Lastenelokuva on erityisesti lasten katsottavaksi tarkoitettu fiktiivinen tai dokumenttipohjainen elokuva. Sen hahmot ja tapahtumat vetoavat lapsiin joko mielikuvituksellisuudessaan tai yhteyksissään lasten todellisuuteen, kuten kotiin, vanhempiin ja kouluun. Lastenelokuvien alalajeja ovat erilaiset animaatioelokuvat sekä näytellyt komediat ja draamat, jotka puolestaan voivat mukailla jotakin aikuiselokuvien lajityyppiä kuten rikostarina, tieteiselokuva tai lännenelokuva. Lastenelokuvien tarinat voivat olla mielikuvituksellisia fantasioita tai hyvinkin realistisia, lapsia puhuttelevia tarinoita, jotka kiinnostavat yhteyksillään lasten todellisuuteen ja heitä askarruttaviin kysymyksiin. Etenkin yhdysvaltalaisia lastenelokuvia kutsutaan myös perhe-elokuviksi, ja niihin sijoitetaan usein myös aikuisia kiinnostavia asioita tai ne vaativat aikuisten läsnäoloa esimerkiksi pelottavuutensa takia. Lastenelokuvien ja aikuisten elokuvien väliin sijoittuvat nuortenelokuvat. Myös monia kaikenikäisille tarkoitettuja elokuvia pidetään erityisen hyvin nuorellekin yleisölle sopivina, kuten British Film Instituten vuonna 2005 kokoamassa listassa ”50 elokuvaa jotka kannattaisi nähdä ennen kuin täyttää 14”. Sille äänestettiin muun muassa neorealismiklassikko Polkupyörävaras, lasten henkeä uhkaavasta isäpuolesta kertova Räsynukke sekä Marilyn Monroe -farssi Piukat paikat[1].
.jpg)
Teatterilevitykseen tarkoitetut lastenelokuvat perustuvat usein klassisiin satuihin tai suosittuihin lastenkirjoihin tai sarjakuvahahmoihin, joiden tiedetään jo ennestään kiinnostavan lapsia aiheina.[2] Kun teatterielokuvat ovat usein fantasiaa korostavia, realistiset lastentarinat ovat olleet yleisempiä televisiolle tehdyissä lastenohjelmissa, joissa taloudelliset riskit eivät ole niin suuria ja ajankohtaisuus on luontevampaa.[3] Kun aikuisten näytelmäelokuvat ovat yleensä kestoltaan pitkiä, lastenelokuvissa suositaan niitä enemmän myös lyhytelokuvaa.
Elokuvien tekijät pitävät tärkeänä, että lastenelokuvat eivät horjuta lasten perusturvallisuutta ja uskoa hyvään. Silti niissä voi käsitellä vaikeitakin aiheita – pettymystä, surua, vääryyttä ja hylätyksi tulemista – ilman että elämää yksinkertaistetaan liikaa.[3] Lastenelokuvat voivat käsitellä synkkiäkin asioita, jos ne koskettavat lapsen kokemusmaailmaa: eroa rakkaimmista, yksinäisyyttä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Esimerkiksi Toy Story -elokuvat pohtivat elämän peruskysymyksiä: Keitä me olemme? Miten me tiedämme sen minkä tiedämme? Mikä on meidän paikkamme maailmassa?[4]
Asiantuntijoiden mielestä hyvä lastenelokuva katsoo maailmaa lasten eikä aikuisten näkökulmasta, lasten kokemuspiiriin tukeutuen. Ongelmiin osoitetaan olevan ratkaisuja, eikä ketään jätetä yksin ongelmineen. Tarinan rakenne on mieluummin lineaarinen kuin ajassa poukkoileva. Pitkän lastenelokuvan kesto on mieluummin lähempänä tuntia kuin kahta. Hyvä lastenelokuva tarjoaa mahdollisuuksia samastua oman kokemuspiirin ulkopuolisiin, erilaisiin ihmisiin. Päähenkilöiden tulisi antaa kehittyä tarinan kuluessa, mutta henkilöitä ei saisi olla liikaa. Samastumiskelpoisia sankarihahmoja pitäisi luoda myös tytöille, ei vain pojille.[5]
