kanadalainen poliitikko, runoilija ja métis-kansan johtaja From Wikipedia, the free encyclopedia
Louis Riel (22. lokakuuta 1844 – 16. marraskuuta 1885) oli kanadalainen poliitikko, runoilija[1] ja métis-kansan johtaja.[2] Häntä pidetään myös Manitoban perustajana (engl. Father of Manitoba).[3] Riel johti kahta kapinaa Kanadan hallitusta ja ensimmäistä itsenäisen Kanadan pääministeriä John A. Macdonaldia vastaan. Hän protestoi myös métis-kansan oikeuksien ja kulttuurin puolesta maan luoteisosassa, jossa englanninkieliset siirtolaiset painostivat alkuperäisväestöä. Nykyisin monet pitävät Rieliä alkuperäiskansojen sankarina.
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Puuttuu paljon lähteitä ja englanninkieliset lähdeviitemallineet tulisi kääntää suomeksi. |
Ensimmäistä kapinaa hallitusta vastaan kutsuttiin Redjoen kapinaksi.[4] Kapinan päätteeksi Rielin muodostama väliaikaishallitus määritteli ehdot, joilla uusi Manitoban provinssi liittyi Kanadan valtioliittoon (engl. Canadian Confederation).[5] Riel joutui kuitenkin kapinan aikana tapahtuneen Thomas Scottin teloituksen takia pakenemaan maasta Yhdysvaltoihin.[6] Tästä tahrasta huolimatta hänen suosionsa säilyi. Maanpaossa ollessaan Riel valittiin parlamenttiin kolme kertaa, mutta hän ei voinut ottaa paikkaa vastaan. Hän meni maanpaossa ollessaan vuonna 1881 naimisiin Montanassa ja sai myöhemmin kaksi lasta.
Riel palasi maanpaosta nykyisen Saskatchewanin provinssin alueelle edustaakseen métis-kansaa mielenilmauksessa hallitusta vastaan vuonna 1885. Tämä mielenosoitus laajeni Saskatchewanin kapinaksi, jota taltuttamaan mobilisoitiin armeija. Saskatchewanin kapina päättyi Rielin vangitsemiseen ja tuomitsemiseen valtiopetoksesta kuolemaan. Ranskankielisessä Kanadassa Rielilla oli kuitenkin merkittävää kannatusta, ja hänen tuomionsa takia suhteet ranskan- ja englanninkielisen Kanadan välillä viilenivät.[7]
Manitoban provinssissa helmikuun 3. maanantai on nimetty Louis Rielin päiväksi, joka on virallinen juhlapäivä.[8]
Riel syntyi vuonna 1844 Louis Riel vanhemman ja Julie Lagimodièren perheeseen Hudson's Bay Companyn hallinnoimalla Rupertinmaan alueella Red River Colonyssä, joka sijaitsi nykyisen Winnipegin kaupungin läheisyydessä. Alueen asukkaat koostuivat pääosin cree-, ojibwa- ja saulteaux-intiaaniheimoista, métis-kansasta, kanadanranskalaisista, skotlantilaisista ja englantilaisten jälkeläisistä.[9]
Perheessä oli kaikkiaan 11 lasta, joista Louis oli vanhin. Rielit olivat paikallisesti tunnettu ja hyvämaineinen métis-perhe.[10] Louis Rielin äidin vanhemmat olivat Jean-Baptiste Lagimodière ja Marie-Anne Gaboury, joiden perhe oli yksi ensimmäisistä, jo vuonna 1812 Red River Colonyyn muuttaneista siirtolaisperheistä. Heidät tunnettiin hartaana katolilaisena ydinperheenä.[11]
Louis Riel vanhempi johti kansanliikettä, joka pyrki vapauttamaan Guillaume Sayerin, joka oli vangittu laittomista turkiskaupoista Hudson's Bay Companyn omistamalla alueella, jossa sillä oli monopoli.[12] Kansanliike onnistui vapauttamaan Sayerin, mikä merkitsi samalla turkismonopolin loppumista. Tapahtuman luonteen ja julkisuuden takia Rielien nimi tunnettiin nyt koko Redjoen alueella.
