Skotlannin kansallinen kirkko From Wikipedia, the free encyclopedia
Skotlannin kirkko (engl. Church of Scotland, skotiksi The Scots Kirk, gaeliksi Eaglais na h-Alba), tunnettu myös skottilaisella nimellään the Kirk, on reformoitu, presbyteriaaninen kirkko, joka toimii Skotlannin kansallisena kirkkona. Se ei ole valtionhallinnon alaisuudessa eikä samaan tapaan valtionkirkon asemassa kuten Englannissa Englannin kirkko. Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti julisti sen itsenäiseksi vuonna 1921 (Church of Scotland Act 1921),[2] mikä sovitti vuosisatoja jatkuneet ristiriidat valtionhallinnon ja kirkon välillä.[3]
| Skotlannin kirkko | |
|---|---|
 Motto: Nec tamen consumebatur ”Ei kuitenkaan kulunut” |
|
| Suuntautuminen | Kalvinismi |
| Hallinto | Presbyteerinen |
| Yhteistyötahoja |
Kirkkojen maailmanneuvosto Leuenbergin konkordia Reformoitujen kirkkojen maailmanyhteisö |
| Toiminta-alue | Skotlanti |
| Perustaja | John Knox |
| Perustettu | 1560 |
| Irtautunut | Katolisesta kirkosta |
| Seurakuntia | 1329 |
| Jäseniä | 325 695 jäsentä (2018)[1] |
| Aiheesta muualla | |
| Sivusto | |
Skotlannin kirkko erosi katolisesta kirkosta vuonna 1560, kun Skotlannin parlamentti hyväksyi uskonpuhdistaja John Knoxin ankaran kalvinistisen uskontunnustuksen.[4]
Kirkossa on noin 800 pappia ja 340 000 jäsentä.[5]
On löytynyt arkeologisia todisteita kristinuskon läsnäolosta Whithornissa Etelä-Skotlannissa liittyen Ninianiin, 400-luvulla eläneeseen lähetyssaarnaajaan, josta tiedetään vain vähän varmaa. Enemmän tietoa on irlantilaisesta lähetyssaarnaajasta Columbasta, joka saapui Ionan saarelle vuonna 563. Täällä hän yhdessä muiden munkkien kanssa perusti luostariyhteisön sekä vesiyhteyksiä käyttäen julisti kristinuskon sanomaa Invernessissä asti. Columba kuoli vuonna 597, samana vuonna jolloin Augustinus Canterburylainen saapui Englantiin paavi Gregorius Suuren lähettämänä. Jonkin aikaa Brittein saarilla vaikuttivat rinnakkain roomalainen ja kelttiläinen kristillisyys, jotka erosivat joiltain osin toisistaan. Whitbyn synodin myötä vuonna 664 roomalaisesta kristillisyyden muodosta tuli vallitseva.[6]
Vuonna 1054 suuren skisman jakaessa kirkon katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon asettui Skotlanti katolisen kirkon kannalle. Skotlannissa rakennettiin monia kirkkoja, kuten Pyhän Gilesin katedraali Edinburghissa ja Pyhän Andreaan katedraali Fifessä, sekä useita luostareita. Vuodesta 1378 alkaen katolista kirkkoa vaivasi skisma, joka johtui kahdesta kilpailevasta paavinistuimesta, Roomasta ja Avignonista. Englanti kannatti Rooman paavia, mutta Skotlanti tunnusti Avignonin paavin Benedictus XIII:n, joka 1413 antoi paavillisen bullan Skotlannin ensimmäisen yliopiston, St Andrewsin yliopiston, perustamisesta. Neljä vuotta myöhemmin skisma päättyi sovintoon. Vuonna 1472 paavi Sixtus IV teki St Andrewsin hiippakunnasta arkkihiippakunnan ja 20 vuotta myöhemmin paavi Innocentius VIII teki saman Glasgown hiippakunnalle.[6]
Katoliselle kirkolle löytyi haastajansa jo ennen uskonpuhdistusta. Ensimmäisellä Glasgown arkkipiispalla oli ongelmanaan Ayrshiren alueella vaikuttanut kirkon opetuksia kyseenalaistava liikehdintä. 'Kylen lollardeina' tunnettu ryhmä vaati muun muassa papistolle oikeutta avioitua ja kansalle oikeutta lukea Raamattua ja viettää jumalanpalvelusta omalla kielellään. 'Lollardi' oli pilkalliseksi tarkoitettu, 'mutisemista' tarkoittava nimitys, jolla nimitettiin 1300-luvulla eläneen teologin John Wycliffen opetusta kannattavia. Liikkeellä oli Skotlannissa myös marttyyrinsä, kuten Perthissä vuonna 1407 roviolla poltettu James Resby ja St Andrewsissä vuonna 1433 saman kohtalon kokenut Paul Crawer.[6]
