman panssaririvistön, josta tuhosivat muutaman panssarin ajaen loput pakosalle[80]. Sloveenit valtasivat samana päivänä monia raja-asemia, liittoarmeijan kasarmeja jne. Poliittinen ratkaisu saatiin mm Saksan ulkoministerin mukana ollessa jo 2. heinäkuuta, mutta sota jatkui vielä 3. heinäkuuta.
Aselepo oli varma vasta 4. heinäkuuta[81]. Samana päivänä serbialaisia äitejä saapui Sloveniaan hakemaan poikiaan kotiin, ja äidit saivat mennä piiritettyyn kasarmiin sloveenien suostumuksesta[40]. Samana päivänä Montenegron presidentti sanoi, että ”Slovenia saa mennä”[72].
Yhtenäistä sosialistista Jugoslaviaa ajanut armeijan kenraali Blagoje Adzić olisi halunnut uusia Slovenia-operaation suuremmin joukoin[71][77] ja pitää Slovenian Jugoslaviassa[72][82]. Adzićin mielestä tappio johtui liian pienestä operaatiosta ja sotilaiden huonosta taistelumoraalista[71], ja uusi operaatio veisi 10–15 päivää[71]. Adzić piti Belgradin sotilasakatemiassa 5. heinäkuuta Sloveniassa epäonnistuneiden tilalle nimitetyille upseereille puheen, jossa vastusti Suur-Serbiaa[82], koska ”kaikki serbit samassa valtiossa” käynnistäisi täyden sodan[72], ja että yhtenäinen Jugoslavia ajaisi saman asian[72], ja että Slovenia oli pidettävä Jugoslaviassa[82]. Adzić sanoi armeijan määräävän Slovenia-asiassa ehdot[82] ja uhkasi totaalisella sodalla Slovenian armeijaa ja siviilejä, ja pommittaa täydellä teholla kohteeseen katsomatta[82], ja Adzić lupasi pommittaa Slovenian 30 vuotta ajassa taaksepäin 10–15 päivässä[82], ja että ”sota ei valikoi uhrejaan”, ja että Slovenian sodan ensikierroksen uhrit olivat vähäiset[82], ja että liittoarmeija oli hävinnyt taistelun, muttei sotaa[82]. Adzićin mielestä petturit tuli teloittaa ilman armoa[82]. Mutta Adzićin kanta jäi Slovenian eroa kannattavien jalkoihin[83].
Slovenian sodan aikana puhuttiin muutenkin ”pettureista” armeijan sisällä[72]. Liittoarmeijaa järjestettiin uudelleen, ja Kroatiaa ja Sloveniaa kohti lähti nyt reserviläisiä, ei asevelvollisia, ja nyt panssareilla olisi myös jalkaväen tuki, ja liittoarmeijan 5. armeijakunnan komentaja vaihdettiin Kosovon kukistaneeseen Života Avramovićiin[40].
Mutta koska Slobodan Milošević ajoi Suur-Serbiaa, häntä ei kiinnostanut toden teolla pitää vähäserbistä Sloveniaa serbien vallan alla[71]. Milošević syytti Slovenian tappiosta sodanjulistuksen allekirjoittanutta Ante Markovićia ja Sloveniaa Jugoslavian hajottamisesta[71]. Milošević katsoi tarvitsevansa Sloveniassa olleita aseita Kroatiassa ja Bosniassa.
Sairauslomalta palannut Adzićin tuuraamana ollut[77] puolustusministeri Veljko Kadijević sanoikin, että liittoarmeija pystyisi kukistamaan Slovenian, mutta liittoarmeija ei halua tappaa sloveeneja, vaikka nämä haluavat irti Jugoslaviasta[84].
5. heinäkuuta EY julisti koko entisen Jugoslavian alueen aseidenvientikieltoon[40]. Samana päivänä Slovenian johto ilmoitti maansa tarvittaessa neuvottelevan Jugoslavian kanssa rajoistaankin[85], ja Mesić sanoi armeijan pysyvän Slovenian parakeissa. Slovenia aloittikin n. 10000 miehen vahvuisten joukkojensa kotiuttamisen, vaikka Jugoslavia yhä syytti sloveeneja tulitauon rikkomisesta, ja koneita lenteli Slovenian yllä[86]. Sloveeneilla oli ollut puolustuksessa mukana enimmilläänkin n. 25000 sotilasta[86]. Joidenkin liittoarmeijan kasarmien ympäristön kerrottiin olleen miinoitettu karkaamisten estämiseksi, mutta liittoarmeija lupasi sotilaskarkurien rankaisemattoman paluun kasarmeihinsa[86]. Slovenian presidenttineuvosto arvosteli vaatimuslistan kohtaa, jonka mukaan sloveenien piti palauttaa ottamansa liittoarmeijan aseet[86].
Milošević lupasi Slovenialle itsenäisyyden 6.7.1991[87].
Sotatoimet päättyivät Brionin sopimukseen 7. heinäkuuta 1991.[38], joka oli kompromissi Jugoslavian vaatimuslistan ja sloveenien ajatusten välillä. Slovenia joutui tekemään huomattavia myönnytyksiä. Sopimuksen mukaan valta Sloveniassa ja sen rajoilla siirtyi slovenialaisille, mutta itsenäistymiseen liittyviä toimintoja lykättiin kolme kuukautta[88], jonka neuvottelut oli määrä aloittaa 1. elokuuta 1991[40]. Slovenian joukot päästivät parakkeihinsa palanneet Jugoslavian joukot moteista ja vangit vapautettiin.[78] Ei-sloveenit Jugoslavian armeijaan kuuluvat noin 2700 vapautettua sotavankia saivat junalipun jolla pääsi maasta pois. Sloveenien piti luovuttaa kaappaamansa armeijan kalusto takaisin liittoarmeijalle.
Peterle, Bucar sekä katujen mielensoittajat vastustivat 8. heinäkuuta myönnytyksiä, joita pitivät petoksena[89], antautumisena ja itsenäisyyden peruutuksena[88]. Kučan joutui puolustelemaan sopimusta[90], myöntyminen EY:n kompromissiin takaisi EY:n avun[90] ja Slovenian tunnustuksen jos Jugoslavia hyökkäisi uudestaan[90]. Drovsekin mielestä Slovenialle ei ollut liikkumatilaa. Kaikki Sloveniassa tiesivät, ettei pienillä asejoukoilla varustettu Slovenian aluepuolustus kestäisi, jos liittoarmeija hyökkäisi maahan tosissaan.
Liittoarmeija päätti 19. heinäkuuta 1991 vetäytyä pois Sloveniasta[84] tulevien kuukausien aikana.
BBC:n julkaiseman arvion mukaan levottomuuksissa sai surmansa noin sata ihmistä.[91] Slovenian hallituksen 2001 julkistaman arvion mukaan Jugoslavian armeijasta kuoli 44 sotilasta, slovenialaisia 19 ja ulkomaalaisia 12, mutta niiden sotilaiden määrästä ei ole arviota jotka surmattiin yrittäessään paeta jugoslavialaisia joukkoja.[2]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