Louis (nuorempi) kävi aluksi roomalaiskatolisen kirkon koulua Saint Bonifacessa. 13 vuotta täytettyään hän siirtyi piispa Alexandre Tachén opetettavaksi. Taché yritti innostaa métis-nuoria pappisuralle. Vuonna 1858 hän lähetti Louisin jatkamaan opiskelujaan Society of Saint-Sulpicen seminaarikoulussa, Petit Séminaire of Montréalissa.[13]
Aikalaisten kertomusten mukaan Louis menestyi kielissä, luonnontieteissä ja filosofiassa, mutta hänen toistuvat ja ennalta-arvaamattomat mielentilan vaihtelunsa oli pantu myös merkille.[14]
Saatuaan uutisen isänsä ennenaikaisesta kuolemasta vuonna 1864 Louis menetti kiinnostuksensa pappiskoulutukseen. Hän lopetti opintonsa kokonaan maaliskuussa 1865. Jonkin aikaa hän osallistui osa-aikaisena oppilaana Harmaiden nunnien kouluun, mutta joutui lopettamaan opiskelun koulun sääntöjen rikkomisen vuoksi. Louis jäi asumaan Montréaliin tätinsä Lucie Rielin luokse. Yli vuosi opintojensa keskeytymisen jälkeen isänsä kuoleman johdosta rahavaikeuksiin joutunut Louis sai työpaikan Rodolphe Laflammen omistamasta asianajotoimistosta.[15]
Samoihin aikoihin hänellä oli epäonnistunut suhde nuoreen naiseen nimeltä Marie-Julie Guernon.[16] Tämä suhde eteni kihlaukseen saakka, mutta Marie-Julien vanhemmat eivät hyväksyneet suhdetta métis-miehen kanssa, joten kihlaus purettiin. Vuoden 1866 aikana Louis menetti mielenkiintonsa lakimiehen ammattiin ja päätti muuttaa pois Québecistä.[17] Ystävät kertoivat hänen tehneen satunnaisia töitä Chicagossa, jossa hän asui runoilijaystävänsä Louis-Honoré Fréchetten kanssa ja kirjoitti omia runojaan Alphonse de Lamartinen tyyliä mukaillen. Hän toimi myös konttoristina Saint Paulissa Minnesotassa ennen palaamistaan Kanadan Red River Colonyyn 26. heinäkuuta 1868.[18]
Redjoen alueen alkuperäiset asukkaat olivat pääsääntöisesti métis- ja first nations -kansojen edustajia. 1800-luvun puolivälissä alueelle saapui Ontariosta englanninkielisiä protestanttisiirtolaisia. Ryhmien välisessä kanssakäymisessä ilmeni monia vaikeuksia, koska paikallinen väestö koki tulokkaat rasistisiksi ja nationalistisiksi. Poliittinen tilanne alueella oli erittäin hankala myös siksi, että Rupertinmaa oli siirtymässä Hudson's Bay Companylta Kanadan omaisuudeksi. Pääministeri Macdonald ei kuunnellut piispa Tachén[19] ja Hudson's Bay Companyn kuvernööri William Mactavishin varoituksia mahdollisesta kapinasta hallitusta vastaan.
Liikenneministeri William McDougall määräsi Rupertinmaalla maanmittaukset aloitettavaksi. Eversti John Stoughton Dennisin [20] johtama maanmittausryhmä saapui paikalle 20. elokuuta 1869 ja kohtasi erittäin suurta vastustusta métisväestön keskuudesta. Paikallisella väestöllä ei ollut omistusoikeutta maahan, vaan maankäyttöoikeus oli jaettu Ranskasta periytyvällä seigneurial-järjestelmällä, jossa Ranskan kuningas omisti maan ja maa-alueilla oli tilanomistaja, joka jakoi edelleen alueen tilallisille pitkinä maakaistoina. Englantilaiset suosivat nelikulmaista maanjakoa.[21]
Elokuun loppupuolella pitämässään puheessa Louis tuomitsi maanmittaustoimet, koska Kanadan hallitus ei ollut neuvotellut maansiirron vaikutuksista ja ehdoista alkuperäisväestön kanssa. 11. lokakuuta 1869 joukko métisejä pakotti maanmittausryhmän keskeyttämään työnsä. Joukko kutsui itseään nimellä "Métis National Committee", johtajinaan ministeri Louis Riel ja presidentti John Bruce.[22]
Tapahtuman johdosta Hudson's Bay Companyn hallinnossa oleva Assiniboian tuomioistuin kutsui ryhmän kuultavakseen. Kuulustelussa Louis Riel ilmoitti ryhmän estävän kaikki hallituksen yritykset ottaa alueet haltuunsa, kunnes se neuvottelisi ehdoista métisien kanssa. Kenraalikuvernöörin nimittämä McDougall joukkoineen yritti matkustaa alueelle, mutta 2. marraskuuta heidän etenemisensä estettiin. McDougall joutui kääntymään paluumatkalle lähellä nykyistä Yhdysvaltain rajaa. Saman päivän aikana Rielin johtama metis-joukko otti haltuunsa Fort Garryn linnoituksen.[23]
6. marraskuuta Riel kutsui alueen englanninkieliset siirtolaiset ja métisien edustajat neuvottelemaan tilanteesta. 1. joulukuuta hän esitti luettelon ehdoista ja oikeuksista, joilla he suostuisivat yhteistyöhön. Suurin osa alueen asukkaista hyväksyi ehdot ja métisien oikeudet, mutta vähemmistöön jääneet äärikanadalaiset vastustajat perustivat Canadian Party -puolueen John Christian Schultzin[24] Charles Mairin,[25] eversti John Stoughton Dennissin [26] ja majuri Charles Boultonin [27] johdolla. McDougall määräsi Dennissin kokoamaan asukkaista joukon aseistettuja miehiä, mutta siirtolaiset eivät olleet kiinnostuneet nousemaan aseelliseen vastarintaan. Schultz onnistui värväämään noin viidenkymmenen miehen vahvuisen joukon, joka linnoittautui hänen kotiinsa ja omistamaansa kauppaan. Riel määräsi talon piiritettäväksi ja lukumääräisesti alakynteen jääneet englantilaiset antautuivat pian tämän jälkeen, jolloin heidät vangittiin ja kuljetettiin Fort Garryn linnoitukseen.