Jos elokuvan merkittävissä rooleissa käytetään lapsinäyttelijöitä, kuvausaikatauluissa ja -järjestelyissä pyritään ottamaan huomioon heidän läsnäolonsa monin tavoin. Monissa maissa tuotantoa säätelevät alaikäisiä työntekijöitä koskevat työaikasäädökset. Kuvauspaikalla on lasten omia vanhempia tai muita lastenhoitajia, ja pitkät tuotannot joko sijoitetaan koululaisten loma-aikoihin tai lapsille järjestetään opetusta kuvausten yhteyteen. Pienten lasten väsyminen kuvausten moniin toistoihin ja odotteluun voi aiheuttaa enemmän kuvaustaukoja kuin aikuisten ammattinäyttelijöiden kanssa. Eräs ratkaisu on käyttää lapsihahmon näyttelijöinä identtisiä tai muutoin tarpeeksi yhdennäköisiä kaksosia, jotka tekevät kohtauksia vuorotellen. Näin työskentelivät uriensa alkuvaiheessa muun muassa Olsenin kaksostytöt sekä Sprousen kaksospojat.
Lapsinäyttelijöiden roolitukseen muistaa Markku Pölönen saaneensa Mikko Niskaselta ohjeen etsiä vakaakatseisia lapsia, jotka eivät pälyile ympäriinsä, sillä tärkeä osa elokuvan henkilöohjauksesta on katseen ohjaaminen. Katsetestin jälkeen Niskanen neuvoi tekemään huumorintajutestin, jossa pyydetään lasta kertomaan vitsi.[6] Lapsi saattaa myös kasvaa ja muuttua, jos koekuvauksista kuluu paljon aikaa varsinaiseen kuvaukseen. Kuvaustilanteista pyritään tekemään lapsinäyttelijöille helppoja pyytämällä työryhmän aikuisjäseniä muun muassa välttämään turhaa puhetta ja etenkin erimielisyyksiä kuvausten aikana.[7]
Eurooppalaista lastenelokuvaa edistää kansainvälinen kattojärjestö European Children's Film Association (ECFA), jonka sadan jäsenjärjestön joukossa ovat Suomesta Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI, Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali, Espoo Ciné, Koulukino, Suomen elokuvakontakti sekä turkulainen Valoaurinko.[8] Vuodesta 2011 ECFA on jakanut vuosittaista tunnustuspalkintoa vuoden parhaiksi arvioiduille eurooppalaisille lastenelokuville.[9]
Kilpailusarjoja sisältäviä lastenelokuvafestivaaleja järjestetään ympäri maailmaa runsaat 120, yhtenä suomalainen Oulun festivaali vuosittain marraskuussa. Lisäksi on kolmisenkymmentä festivaalia,joilla ei jaeta palkintoja. Monilla yleiselokuvafestivaaleilla esitellään lasten- ja nuortenelokuvia omissa esitys- ja kilpailusarjoissaan tai oheistapahtumissa.[10]
Suomalaiset elokuvantekijät eivät varsinkaan 1900-luvulla suosineet lastenelokuvia, televisiotuotantoja lukuun ottamatta. Vuonna 1978 elokuvatutkija Kari Uusitalo laski, että siihen mennessä Suomessa tuotetuista 743 pitkästä elokuvasta 15 voitiin laskea ”hyvällä tahdolla” lastenelokuviksi – ja tuolloinkin Uusitalo laski mukaan muun muassa Spede-elokuvan Noin 7 veljestä.[3] Parhaan lastenelokuvan Jussi -palkinto jaettiin vain kahdesti ennen kuin kategoria lopetettiin kokonaan: elokuvalle Herra Huu – jestapa jepulis, penikat sipuliks (1974) sekä elokuvalle Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982),[11] joka oli ensimmäinen suomalainen satuelokuva vuonna 1949 valmistuneen Prinsessa Ruususen jälkeen[12].
