Rooman kuningas

Rooman kuningas (lat. rex) hallitsi perimätiedon mukaan Rooman kuningaskuntaa kaupungin perustamisesta 753 eaa. tasavallan syntyyn vuonna 509 eaa. Arvonimi kuningas sai sen jälkeen Roomassa niin kielteisen merkityksen, ettei sitä enää käytetty.

Tämä artikkeli kertoo Rooman kuningaskunnan hallitsijasta. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kuninkaallisesta arvonimestä kerrotaan artikkelissa Roomalaisten kuningas.

Kuninkaat

Liviuksen mukaan Rooman seitsemän kuningasta olivat:

• Romulus (753–715 eaa.)
• Numa Pompilius (715–673 eaa.)
• Tullus Hostilius (673–641 eaa.)
• Ancus Marcius (641–616 eaa.)
• Lucius Tarquinius Priscus (616–578 eaa.)
• Servius Tullius (578–534 eaa.)
• Lucius Tarquinius Superbus (534–510 eaa.)

Romulus

Rooman perustamistarinan mukaan veljekset Romulus ja Remus perustivat Rooman kaupungin 21. huhtikuuta 753 eaa. Romulus tappoi veljensä ja hänestä tuli Rooman ensimmäinen kuningas. Tämä tarina on muotoutunut vähitellen, kun kaupunki on luonut itselleen myyttistä menneisyyttä. Legendan kirjasivat muistiin ajanlaskumme ajan alussa kirjailijat Livius, Dionysios Halikarnassoslainen ja Plutarkhos. Nykytutkimus on pyrkinyt selvittämään tarinan todenperäisyyttä, mutta mitään todisteita tarinalle ei ole löytynyt.^[1]

Romuluksen tiliin on historiankirjoituksessa pantu kaupungin kulttiin ja hallintoon kuuluvia ilmiöitä, perustamisen lisäksi esimerkiksi Rooman väestön jakaminen kolmeen tribukseen (Tities, Ramnes ja Luceres). Kaupungin ensimmäinen armeija oli Romuluksen aikana 3000 jalkamiehen ja 300 ratsumiehen suuruinen. Romuluksen kerrotaan myös nimittäneen ensimmäiset senaattorit.^[2]

Numa Pompilius

Tutkijat olettavat, että Numa Pompilius -niminen mahdollisesti sabiinilainen henkilö on ollut olemassa. Hänen kuninkuudestaan ei ole mitään varmuutta. Legendan mukaan Numa oli roomalaisen kalenterin kehittäjä, mutta siihen liittyvät yksityiskohdat eivät ole uskottavia.^[3]

Tullus Hostilius

Todennäköisesti Tulluskaan ei ole ollut Rooman kuninkaana. Legendoissa hänet kuvataan sotilaallisena hahmona. Sodat käytiin pääasiassa latinalaisia heimoja vastaan. Häntä pidettiin myös demokraattina, joka otti kaikessa huomioon senaatin mielipiteen.^[4]

Ancus Marcius

Nimi Ancus oli aikanaan harvinainen ja sitä pidetään joko sabiinilaisena tai etruskilaisena. Hänen mainitaan valloittaneen Rooman lähialueelta Tiberin alajuoksulta kolme kaupunkia, joista ainoastaan Ficana tunnetaan. Rooman satamakaupunkia Ostiaa pidetään hänen perustamanaan. Arkeologia ei anna tälle väitteelle tukea.^[5]

Etruskikuninkaat

Kolmen viimeisen kuninkaan arvellaan olleen historiallisia henkilöitä. Näidenkään kuninkaiden olemassaolosta ei ole varmoja tietoja, mutta epäsuoraa todistusaineistoa on. Käytössä oli oletettavasti vaalikuninkuus. Kuninkaan rinnalla oli etruskien tapaan ylimyssukujen neuvoa-antava kokous, senaatti.^[1]

Kuitenkin tutkijat ovat ihmetellen todenneet, että Liviuksen kuvaamat Tarquinius-kuninkaat ovat kovin pitkäikäisiä ja heille syntyy myös jälkikasvua korkeassa iässä. Onkin mahdollista, että Tarquiniukset ovat menneet sekaisin tai että heitä olisi ollut enemmän kuin kaksi. Tarquiniusten nimet viittaavat vahvasti etruskeihin, joten on ajateltu, että Rooma joutui viimeistään heidän aikanaan etruskien valtaan. Forum kehittyi arkeologien mukaan Rooman poliittisen elämän keskukseksi Tarquinius vanhemman hallitusvuosiksi nimettynä aikana. Viimeinen kuningas Tarquinius Superbus kuvataan legendoissa julmaksi tyranniksi, joka lopulta aiheutti kuningasvallan kukistumisen ja siirtymisen tasavaltaan. Tämä lienee voittajien historiaa, jolla kuninkaan maine haluttiin mustata. Rooma omaksuikin vahvasti kuningaskielteisen asenteen, jonka takia Julius Caesar ei yksinvaltiaana ottanut käyttöön arvonimeä kuningas.^[6]

Lähteet

• Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika. Hämeenlinna: Karisto, 2001. ISBN 951-23-4212-X

Viitteet

1. Tuomisto, s. 21–25, 102–112, 125–133.
2. Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 84–87. Otava, 2011. ISBN 978-951-1-21594-3
3. Tuomisto, s. 144–155.
4. Tuomisto, s. 175–179.
5. Tuomisto, s. 185–187.
6. Tuomisto, s. 205–215 ja 267–275.

Aiheesta muualla

• Tutkija Pekka Tuomiston kotisivu (Arkistoitu – Internet Archive)