Saatuaan uutiset tapahtumista Ottawa lähetti kolme neuvottelijaa Red River Colonyyn, mukanaan Hudson's Bay Companyn edustaja Donald Alexander Smith.[28] Ennen valtuuskunnan saapumista, 8. joulukuuta Métis National Committee perusti väliaikaishallituksen, joka valitsi presidentikseen 27. joulukuuta Louis Rielin.[29] Riel tapasi Ottawan lähettämät neuvottelijat 5. ja 6. tammikuuta, mutta neuvottelijat eivät hyväksyneet Rielin ehtoja. Smith päätti keskustella kansalaisten kanssa julkisissa kokouksissa. Hän kutsui asukkaat koolle 19. ja 20. tammikuuta ja yritti vakuuttaa asukkaat Kanadan valtion pyrkimysten puolelle. Riel reagoi kutsumalla koolle oman kokouksensa, jossa määrällisesti tasan jakautuneet englantilaiset ja ranskalaiset pääsivät sopuun ehdoista ja oikeuksista, jotka esitettäisiin Ottawan neuvottelijoille. 7. helmikuuta Riel toi uuden ehdotuksen Smithin nähtäväksi, ja molemmat siunasivat sen lähettämisen Ottawaan hallituksen hyväksyttäväksi.[30] Väliaikaishallitus jatkoi toimintaansa julkaisemalla New Nation -sanomalehteä ja perustamalla Assiniboian hallituksen säätämään lakialoitteita.[31]
Canadian party -puolueella oli vahva kannatus politiikassa, mutta sen johtohenkilöt jatkoivat suunnitelmiaan väliaikaishallituksen kukistamiseksi. Puolue koki kovan takaiskun 17. helmikuuta, kun 48 heidän miestään vangittiin Fort Garryn lähistöllä, joukossaan Boulton ja Thomas Scott.
Oikeudenkäynnissä tuomari Ambroise-Dydime Lépine tuomitsi Boultonin kuolemaan toimistaan väliaikaishallitusta vastaan.[32] Hänet kuitenkin armahdettiin, minkä Scott katsoi johtuvan métisien heikkoudesta. Scott riiteli toistuvasti vartijoidensa kanssa, ja hänet tuomittiin kuolemaan tottelemattomuudesta ja väliaikaishallituksen määräysvallan tunnustamatta jättämisestä. Rieliä vedottiin useaan otteeseen armahtamaan Scott, mutta tämän kerrotaan vastanneen:
»"engl. I have done three good things since I have commenced: I have spared Boulton's life at your instance, I pardoned Gaddy, and now I shall shoot Scott."
(suom. Olen tehnyt aloitettuani kolme hyvää työtä: säästin vaatimuksestanne Boultonin hengen, armahdin Gaddyn, ja nyt minun on ammuttava Scott) [33]»
Scott teloitettiin ampumalla 4. maaliskuuta.[34] Vuosien saatossa on käyty paljon keskustelua Rielin todellisista motiiveista. Virallisesti hänen sanotaan halunneen näyttää Ottawalle, että métisien kansannousu on syytä ottaa vakavasti.
Väliaikaishallituksen edustajat matkustivat Ottawaan maaliskuussa. Thomas Scottin teloituksen johdosta he kohtasivat vaikeuksia neuvotteluiden alussa, mutta onnistuivat lopulta keskustelemaan pääministeri Macdonaldin ja George-Étienne Cartierin kanssa.[35] Osapuolet pääsivät pian sopimukseen ehdoista ja oikeuksista, jotka loivat perustan 12. toukokuuta 1870 säädetylle Manitoba Act -laille[36], joka määritteli Manitoban provinssin Kanadan liittovaltioon yhdistymisen ehdot. Neuvotteluista huolimatta osapuolet eivät päässeet yhteisymmärrykseen väliaikaishallituksen jäsenten armahtamisesta.
Osoittaakseen määräysvaltansa ja pysäyttääkseen yhdysvaltalaiset laajennusmieliset, Kanadan armeijan eversti Garnet Wolseleyn johtama yksikkö lähetettiin Red River Colonyyn.[37] Virallisesti armeijan yksikön tehtävänä oli rauhan ylläpitäminen alueella, mutta Riel sai tiedon, jonka mukaan yksikön tarkoituksena oli hänen teloittaminen. Riel pakeni Red River Colonystä ennen sotilaiden saapumista. Sotilasyksikön saapuminen 20. elokuuta merkitsi Redjoen kapinan loppumista.