Muita 1970- ja 1980-luvun suomalaisia lastenelokuvia ovat Heikki Partasen Pessi ja Illusia (1984), Päivi Hartzellin Lumikuningatar (1986), Anssi Mänttärin Anni tahtoo äidin (1989) ja jo 1970-luvulla uransa aloittaneen Matti Ijäksen varhaistuotannon tv-elokuvat kuten Muni maailmani, muni (1979) ja Minä, siili ja trumpetti (1983). Myös Raili Rusto teki monia televisioelokuvia lapsille, kuten Aikapoika ja mono (1976), Villahousupakko (1977) ja Ystävyyden saari (1984).
1990-luvun alussa Raili Rusto teki neljä Uppo-Nalle-elokuvaa. Muita 1990-luvun suomalaisia lasten- tai nuortenelokuvia olivat Liisa Helmisen Urpo ja Turpo -nukkeanimaatiosarja, Kaija Juurikkalan Rosa Was Here (1994), Heikki Kujanpään Jäänmurtaja (1997) ja Raimo O. Niemen lähes 400 000 katsojaa Suomen teattereissa saanut Poika ja ilves (1998).[13]
2000-luvulla suosittuja suomalaisia lastenelokuvia ovat olleet Risto Räppääjä (2008) ja sen monet jatko-osat. Niiden ohjaajien Mari Rantasilan ja Timo Koivusalon lisäksi lastenelokuvia ovat Suomessa tehneet 2000-luvulla etenkin naisohjaajat kuten Liisa Helminen (Pelikaanimies 2004), Saara Cantell (Unna ja Nuuk 2006, Onneli ja Anneli 2014 ja Onnelin ja Annelin talvi 2015), Johanna Vuoksenmaa (Onni von Sopanen, 2006) ja Kaisa Rastimo (Heinähattu ja Vilttitossu 2002 ja Myrsky 2008).
2010-luvulla suomalaisia lastenelokuvia tehtiin noin neljä vuodessa, kun niitä vuosikymmen aiemmin tehtiin vain pari vuodessa. Lastenelokuvat olivat myös suosittuja: vuoden 2016 kolme suosituinta elokuvaa olivat Risto Räppääjä ja yöhaukka, Angry Birds -elokuva sekä Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!, jotka kaikki saivat yli 300 000 katsojaa.[2]
Lastenelokuva Tanskassa
Muut Pohjoismaat ovat saaneet Suomea enemmän kansainvälistä mainetta lasten- ja nuortenelokuvien tuotannostaan. Tanskassa 25 prosenttia valtion elokuvatuotantotuesta on vuodesta 1982 lähtien suunnattu nuoren yleisön elokuvien tuotantoon,[14][15] ja monet tanskalaiset elokuvaohjaajat kuten Bille August, Søren Kragh-Jacobsen ja Nils Malmros tulivat uransa alussa tunnetuiksi juuri lasten- ja nuortenelokuvistaan. Monet niistä perustuvat Bjarne Reuterin lastenkirjoihin ja käsikirjoituksiin.
Tanskan kulttuurikaanoniin vuonna 2006 valittujen 12 elokuvan joukossa on kolme lapsille suunnattua tai lapsihahmosta kertovaa elokuvaa: Jannik Hastrupin ja Flemming Quist Møllerin animaatio Bennys badekar (1971), Nils Malmrosin varhaisnuorisokuvaus Tiedon puu (1981) ja Bille Augustin Oscarilla ja Golden Globella palkittu draamaelokuva Pelle Valloittaja (1987). Erilliseen ”lasten kaanoniin” valittiin vielä Astrid Henning-Jensenin draamaelokuva Yksin maailmassa (1949) ja Søren Kragh-Jacobsenin lastenkomedia Kumi-Tarzan (1981).[16]
Lastenelokuva Ruotsissa
Ruotsissa monia lastenelokuvia ja televisiosarjoja on tehty Astrid Lindgrenin tarinoiden pohjalta, esimerkkeinä Peppi Pitkätossu karkuteillä (1970), Veljeni Leijonamieli (1977) sekä monet Saariston lapset -tarinoihin perustuvat elokuvat 1960-luvulla. Lindgrenin kirjasta Mio, poikani Mio tehtiin samanniminen englanninkielinen elokuva vuonna 1987[17]. Myös Maria Gripen monista lastenkirjoista on tehty elokuvia ja televisiosarjoja, kuten Hugo ja Josefin ja Lasinpuhaltajan lapset. Merkittäviä lasten- ja nuortenelokuvien käsikirjoittajia ja ohjaajia Ruotsissa ovat olleet myös Olle Hellbom, Ella Lemhagen ja Ulf Stark.