Vuonna 1517 Martti Luther julkaisi 95 teesiään Saksan Wittenbergissä. Lutherin katolisen kirkon opetusta ja käytäntöjä vastaan esittämä kritiikki levisi nopeasti kirjapainotaidon ansiosta. Ne innostivat myös Skotlannissa sellaisia henkilöitä kuin Patrick Hamilton, joka oli opiskellut Saksassa. Hän koki marttyyrikuoleman St Andrewsissa vuonna 1528. Kuitenkin tuli muita, jotka ajoivat asiaa eteenpäin, kuten George Wishart ja hänen tukijansa John Knox. Wishart koki Hamiltonin tavoin marttyyrikuoleman mutta Knox, joka sai voimakkaita vaikutteita Jean Calvinilta oleskellessaan Sveitsin Genevessä, selvisi ja jatkoi työtään. Elokuussa 1560 Skotlannin parlamentti hylkäsi paavin auktoriteetin ja teki katolisen messun laittomaksi. Heti seuraavana vuonna tilanne kuitenkin mutkistui, kun Skotlannin kuningatar Maria Stuart, joka oli katolisuuden innokas kannattaja, palasi Ranskasta.[6]
Knoxin ja hänen seuraajiensa tavoite oli uudistaa kirkkoa, ei perustaa uutta. Useat katolisena aikana seurakuntaviroissa olleet jatkoivat työssään, ajaen muutoksia kirkossa ja seurakunnissa. Papeista (priest) tuli pastoreita (minister) ja piispoista superintendenttejä eli pastoreita alueellisella vastuulla. Lisäksi uusia rakenteita kehiteltiin, tosin vasta 1592 oli täysi presbyteriaaninen järjestys omaksuttu kirkon ja parlamentin toimesta. Siihen kuului useita vanhimmista ja pastoreista koostuvia hallinnon tasoja, kuten kirkonkokous (Kirk Session), presbyteerio (Presbytery), synodi ja yleiskokous (General Assembly).[6]
Maria Stuartin aviomiehen lordi Darnleyn murhan ja Stuartin kolme kuukautta myöhemmin Bothwellin jaarlin (jota epäiltiin osalliseksi murhaan) solmiman avioliiton jälkeen Mariaa painostettiin luopumaan kruunusta poikansa Jaakon hyväksi. Marian tukijat yrittivät ajaa hänen asiaansa mutta Langsiden taistelussa 1568 koetun tappion jälkeen Maria pakeni Englantiin, jossa hänet vangittiin ja lopulta teloitettiin 1587.[6]
Vuonna 1603 Englannin kuningattaren Elisabet I:n kuoltua Englanti ja Skotlanti yhdistyivät kuningas Jaakko I:n alaisuudessa. Hän halusi yhtenäistää kirkolliset käytännöt rajan molemmin puolin ja kannatti episkopaalista eli piispajohtoista järjestelmää. Niinpä sekä Jaakon että hänen seuraajiensa Kaarle I:n ja Kaarle II:n aikana Skotlannin kirkon järjestys vaihteli presbyteriaanisen ja episkopaalisen välillä. Stuart-suvun kuninkaat uskoivat heillä olevan jumalallinen oikeus hallita sekä kirkkoa että valtiota, mutta heitä vastustivat voimakkaasti uskonliittolaiset (Covenanters), jotka vuonna 1638 allekirjoittivat Presbyteerisen kansallisen liiton (Presbyterian National Covenant). Vasta vuonna 1690 Mainion vallankumouksen jälkeen Skotlannin kirkko vakiintui presbyteeriseksi.[6]
Vuonna 1707 Skotlannin ja Englannin parlamentit yhdistettiin. Pian vuoden 1690 päätöksiin alettiin tehdä heikennyksiä. Vuonna 1711 palautettiin vuonna 1690 lakkautettu patronaattioikeus. Tämä antoi maanomistajille ja kaupunginraadeille vallan nimittää pastoreita avoimiin virkoihin, jolloin seurakunnilta poistui heidän oikeutensa kutsua pastorit virkaan. Tämä aiheutti hajaannusta kirkossa seuraavan puolentoista vuosisadan ajan. Vuonna 1733 joukko pastoreita, jotka protestoivat kirkon heidän mielestään hyväksyvää asennetta patronaattioikeuteen erosi. Vuonna 1761 seurasi toinen joukkoeroaminen. Toisaalta eronneiden ryhmittymien kesken erimielisyydet johtivat uusiin jakautumisiin.[6]