Alueen varakuvernööriksi nimitetty Adams George Archibald saapui siirtokuntaan 2. syyskuuta 1870 ja otti virallisesti alueen hallintaansa.[38] Epäonnistuttuaan armahduksen saamisessa kapinan aikaisista toimistaan Louis Riel pakeni maasta silloisessa Dakota Territoryssä sijainneeseen St. Joseph's -kirkon suojiin. Siirtokuntaan jääneet Rielin kannattajat kokivat suurta painostusta ja vihamielisyyksiä kanadalaisten sotilaiden taholta. Joulukuussa 1870 pidetyissä Manitoban ensimmäisissä vaaleissa monia Rielin kannattajia valittiin uuteen parlamenttiin, mistä johtuen Riel toivoi pian saavansa armahduksen. Rahahuolet ja stressi aiheuttivat vakavia terveydellisiä ongelmia ja viivästyttivät hänen paluutaan Manitobaan vuoden 1871 toukokuulle saakka.
Siirtokuntaa kohtasi uusi uhka Yhdysvalloista, josta feeniläiset yrittivät hyökätä Redjoen kapinaan osallistuneen William Bernard O'Donoghuen johdolla.[39] Uhan vakavuutta liioiteltiin, mistä johtuen Archibald kutsui vapaaehtoisia tarttumaan aseisiin. Vapaaehtoisista koottiin aseistettuja ratsujoukkoja, joista yhtä Riel johti. Archibaldin tarkastaessa joukkojaan St. Bonifacessa hän henkilökohtaisesti kätteli Rieliä ja tällä eleellä ilmaisi aikaisempien kaunojen unohtamisen. Uutisten Rielin paluusta saavuttua Ontarioon Mair- ja Canada First -liikkeet aloittivat laajan kampanjan Rieliä ja Archibaldia vastaan.
Pääministeri Macdonald valmistautui vuoden 1872 parlamenttivaaleihin ja halusi vähentää kiistoja Québecin ja Ontarion välillä. Hän tarjosi Rielille 1 000 dollaria lahjuksena, jos hän suostuisi lähtemään vapaaehtoiseen maanpakoon. Lisäksi Smith tarjosi 600 puntaa hänen perheelleen. Riel hyväksyi ehdot ja saapui Saint Paulin kaupunkiin 2. maaliskuuta 1872. Riel palasi takaisin Manitobaan jo kesäkuun loppupuolella ja päätti asettua ehdokkaaksi tulevissa parlamenttivaaleissa. Hän luopui myöhemmin ehdokkuudestaan antaen mahdollisuuden Cartierille, joka oli tukenut Rielin armahdusta. Cartier valittiin edustajaksi ollen ainoa ehdokas Provencherin vaalipiirissä. Rielin toiveet virallisesta armahduksesta hiipuivat nopeasti Cartierin kuoltua 20. toukokuuta 1873. Vuoden 1873 vaaleissa Riel ainoana ehdokkaana tuli valituksi, mutta joutui jälleen pakenemaan, koska hänet etsintäkuulutettiin syyskuussa. Thomas Scottin oikeudenkäynnin tuomarina toiminut Lépine vangittiin odottamaan oikeudenkäyntiä. Riel matkusti Montrealiin, mutta pidättämisen tai salamurhan pelossa hän ei istunut kansanedustajana parlamentissa. Ontarion johtaja Edward Blake oli luvannut 5 000 dollarin palkkion Rielin vangitsemiseksi.[40] Riel oli ainoa kansanedustaja, joka ei osallistunut Pacific Scandal -tapauksen käsittelyyn 1873, jossa pääministeri Macdonaldia syytettiin lahjusten ottamisesta Canadian Pacific Railwayltä. Skandaali johti Macdonaldin hallituksen eroon marraskuussa. Liberaalisen puolueen johtaja Alexander Mackenziestä tuli väliaikainen pääministeri ja uudet vaalit järjestettiin tammikuussa 1874. Liberaalit ja Mackenzie muodostivat uuden hallituksen, mutta Riel onnistui säilyttämään edustajanpaikkansa suurella äänienemmistöllä kilpailijaansa J. Hameliniin nähden. Vahvistaakseen edustajapaikkansa, Rielin täytyi valitsemisensa jälkeen käydä allekirjoittamassa nimensä rekisteröintikirjaan. Tämän hän teki valeasun turvin tammikuussa. Rielin vastustaja Schultz valittiin kansanedustajaksi Lisgarin vaalipiiristä [41] Tämä jatkoi parlamentissa Rielin vastaisia toimiaan ja onnistui saamaan hänet erotettua 16. huhtikuuta 1874. Uusissa vaaleissa Riel valittiin jälleen Provencherin vaalipiiristä ainoana ehdokkaana, muttei hän vieläkään pystynyt ottamaan tointa vastaan. Rielin sinnittelyllä oli symbolinen merkitys métiseille. Myös kansan mielipide Québecissa oli hänen puolellaan.