Näytelmäelokuvien ohella ruotsalaisista lastenanimaatioista Pekka Töpöhäntä (1981) ja Pekka Töpöhäntä Amerikassa (1985) tuli 1980-luvulla hyvin suosittuja myös VHS-videojulkaisuina. Lastenanimaatioita Ruotsissa on tehty myös muun muassa Bamse-sarjakuvanallesta, Peppi Pitkätossusta sekä Sven Nordqvistin Viiru ja Pesonen -tarinoista.
British Film Instituten listalle ”50 elokuvaa jotka kannattaisi nähdä ennen kuin täyttää 14” pääsi Pohjoismaista vain kaksi elokuvaa, molemmat ruotsalaisia: Elämäni koirana (1985) ja Fucking Åmål (1998).[1]
Lastenelokuva Norjassa
Norjalaisista pitkistä lastenelokuvista on Suomessa nähty muun muassa 1950-luvulla tehdyistä kahdeksasta Far til fire -elokuvasarjasta kolme: Mettisen mainiot mukulat menopäällä 1953, Mettiset mäessä 1954 ja Mettisen mainiot mukulat 1956. Sarja vuonna 2005 jatkoa uusintaversiolla Me neljä ja isä (Far til fire gi’r aldrig op, 2005). 1980-luvulla on Suomessa esitetty Hädässä ystävä tunnetaan (For Tors skyld, 1982) ja sirkustarina Ennen päivänkoittoa (Før dagen er helt våken, 1982)[14]. Anthony Buckeridgen Jennings-tarinoiden pohjalta, jotka Suomessa tunnetaan vain kirjasarjana, tehtiin Norjassa 1960-luvulla neljä elokuvaa, joiden päähenkilön nimi on Stompa[18].
Iso-Britannia
Brittiläisistä lasten- ja nuortenelokuvista tunnetuimpia ovat Bagdadin varas (The Thief of Bagdad, 1940), Maija Poppanen (Mary Poppins, 1964), Oliver! (1968), Aseman lapset (The Railway Children, 1970), Bugsy Malone (1976), Wallace ja Gromit -vaha-animaatiot sekä Nanny McPhee- ja Harry Potter -elokuvat. Vuosina 1951–1985 Britanniassa toimi noin tunnin mittaisia lastenelokuvia tuottava julkinen tuotantoyhtiö Children’s Film Foundation. Sen elokuvia esitettiin muun muassa elokuvateattereissa lauantain päivänäytöksinä.[19] Komedioistaan tunnettu Ealing Studios -tuotantoyhtiö teki muutamia nuoren yleisön elokuvia, muun muassa Pojat dekkareina (Hue and Cry, 1947) ja The Magnet (1950).