Vähitellen alkuperäiset eroamisten syyt vaipuivat menneisyyteen ja alkoi tapahtua paluuliikennettä. Mutta vuonna 1843 syntyi entistä paljon suurempi skisma. Vuoden 1843 hajaannuksena (Disruption of 1843) tunnettu skisma johti yhden kolmasosan pastoreista ja seurakunnista eroon Skotlannin kirkosta sekä Skotlannin vapaakirkon (Free Church of Scotland) perustamiseen. Jatkuva kiista seurakuntien oikeudesta kutsua itse pastorinsa yhdessä sen kanssa, että kirkollinen lainsäädäntö tehtiin voimattomaksi maallisen oikeuden toimesta olivat osaltaan hajaannuksen taustalla. Aiemmin eronneet ryhmät muodostivat vuonna 1847 Skotlannin yhdistyneen presbyteerikirkon (United Presbyterian Church of Scotland). Vaikka osa ryhmistä pysyi edelleen itsenäisinä oli 1800-luvun puolivälissä Skotlannissa kolme merkittävää presbyteerikirkkoa, Skotlannin kirkko, Skotlannin vapaakirkko ja Yhdistynyt presbyteerikirkko.[6]
Vuonna 1874 parlamentti poisti vihdoin patronaattioikeuden, mikä avasi mahdollisuuden jälleenyhdistymiselle. Tämä vei kuitenkin aikaa ja tapahtui vaiheittain. Vuonna 1900 Skotlannin vapaakirkko ja Yhdistynyt presbyteerikirkko yhdistyivät nimellä Skotlannin yhdistynyt vapaakirkko (United Free Church of Scotland), tosin Skotlannin vapaakirkosta vähemmistö erityisesti Ylämaiden alueella päätti pysyä itsenäisenä kirkkona. Yhdistynyt kirkko liittyi Skotlannin kirkkoon vuonna 1929.[6] Tosin myöskään Skotlannin yhdistyneestä vapaakirkosta kaikki eivät hyväksyneet yhdistymistä, vaan jatkoivat itsenäisenä kirkkona.[7]
Skotlannin kirkon hallintotapa on presbyteerinen. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei yhdelläkään henkilöllä tai ryhmällä ole kirkon sisällä enempää valtaa kuin kenelläkään muulla. Kirkolla ei ole ketääm yhtä henkilöä joka toimisi sen johtajana, vaan tämän tehtävän katsotaan kuuluvan Jumalalle. Kirkon uskon ja elämän ylimpänä ohjeena pidetään Raamatun opetuksia.[8]
Kirkon hallinto pohjautuu erilaisten neuvostojen (court) perustalle ja sen järjestyksen peruslinjat on pitkälti määritelty vuosien 1560-1690 välisenä aikana. Näillä hallintoelimillä on erilaisia komiteoita, joihin voi kuulua muitakin kirkon jäseniä, ja valtakunnallisella tasolla ne työllistävät ihmisiä täysipäiväisesti. Paikallistasolla seurakuntaa johtaa kirkonkokous (kirk session). Se koostuu seurakunnan vanhimmista sekä puheenjohtajana toimivasta pastorista.[8]
Piiritasolla hallintoelin on presbyteerio (presbytery). Ne koostuvat kaikista piirin pastoreista sekä samasta määrästä vanhimpia, yhdessä diakonaattiin kuuluvien jäsenten kanssa. Kirkolla on 46 presbyteeriota ympäri Skotlantia sekä Englannissa, Euroopassa ja Jerusalemissa.[8]
Valtakunnallisella tasolla kirkon korkein päätöksentekoelin on yleiskokous (General Assembly). Se koostuu noin 400 pastorista, 400 vanhimmasta sekä diakonaatin jäsenistä, jotka kaikki edustavat presbyteerioita.[8]
Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki ei ole Skotlannin kirkon pää, toisin kuin Englannin kirkossa. Hänellä on oikeus osallistua yleiskokoukseen, mutta ei ottaa osaa sen päätöksentekoon. Hallitsijanvalassaan hän on luvannut "ylläpitää ja säilyttää protestanttisen uskonnon ja presbyteerisen kirkkojärjestyksen".[8]