Riel asui oblaattiseurakunnan pappien luona Plattsburgin kylässä New Yorkin lähistöllä. Seurakunnan pappien johdolla hän tapasi lähellä sijaitsevan Keesevillen kylässä asuvan isä Fabien Martin Barnabén, joka kertoi uutiset Lépinen kohtalosta. Scottin murhaoikeudenkäynti Lépineä vastaan oli aloitettu 13. lokakuuta 1874, ja sen päätteeksi hänet tuomittiin syyllisenä kuolemaan. Tuomiosta johtuen Quebecin lehdistössä käytiin kiivasta keskustelua, jossa vaadittiin Lépinen ja Rielin armahtamista. Pääministeri Mackenzie koki joutuvansa ahtaalle ranskankielisen ja Ontarion vaatimusten välillä. Hänen avukseen tuli Kanadan kenraalikuvernööri lordi Dufferin, joka armahti Lépinen tammikuussa 1875. Armahdus avasi pääministerille mahdollisuuden käsitellä Rielin armahtamista hallituksessa. Riel sai vapautensa sillä ehdolla, että pysyisi maanpaossa viisi vuotta.[7]
Pakovuosinaan Riel oli kiinnostunut lähinnä uskonnollisista asioista eikä juuri piitannut maallisesta menosta. Keskusteltuaan quebeciläisen roomalaiskatolisen papin kanssa hän uskoi enenevässä määrin olevansa jumalan métis-kansalle valitsema johtaja. Myöhemmät elämäkertojen kirjoittajat ovat uskoneet hänellä olleen persoonallisuushäiriöitä, kuten narsismi ja megalomania.[42] Rielin terveyden heikentyessä ja luonteen muututtua väkivaltaiseen suuntaan hänet toimitettiin Montrealissa asuvan enonsa John Leen hoidettavaksi. Rielin häirittyä jumalanpalvelusta Lee lähetti hänet 6. maaliskuuta 1876 Longue-Pointessa, Quebecissa sijaitsevaan mielisairaalaan, jonne hänet kirjattiin keksityllä nimellä Louis R. David.[7] Laitoksen lääkärit pelkäsivät jonkun tunnistavan hänet ja siirsivät hänet Beauportin mielisairaalaan salanimellä "Louis Larochelle".[43] Rielin kärsiessä satunnaisista kohtauksista hän jatkoi uskonnollista kirjoittamistaan. Hänen kirjoituksensa oli sekoitus kristillisiä ja juutalaisia traditioita. Lopulta hän kutsui itseään Louis "David" Rieliksi, uuden mantereen profeetaksi. Riel rukoili seisten tuntikausia palvelijan auttaessa pitämään hänen käsivarsiaan ristin muodossa. Mielenterveysongelmat paranivat lopulta, ja hänet vapautettiin 23. tammikuuta 1878 sillä ehdolla, että hän lupaisi elää hiljaiseloa.[44] Riel palasi takaisin Keesevilleen, jossa hän rakastui Fabien Barnabén tyttäreen Evelina Martin Barnabéen.[30] Riel ei rahavaikeuksien vuoksi kuitenkaan pystynyt ehdottamaan avioliittoa. Hän palasikin länteen toivoen morsion seuraavan perässä. Evelina Barnabé ei kuitenkaan katsonut elämän preerialla soveltuvan hänelle. Heidän kirjeenvaihtonsa päättyi pian.
Riel palasi St. Pauliin syksyllä 1878, jossa hän tapasi perhettään ja ystäviään. Ajanjakso oli nopean muutoksen aikaa Redjoen alueen métiseille. Heidän pääriistansa biisonien määrä harveni voimakkaasti, ja maa-alueita myytiin häikäilemättömille liikemiehille, jotka myivät ne edelleen suurella voitolla. Monien muiden Redjoen alueen métisien tavoin hän matkusti kauemmas länteen Montanan territorion alueelle. Riel toimi tulkkina ja kauppiaana Fort Bentonin kunnassa, jossa hän näki monien alkuperäisasukkaiden ja métisien sortuvan alkoholismiin ja todisti sen rapauttavan vaikutuksen. Riel päätti toimia, mutta epäonnistui yrityksessään rajoittaa viskikauppaa. 28. huhtikuuta 1881 hän "maan tapojen mukaan" meni naimisiin nuoren métisin, Marguerite Monet Bellehumeurin kanssa (1861–1886).[45] Heille syntyi kaikkiaan kolme lasta, Jean-Louis (1882–1908), Marie-Angélique (1883–1897) ja poika joka syntyi ja kuoli 21. lokakuuta 1885, vain kuukausi ennen Rielin hirttämistä.
Montanassa ollessaan Riel osallistui politiikkaan ja vuonna 1882 kampanjoi Republikaanisessa puolueessa. Hän nosti kanteen vaalivilpistä Demokraattista puoluetta vastaan mutta joutui itse vastavuoroisesti syytetyksi houkuteltuaan petoksellisesti Britannian kansalaisia osallistumaan vaaleihin. Vastineena Riel päätti hakea Yhdysvaltain kansalaisuutta, joka hänelle myönnettiin 16. maaliskuuta 1883.[46] Vuonna 1884 Riel asettui aloilleen perheensä kanssa ja toimi opettajana St. Peterin jesuiittakirkossa Sun Riverin alueella Montanassa.