Brittiohjaaja Ken Loach tunnetaan realistisista lapsuus- ja nuoruuskuvauksistaan kuten Poika ja haukka (Kes, 1970), joka valittiin maailman kaikkien aikojen kymmenen parhaan lasten- ja nuortenelokuvan joukkoon British Film Instituten vuoden 2005 äänestyksessä. BFI:n 50 parhaan listalle pääsivät brittielokuvista myös Oliver Twist (1948), Viattomat (1961), Taistelu kultaisesta taljasta (1963), Aseman lapset (1970), Salainen puutarha (1993) ja Billy Elliot (2000).[1]
Ranska
Ranskan lastenelokuvaklassikoihin luetaan Albert Lamorissen lyhytelokuvat Valkoinen ori (Crin Blanc, cheval sauvage, 1953) ja Punainen ilmapallo (Le Ballon rouge, 1956). Louis Pergaud’n kirjoittama pikkupoikien jengitaistelutarina La Guerre des boutons on filmattu neljästi: vuonna 1937 (La guerre des gosses), Yves Robertin ohjaamana vuonna 1962 (suom. Suuri nappisota), vuonna 1994 Irlannissa John Robertsin ohjaamana englanninkielisenä versiona (War of the Buttons, tv-esityksissä nimellä Nappien tähden ja Nappien sota) ja vuonna 2011 jälleen ranskaksi (La nouvelle guerre des boutons, ohj. Christophe Barratier). Moneen kertaan (1926, 1932 ja 1972) on tehty elokuvaksi myös Jules Renardin vuonna 1894 ilmestynyt romaani Porkkanapää (Poil de carotte), tarina punapäisen pojan ankarasta lapsuudesta. Koko perheelle soveltuvia lapsuuskuvauksia ovat ohjanneet myös muun muassa François Truffaut (400 kepposta ja Taskurahat) ja Louis Malle (Zazie – Pariisin päiviä, Rakas sydän ja Näkemiin lapset). Kaikenikäisten katsottavaksi ovat aina sopineet myös Jacques Tatin lähes puheettomat komediat kuten Enoni on toista maata ja Riemuloma Rivieralla. Marcel Pagnolin lapsuusmuistelmat ja vuoristokylään sijoittuvat Belle ja Sebastian -tarinat ovat saaneet useita elokuva- ja tv-sovituksia. Uudemmat ranskalaiset perhe-elokuvat ovat usein nykyajan monimuotoista perhe-elämää kuvaavia komedioita kuten Äiti ja liian monta isää (1999).[20]
2000-luvun alussa saivat kansainvälistä huomiota afrikkalaisiin kansantarinoihin perustuvat ranskalaiset animaatioelokuvat pojasta nimeltä Kirikou. Muita ranskalaisia lastenanimaatioita ovat Bellevillen kolmoset (2003), Sammakoiden ennustus (2003) sekä 1960-luvulta alkaen tehdyt monet elokuvat René Goscinnyn sarjakuvahahmoista Asterix ja Lucky Luke.
Monet ranskalaiset luontoaiheiset dokumentti- ja näytelmäelokuvat ovat saaneet kansainvälistä suosiota perhe-elokuvina. Näihin kuuluvat Karhu (1988), Mikrokosmos – ruohikon kansa (1996), Tiikeriveljekset (2004), Pingviinien matka (2005) sekä Tyttö ja kettu (2007).
Saksa
Saksalaisen lastenelokuvien klassikkoja ovat Erich Kästnerin tarinoista sovitetut Iloinen internaatti (Das fliegende Klassenzimmer, 1954, uusintaversio 2003) ja Pojat salapoliiseina (Emil und die Detektive, 1931, 1954 ja 2001), jonka vuoden 1931 käsikirjoituksen laati sittemmin Hollywood-ohjaajana tunnettu Billy Wilder.[21][22]
Vuonna 1977 Länsi-Saksaan perustettiin lasten- ja nuortenelokuvien tuotantoa edistävä Kinder- und Jugendfilmzentrum (KJF). Vuodesta 2000 saksalaiselokuvia palkitsevaan Deutscher Filmpreis -järjestelmään on kuulunut myös vuoden parhaalle lastenelokuvalle jaettava 250 000 euron suuruinen palkinto. Voittajan lisäksi finalisteiksi valitut elokuvat saavat puolet tuosta summasta.[23]
Suurta kansainvälistä menestystä sai 1980-luvun puolessavälissä saksalais-amerikkalais-brittiläisenä yhteistyönä toteutettu Wolfgang Petersenin fantasiaelokuva Päättymätön tarina (Die unendliche Geschichte), joka sai myös jatko-osan.