Skotlannin kirkko ei ole valtion määräysvallassa, eivätkä Skotlannin tai Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentit vaikuta kirkon nimityksiin.[8]
Kirkko on sitoutunut Westminsterin tunnustukseen, jonka kirkon yleiskokous hyväksyi vuonna 1647, jolloin se syrjäytti vuoden 1560 Skotlannin tunnustuksen, tosin se ei kumonnut sitä. Päätöksen ratifioi Skotlannin parlamentti vuosina 1649 ja 1690.[9] Tunnustuksen ja Raamatun lisäksi kirkko pitää hyvänä summauksena opistaan Apostolista uskontunnustusta.[10]
Kirkko tunnustaa yhden Jumalan, joka on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Se ylistää Jumalaa Isänä, joka on luonut universumin ja pitää sen toiminnassa. Se julistaa Jeesusta Kristusta Jumalan Poikana, joka syntyi Neitsyt Mariasta Pyhän Hengen voimasta ja tuli näin yhdeksi ihmisistä. Hän toi tiettäväksi Jumalan myötätunnon ja armon ja toi toivoa ja syntien anteeksiantamuksen ja voitti ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan pahan. Pyhään Henkeen luotetaan yhdistäjänä Kristukseen ja parannukseen ja anteeksiantamukseen viejänä, joka opastaa kristittyjä auttaen heitä ymmärtämään Raamattua ja uudistaen heitä sakramenttien kautta. Kirkko iloitsee ikuisen elämän lahjasta, koska heillä on ylösnousemuksen toivo Kristuksen kautta, jonka he odottavat tulevan takaisin tuomitsemaan maailman, jolloin kaikki tehdään uudeksi.[10]
Vuonna 1966 yleiskokous hyväksyi naiset tasavertaisiksi vanhimman tehtävään ja vuonna 1968 pastorinvirka avattiin naisille. Vuonna 2004 Alison Elliotista tuli ensimmäinen nainen, joka asetettiin yleiskokouksen moderaattoriksi ja ensimmäinen moderaattorina toimiva vanhin sitten 1500-luvun. Vuonna 2016 hieman yli puolet vanhimmista ja noin yksi kolmasosa pastoreista oli naisia.[6]
Vuonna 2013 Skotlannin kirkon yleiskokous päätti hyväksyä parisuhteessa elävien homoseksuaalien pääsyn pastoreiksi.[11] Päätös johti useiden seurakuntien eroamiseen Skotlannin kirkosta ja näiden liittymiseen Skotlannin vapaakirkkoon.[12] Stornowayssä sijainneesta High Churchistä, joka oli tuolloin Skotlannin kirkon suurin seurakunta Ulko-Hebrideillä, erosi vuonna 2014 250-henkinen joukko, mukaan lukien seurakunnan koko kirkonkokous. Tämä joukko liittyi Skotlannin vapaakirkkoon High Free Church -seurakuntana.[13] Samaten Ulko-Hebrideillä sijaitsevassa Tarbertissa Tarbert Churchin jäsenistä 94 erosi ja liittyi vapaakirkkoon North Harris Free Churchinä, 131 henkeä jäi Tarbert Churchiin.[14] Edinburghissa kaksi seurakuntaa erosi Skotlannin kirkosta ja liittyi uudelleenjärjestäytyneinä Skotlannin vapaakirkkoon.[15] Myös Dundeen Broughty Ferryn alueella toimineesta St James Churchistä lähti joukko pastorinsa johdolla perustaen Broughty Ferry Presbyterian Churchin.[16]. Vuonna 2016 kyseinen seurakunta liittyi Skotlannin vapaakirkkoon.[17] Yhteensä kymmenen Skotlannin kirkon pastoria liittyi Skotlannin vapaakirkkoon vuoden 2014 aikana.[18]
Vuonna 2018 Skotlannin kirkon yleiskokous äänesti samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen mahdollistavien lakien laatimisesta. Aloite hyväksyttiin äänin 345-170. Näitten lakien laatiminen annettiin lainopillisten kysymysten komitean hoitoon. Kokouksen päätöksen mukaisesti lakien tulisi tehdä mahdolliseksi samaa sukupuolta olevien parien kirkollinen vihkiminen mutta samalla antaa pastorille oikeus kieltäytyä vihkimästä. Komitealla on kaksi vuotta aikaa työskentelyyn ja lopullinen äänestys asiasta järjestetään vuonna 2021.[19]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