Redjoen kapinan jälkeen monet métisit matkasivat länteen ja asettuivat Saskatchewanjokilaaksoon, etenkin Saskatchewanjoen etelähaaran varteen lähelle Saint-Laurentin lähetysasemaa, joka sijaitsee lähellä nykyistä St. Laurent de Grandinia. 1880-luvulla siirtolaiset kuitenkin havaitsivat ettei länteen muuttaminen ratkaissut alkuperäisasukkaiden ongelmia. Biisonien katoaminen aiheutti cree-, mustajalka- ja First Nations-intiaanien keskuudessa lähes nälänhätää, jota pahensi valtion tukien leikkaukset 1883 ja treaty-lupausten hoitamatta jättäminen. Métisien haluttiin lopettavan metsästys ja keskittyvän maanviljelyyn, mutta muutos ei ollut helppo monimutkaisen maanomistusbyrokratian vuoksi. Ongelmat olivat samansuuntaisia kuin aikaisemmin Manitobassa. Siirtolaisia Euroopasta ja maan itäosista muutti suurin määrin alueelle, ja he kohtasivat samat byrokratiaongelmat. Käytännössä kaikilla alueen asukkailla oli jonkinlaista kaunaa hallintoa vastaan. Vuonna 1884 englantilaiset siirtolaiset, anglo-métisit ja métisit pitivät kokouksia ja yrittivät taivutella vastahakoista alueen hallintoa helpottamaan byrokratiaa. 24. maaliskuuta Batochen kylässä pidetyssä kokouksessa kolmekymmentä eteläisen alueen métisiä päätti ehdottaa Rieliä palaamaan takaisin ja edustamaan heidän asiaansa. 6. toukokuuta "Settler's Union" kokoontui keskustelemaan asiasta. Kokoukseen osallistui métisejä, englanninkielisiä edustajia Prince Albertista, sekä métisien kannattaja, Ontariosta kotoisin oleva siirtolainen William Henry Jackson[47], joka tunnettiin myös nimellä "Honoré Jackson" ja anglo-métisi James Isbister.[48] Kokouksessa päätettiin lähettää valtuuskunta Rielin johdolla neuvottelemaan Kanadan hallituksen kanssa.
Rieliä tapaamaan lähtevän retkikunnan johtajana toimi tunnettu biisonin metsästäjä ja Saint-Laurentin métisien johtaja Gabriel Dumont.[49] Dumont ja Riel olivat tavanneet aikaisemmin Manitobassa. James Isbister oli joukon ainoa anglo-métisi.[50] Riel oli helposti taivuteltavissa asian kannalle, eikä tämä sinällään ollut yllätys hänen edelleen uskoessa olevansa métisien valittu johtaja ja uusi kristillinen profeetta. Riel toivoi samalla pystyvänsä edistämään omaa aluevaatimustaan Manitobassa. Seurue lähti matkaan 4. kesäkuuta ja saapui Batocheen 5. heinäkuuta. Saavuttuaan métisit ja englantilaissiirtolaiset olivat Rielille suopeita ja kuuntelivat hänen lukuisia puheitaan, joissa hän kehotti kansaa maltillisesti neuvottelemaan asiasta. Kesäkuussa 1884 creepäälliköt Big Bear[51] ja Poundmaker[52] suunnittelivat oman kanteen lähettämistä ja keskustelivat samalla Rielin kanssa. Intiaanien vaatimukset poikkesivat suuresti siirtolaisista, joten keskusteluissa ei päästy yhteisymmärrykseen. Rielin innoittamana[53] Honoré Jackson ja lähialueiden edustajat laativat oman luonnoksensa anomuksesta[54]. 28. heinäkuuta Jacksonin toimiessa sihteerinä métisien ja englanninkielisten edustajat pääsivät sopuun asiakirjasta, jossa esiteltiin alueen asukkaiden ongelmat ja vaatimukset hallitukselle. Samaan aikaan Rielin kannatus rakoili hänen uskonnollisten puheidensa poiketessa katolilaisen kirkon opeista. Pappi Alexis André varoitti häntä sekoittamasta politiikkaa ja uskontoa. Vastineeksi kuvernöörikenraalin ja intiaaniasiamies Edgar Dewdneyn lahjuksista[55] paikallinen englanninkielinen sanomalehti liittyi Rielin ankariin arvostelijoihin.[30] Tästä huolimatta työ jatkui, ja 16. joulukuuta Riel lähetti Jacksonin johdolla valmistellun asiakirjan hallitukselle ja suositteli neuvottelijaryhmän lähettämistä asiakirjan mukana. Pääministeri Macdonaldin valtiosihteeri Joseph-Adolphe Chapleau vastaanotti asiakirjan. Pääministeri kielsi myöhemmin koskaan nähneensä kyseistä asiakirjaa.[30]
Odottaessaan vastausta Ottawasta Riel harkitsi paluuta takaisin Montanaan, mutta teki helmikuussa päätöksen jäädä alueelle. Rielin mielenterveys alkoi rakoilla uudelleen hänen aloitettuaan pakkomielteisen rukoilemisen. Kun hän julisti julkisesti kerettiläisiä oppeja, välit katoliseen kirkkoon kylmenivät. Hallituksen vastaus saapui 11. helmikuuta 1885. Sen mukaan hallitus päätti toteuttaa väestönlaskennan Luoteisterritorioiden alueella ja perustaa komission tutkimaan alueen ongelmia. Rielin ja métisien mielestä tämä oli vain viivystaktiikkaa, ja osa halusi nousta aseelliseen vastarintaan. Kirkko, englanninkieliset siirtolaiset ja paikalliselle métisien johtajalle Charles Nolinille uskolliset joukot vastustivat väkivaltaa.[56] Riel suuruudenhulluudessaan[57] lietsoi kansannousua. 15. maaliskuuta hän keskeytti jumalanpalveluksen, jonka johdosta kirkko esti hänen osallistumisensa sakramenttiin. Métisit pysyivät uskollisena karismaattiselle Rielille huolimatta julkilausumista, joissa hän julisti Rooman menettäneen arvostuksensa, ja että uudeksi paaviksi tulisi valita piispa Ignace Bourget.[58]
Myöhemmin oikeudenkäynnissään Riel kielsi kirkon syytteet häntä kohtaan.