Saksan demokraattisen tasavallan DEFA-yhtiön runsaasta lastenelokuvatuotannosta on Suomessa esitetty muun muassa Pikku-Muckin ihmematkat (Die Geschichte vom kleinen Muck, 1953)[24], Lumiukko Afrikkaan (Ein Schneemann für Afrika, 1977),[25] Hevostyttö (Das Pferdemädchen, 1979)[26], Mainostolpan salaisuus (Moritz in der Litfaßsäule, 1983)[27] ja Rottalinnan prinsessa (Gritta von Rattenzuhausbeiuns, 1984)[28]. Monien Defa-lastenelokuvien ohjaajana toimi Rolf Losansky.
1960-luvun puolivälistä 1980-luvulle DEFA tuotti toistakymmentä ”käänteistä” lännenelokuvaa (saks. DEFA-Indianerfilm), joissa hyviä hahmoja ovat intiaanit ja pahoja Yhdysvaltojen valkoiset uudisraivaajat ja sotilaat. Monet näistä soveltuvat myös lapsiyleisölle.[29]
Eniten suomalaiskatsojia DDR:n lastenfilmituotannosta ovat varmasti saaneet Pikku Kakkosen lopussa vuodesta 1973 aina 2000-luvulle asti esitetyt lyhyet Nukkumatti-animaatiot. Niitä on esitetty myös muissa Pohjoismaissa, eräissä arabimaissa ja Vietnamissa[30].
Benelux-maat
Alankomaissa lasten- ja nuortenelokuvien klassikoita ovat Ciske de Rat -tarinan elokuvasovitukset Satamakaupungin rotta (1955, kuvattiin myös saksaksi)[31] ja Nuori uhma (1984)[32]. Belgialaisen kirjailijan Ernest Claesin vuonna 1920 julkaisema valkotukkaisen pojan kasvutarina De Witte on filmatisoitu 1934 ja 1980. Alankomaissa Henk van der Linden teki 38 lasten- ja nuortenelokuvaa vuosien 1944 ja 1985 välillä ja Karst van der Meulen tusinan verran 1970- ja 1980-luvuilla. Suomessakin on nähty Ben Sombogaartin elokuvia kuten Mun isä asuu Riossa (1989), Timin linkkuveitsi (1991) Poika joka lakkasi puhumasta (1996). Maria Petersin ohjaama perhe-elokuva Kruimeltje (1999) sai kansainvälisesti kaikkiaan yli miljoona katsojaa.
Neuvostoliitto ja Venäjä
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton elokuva
Esimerkkejä Stalinin ajan sosialistiseen elämään kouluttavista lastenelokuvista ovat kansansatuun pohjautuva Kivinen kukka (1946) ja Marusja alkaa koulun (1948).[33] Tuolloin noin joka kuudes neuvostoelokuva oli suunnattu lapsille tai nuorille.[34] 1930-luvun lopulta 1940-luvun loppuun Neuvostoliitossa toimi erityinen lasten- ja nuortenelokuvien tuotantoyhtiö Sojuzdetfilm.[35]
Neuvostoliitossa tehtiin omia elokuva- ja televisiosovituksia suosittujen länsimaisten kirjailijoiden kuten Mark Twainin, H. C. Andersenin ja Jules Vernen tarinoista silloin, kun ne sopivat sosialistiseen ideologiaan.[34] Lastenelokuvia tuotettiin myös neuvostoliittolais-länsimaisina yhteistyöhankkeina, esimerkkinä George Cukorin ohjaama Lintu sininen, jonka päärooleja näyttelevät Elizabeth Taylor ja Jane Fonda. Rudyard Kiplingin tarinaan perustuva satuelokuva Rikki-Tikki-Tavi (1965) tehtiin yhteistyössä intialaisten kanssa.[36] Suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä syntyi Sampo (1959), jota esitettiin paljon myös suomalaiskouluissa. Venäjänkielisten lastenelokuvien lisäksi nuoren yleisön elokuvia tehtiin myös neuvostotasavalloissa niiden omilla kielillä, esimerkkinä liettualainen Tyttö ja kaiku (Девочка и эхо, 1964).
1970-luvun lapsille suunnattuja neuvostoelokuvia ovat muun muassa komedia Viidennen B-luokan vekkuli (Чудак из пятого «Б», 1972)[37] ja surullinen koiratarina Bim mustakorva, joka sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden 1978.[38] Samantyylinen lastenelokuva on Gruusian neuvostotasavallassa tehty Looma – unohdettu ystävä (1983).[39]
Neuvostoliittolaisia Suomessakin nähtyjä animaatioelokuvia ovat muun muassa Taika-avain (1960) ja Siili sumussa (1975).
Neuvostoliiton romahtaminen vähensi lastenelokuvien tuotantoa. Venäläisiä 2000-luvun lastenelokuvia on muun muassa koiratarina Spartak ja Kalashnikov (2002, ohj. Andrei Proškin) ja näyttelijänäkin tunnetun Natalja Bondartšukin Lumikuningatar-sovitus Тайна Снежной Королевы (2015).[40]
Tšekkoslovakia ja Tšekin tasavalta
Tšekkiläisen lastenelokuvan suuria nimiä ovat animaattorit Jiří Trnka, Karel Zeman ja Myyrä-hahmon luoja Zdeněk Miler.
Japani
Japanin lastenelokuvakulttuurin ydin muodostuu piirretyistä anime-elokuvista, jotka ovat vuosituhannen vaihteen jälkeen saaneet suosiota ja arvostusta ympäri maailmaa. Hayao Miyazakin Henkien kätkemä äänestettiin BBC:n kriitikkokyselyssä vuonna 2016 alkaneen vuosisadan neljänneksi parhaaksi elokuvaksi maailmassa.[41] Se sai myös eniten ääniä British Film Instituten vuoden 2005 äänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaista lasten ja varhaisnuorten elokuvista. Toinen BFI:n listan 50 joukkoon päässyt japanilaiselokuva on vuoden 1988 elokuva Naapurini Totoro.[1]
Iran
Iranilainen lastenelokuva on tullut maailmalla tunnetuksi osana Abbas Kiarostamin aloittamaa iranilaiselokuvan maailmanvalloitusta. Kiarostami, samoin kuin muun muassa Jafar Panahi, aloitti uransa tekemällä lyhytelokuvia lapsille, ja molempien myöhemmissäkin elokuvissa lapset ovat usein päähenkilöinä. Iranilaisista lastenelokuvista British Film Instituten listalle ”50 elokuvaa jotka kannattaisi nähdä ennen kuin täyttää 14” pääsivät Kiarostamin Ystävä hädässä (1987) ja Panahin Valkoinen ilmapallo (1995).[1] Iranin Hamedanissa järjestetään vuosittainen lastenelokuvafestivaali.[42][43]
Australia ja Uusi-Seelanti
Australialaisista lastenelokuvista British Film Instituten listalle pääsivät Nicolas Roegin Erämaan vangit (1971) ja Phillip Noycen Varastetut lapset (Rabbit-Proof Fence, 2002). Ne molemmat käsittelevät maan valkoisen väestönosan ja alkuperäisasukkaiden suhteita, samoin kuin ainoana uusseelantilaiselokuvana listalle äänestetty Valasratsastaja (2002).[1] Suomessa on nähty myös muun muassa Myrskyn poika (Storm Boy, 1976) ja osin samojen tekijöiden vuonna 1978 ensi-iltansa saanut Blue Fin nimillä Meren raivo, Kalastajapojan seikkailu ja Taistelu merta vastaan.
Yhdysvallat
Yhdysvaltalaiset lapsille suunnatut elokuvat (engl. family movies, family films) perustuvat usein englanninkielisiin hyvin menestyneisiin lastenkirjoihin ja -kertomuksiin kuten Ihmemaa Oz, Peter Pan, Salainen puutarha tai Musta orhi. Jotkin perustuvat tositapahtumiin, kuten Tyttö ja villihanhet (1996) ja Koirani Skip (2000).