»"Haluan jättää Rooman syrjään, niin paljon kuin se onkin syy katolilaisten ja protestanttien väliseen jakoon. En halua pakottaa näkemyksiäni. Jos minulla olisi vaikutusvaltaa näihin asioihin uudella mantereella, niin tekisin kaikkeni, vaikka se kestäisi 200 vuotta toteuttaa, että lapsenlapseni voisivat elää sovussa uuden mantereen protestanttien kanssa. En toivo Euroopan vihollisuuksien ja kaunojen jatkuvan, niin paljon kuin voin asiaan vaikuttaa, métisien parissa. En halua sitä toistettavan Pohjois-Amerikassa.[59]»
(Rielin loppulausunto hänen oikeudenkäynnissään Reginassa, 31.7.1885.)
Battlefordissa sijaitsevan Kanadan ratsupoliisien tukikohtaa vahvistettiin 18. maaliskuuta lisäjoukoilla mahdollisen kansannousun varalta. Huolimatta pastori Alexis Andrén ja ratsupoliisin ylivalvoja Leif Newry Fitzroy Crozierin varoituksista tukikohtaa vahvistettiin ainoastaan sadan miehen vahvuisella joukolla. Kansan keskuudessa kiersi huhu, jonka mukaan 500 miehen vahvuinen joukko olisi matkalla alueelle. Tästä tuohtuneina métisit Rielin johdolla tarttuivat aseisiin, ottivat panttivankeja ja katkaisivat lennätinlinjat Batochen ja Battlefordin väliltä. Riel perusti Batochessa Saskatchewanin väliaikaishallituksen 19. maaliskuuta[60] ollen sen poliittinen ja hengellinen johtaja, kun taas Dumont toimi aseistettujen joukkojen päällikkönä. Riel perusti myös Exovedate-neuvoston (Rielin uudissana joka tarkoitti: "He, jotka lähtivät pesästä")[61]. Hän lähetti myös edustajia intiaanipällikoiden Poundmakerin ja Big Bearin luokse.
21. maaliskuuta Rielin edustajat vaativat Crozierin ja Fort Carltonin antautumista, jotka kieltäytyivät. Tilanne kärjistyi, ja 23. maaliskuuta Dewney lähetti sähkösanoman pääministeri Macdonaldille, jossa hän kertoi mahdollisesta aseellisesta yhteenotosta. 26. maaliskuuta Gabriel Dumontin johtama joukko kohtasi ratsupoliisit Duck Laken läheisyydessä. Kohtaaminen johti Duck Laken taisteluun, jonka tuloksena ratsupoliisijoukot pakenivat. Kuultuaan uutiset taistelusta intiaanit nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Intiaanien kapina ei ollut suoranaisesti yhteydessä Rielin johtamaan kapinaan. Heidän ja hallituksen välit kärjistyivät samoihin aikoihin. Tämä johti Saskatchewanin kapinan alkamiseen.
Riel oli laskenut paljon Luoteisterritorioiden syrjäisyyden varaan. Hän luotti siihen, ettei Kanadan hallitus pystyisi lähettämään alueelle riittävästi joukkoja. Hän pystyisi näin ollen pakottamaan hallituksen neuvotteluihin. Taktiikka oli käytännössä sama kuin aikaisemmassa Redjoen kapinassa 1870, jossa ensimmäiset joukot saapuivat vasta kolmen kuukauden päästä kapinan alkamisesta. Hän ei ottanut huomioon uutta Canadian Pacific Railwayn rautatietä. Huolimatta osittain keskeneräisestä rautatiestä, ensimmäiset hallituksen joukot kenraalimajuri Frederick Dobson Middletonin johdolla saapuivat Duck Lakelle vain kaksi viikkoa Rielin vaatimusten jälkeen. Dumont tiesi ettei pystyisi voittamaan avointa taistelua Kanadan joukkoja vastaan. Hän toivoi pystyvänsä pitkittämään neuvotteluja ryhtymällä sissisotaan. Dumont saavutti tavoitteensa 24. huhtikuuta 1885 käydyssä Fish Creekin taistelussa. Riel vaati puolustuksen siirtämistä Batocheen, jota hän kutsui "Jumalan kaupungiksi". Joukot kohtasivat Batochen taistelussa 9.-12. toukokuuta[62]. Taistelun lopputuloksesta ei ollut missään vaiheessa epäselvyyttä. 15. toukokuuta Riel antautui. Intiaanipäällikkö Big Bear jatkoi taistelua, mutta antautui lopulta 3. kesäkuuta käydyssä Loon Laken taistelussa.[63]
Useat läheisissä suhteissa hallitukseen olevat henkilöt vaativat Rielin oikeudenkäynnin suorittamista Winnipegissä. Oikeudenkäynnit, joissa mahdollisesti syytetty tuomittaisiin kuolemaan oli aikaisemmin pidetty kaupungissa. Pelättiin myös, että Manitoban alueella pidetyssä oikeudenkäynnissä tuomarit ja kansa olisivat Rielille myötämielisiä. North-West Territories Act -lain muutoksen johdosta oli mahdollista siirtää oikeudenkäynti Luoteisterritoriohin.
_MIKAN_3192595.jpg)
Pääministeri John A. Macdonald määräsi oikeudenkäynnin suoritettavaksi Reginan kaupungissa. Oikeudenkäynti alkoi 28. heinäkuuta 1885 ja kesti ainoastaan viisi päivää. Tuomarina oli Hugh Richardson ja valamiehinä toimi kuusi englantilaista ja skotlantilaista protestanttia kaupungista ja lähialueilta.
Riel piti oikeudenkäynnin aikana kaksi pitkää puheenvuoroa, joissa hän puolusteli toimiaan ja métis-kansan oikeuksia. Hänen asianajajansa yritti puolustaa Rieliä väittäen tätä syyntakeettomaksi, mitä Riel ei itse sallinut vaan totesi:
»engl. Life, without the dignity of an intelligent being, is not worth having.[64]
suom. Elämä ilman ihmisarvoa ei ole elämisen arvoista.»
Riel todettiin syylliseksi valtiopetokseen,[64] mutta jokainen kuudesta valamiestä suositteli, ettei häntä olisi tuomittu kuolemaan. Rangaistuksen langettanut tuomari Hugh Richardson kuitenkin määräsi Rielille kuolemantuomion ja sen alustavasti täytäntöön pantavaksi 18. elokuuta 1885.[42] Viisikymmentä vuotta myöhemmin oikeudenkäynnissä valamiehenä toiminut Edwin Brooks totesi oikeutta käydyn valtiopetoksesta, mutta Riel tuomittiin Thomas Scottin murhasta.
Boulton kirjoitti muistelmissaan, että Riel katui tuomiopäivänsä lähestyessä päätöstään todistella olevansa syyntakeinen. Hän yrittikin vielä vakuuttaa olevansa mieleltään sairas. Englannin valtakunnanneuvostolle jätetyt pyynnöt uuden oikeudenkäynnin järjestämisestä evättiin.
Quebeciläinen lehdistö kyseenalaisti äänekkäästi Rielin tuomion, sillä englantilais-kanadalainen kapinajohtaja, Rielin sihteerinä toiminut William Henry Jackson, oli todettu syyntakeettomaksi valtiopetokseen, ja näin ollen hän päätyi hirsipuun sijasta mielisairaalaan.[65] Yleinen näkemys oli, että Riel haluttiin teloittaa nimenomaan ranskalais-kanadalaisena.[65]
Sir John A. Macdonald, joka oli tärkeässä asemassa Rielin kohtalosta päätettäessä, totesi kuuluisassa lausunnossaan:
»engl. He shall hang though every dog in Québec bark in his favour.[66]
suom. Hän roikkumaan hirressä, vaikka jokainen Québecin koira haukkuisi hänen puolestaan.»
Vähän ennen tuomiota Riel sopi kiistansa katolisen kirkon kanssa. Hänen uskonnolliseksi avustajakseen osoitettiin isä André. Rielille toimitettiin myös kirjoitusvälineet, jotta hän pystyisi kirjoittamaan kirjaa vangittuna ollessaan. Riel hirtettiin 16. marraskuuta 1885.[67]
Boulton kirjoitti muistelmissaan Rielin viimeisistä hetkistä. Sen mukaan Père André ilmoitti Rielille lopun olevan lähellä ja kysyi, haluaisiko tämä tehdä rauhan, johon Riel vastasi: kyllä. Seuraavaksi hän kysyi: antaisiko Riel anteeksi kaikille vihollisilleen, mihin Riel vastasi: kyllä. Vastaavasti Riel kysyi, voisiko hän pitää puheen, minkä hän kuitenkin jätti Andrén pyynnöstä pitämättä. Riel vastaanotti pyhän suudelman molemmilta papeilta. André totesi: ransk. Alors, allez au ciel! (joten matkalle taivaaseen).
Huppu vedettiin Rielin pään yli. Rielin rukoillessa lattialuukku hänen allaan avattiin, ja hän putosi roikkumaan hirttosilmukasta. Kesti kaikkiaan neljä minuuttia ennen kuin Rielin hengitys pysähtyi. Varakuvernööri määräsi ruumiin luovutettavaksi sheriffi Chapleaulle.[68] Rielin ruumis toimitettiin hänen äitinsä kotiin St. Vitalin kaupunginosaan Winnipegissä. 12. joulukuuta 1885 järjestetyn sielunmessun jälkeen hänet haudattiin Saint-Bonifacen katedraalin alueelle.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