Erityisten lastennäytösten kaupallisen potentiaalin huomasi Yhdysvaltojen elokuva-ala 1930-luvulla. Perhe-elokuvatuotanto synnytti lapsitähtiä kuten Mickey Rooney, Shirley Temple ja Judy Garland. Lasten suosikeiksi nousivat myös slapstick-komediat, joita tekivät muun muassa Charles Chaplin sekä Ohukainen ja Paksukainen. Merkittävimmäksi tekijäksi Yhdysvaltojen perhe-elokuvamarkkinoilla nousi The Walt Disney Company, joka aloitti 1930-luvulla animaatioelokuvilla ja laajeni valtavaksi viihdeimperiumiksi. 1980-luvulla sen kilpailijaksi uudenlaisen, tietokonepohjaisen animaatiotekniikan avulla nousi Pixar, jonka Disney osti itselleen 2006.
1980-luku oli myös monien menestysfantasiaelokuvien kulta-aikaa. Jo vuonna 1977 tuli ensi-iltaan ensimmäinen Tähtien sota -elokuva, ja vuonna 1982 katsojaennätyksiä rikkoi E.T.. Muita vuosikymmenen perhe-elokuvamenestyksiä olivat Disneyn näytelmäelokuva Avaruuden sankari (1986) ja monet jouluaiheiset elokuvat. 1990-luvun aloitti jättimenestys Yksin kotona jatko-osineen. Sen pääosan esittäjän Macaulay Culkinin ura kesti vain muutaman elokuvan verran, kun taas samoihin aikoihin aloittaneet Ohlsenin kaksostytöt ovat tehneet koko elämästään elokuvaa. 1990-luvun muita lastenelokuvamenestyksiä olivat sarjakuvaan perustuvat Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ja Beethoven-koirakomediat.
2000-luvun alun yhdysvaltalaisiin perhe-elokuvamenestyksiin kuuluvat Disney-animaatio Dinosaurus (2000), Jim Carrey -komedia The Grinch (2000), Pixar-animaatiot Monsterit Oy (2001), Nemoa etsimässä (2003) ja WALL-E (2008) sekä DreamWorksin animaatio Hain tarina (2004). Tietokoneohjelmien kehittyminen mahdollisti yhä näyttävämpiä fantasioita myös näytelmäelokuvissa, kuten Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004) ja Jali ja suklaatehdas (2005).
Eurooppalaisten lastenelokuvien realismiin ja lasten arkielämän kuvaamiseen pyrkivät Hollywoodin sijasta lähinnä Yhdysvaltojen independent-elokuvantekijät.
Kanada
Kanadan elokuvatuotantoa on vuosikymmeniä hallinnut valtiollinen, epäkaupallinen National Film Board of Canada (NFB), joka on tuottanut paljon animaatioita ja muita lasten- ja nuortenelokuvia.[44] NFB tuotti muun muassa Claude Jutran lapsuuskuvauksen Setäni Antoine (Mon Oncle Antoine, 1971), joka on monessa äänestyksessä nostettu parhaaksi kanadalaiselokuvaksi[45].
Tunnetuin kanadalainen lastenelokuvien tuottaja on Rock Demers, jonka yhtiö Les Productions la Fête toteutti 1970- ja 1980-luvulla Tales for All -nimisen sarjan (ransk. Contes pour tous), johon kuuluu sekä englannin- että ranskankielisiä elokuvia. Sarjan elokuvia tehtiin myös yhteistuotantoina joidenkin Euroopan ja Etelä-Amerikan maiden kanssa, ja sarjan tarinat julkaistiin myös kirjoina. Suomessa Demersin tuottamista elokuvista on nähty ainakin Lumisota (La Guerre des tuques, 1984), Operaatio pähkinävoi (The Peanut Butter Solution, 1985), Bachia haisunäädälle (Bach et bottine, 1986), Delfiinityttö (La Grenouille et la baleine, 1988), Postimerkkimatkaajat (Tommy Tricker and the Stamp Traveller, 1988), Melanien jännittävä kesä (Pas de répit pour Melanie, 1990), Vincent ja minä (Vincent and Me, 1990) sekä Varsan kesä (El Verano del potro, 1991).[46][47]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
