yhdysvaltalainen NHL-seura From Wikipedia, the free encyclopedia
Los Angeles Kings on yhdysvaltalainen ammattilaistason jääkiekkoseura, jonka kotikaupunki on Los Angeles Kalifornian osavaltiossa. Seura kuuluu NHL:n Läntisen konferenssin Tyynenmeren divisioonaan. Kings on perustettu vuonna 1967 ja se liittyi NHL:ään yhtenä kuudesta laajennusjoukkueesta kaudeksi 1967–1968. Seura on osa yhdysvaltalsen multimiljardööri Philip Anschutzin urheilu- ja binesimperiumia. Anschutz omistaa myös joukkueen kotihallin Crypto.com Arenan.
| Los Angeles Kings | |
|---|---|
 |
|
| Historia |
Los Angeles Kings 1967– |
| Perustettu | 1967 |
| Kaupunki |
 Los Angeles, Kalifornia |
| Kotiareena | Crypto.com Arena |
| – kapasiteetti | 18 230 |
| Sarja | NHL |
| Konferenssi | Läntinen |
| Divisioona | Tyynenmeren |
| Värit |
Musta, hopea, valkoinen |
 |
|
| Toimitusjohtaja |
 Rob Blake |
| Päävalmentaja |
Jim Hiller |
| Kapteeni |
 Anze Kopitar |
| Omistaja |
Philip Anschutz Edward Roski, Jr. |
| Yhteistyöseurat |
Ontario Reign (AHL) Greenville Swamp Rabbits (ECHL) |
| Stanley Cupit | 2 (2012, 2014) |
| Konferenssin mestaruudet | 3 (1993, 2012, 2014) |
| Divisioonan mestaruudet | 1 (1991) |
Los Angeles Kings on voittanut Stanley Cupin kaksi kertaa. Ensimmäisen mestaruuden Kings voitti kaudella 2011–2012, kun se kukisti finaaleissa New Jersey Devilsin otteluvoitoin 4–2.[1] Voittaessaan mestaruuden Kings oli päässyt mukaan pudotuspelivaiheeseen konferenssinsa kahdeksannelta sijalta: viimeiseltä, joka oikeutti pudotuspeleihin. Mestaruutta ei ollut koskaan aikaisemmin saavutettu niin alhaisella konferenssisijoituksella. Toisen mestaruuden Kings voitti kaudella 2013–2014 voitettuaan finaaleissa New York Rangersin otteluvoitoin 4–1. Finaalisarjan viides ja ratkaiseva ottelu pelattiin Kingsin kotihallissa. Ottelu päättyi Alec Martinezin tekemään 3–2 jatkoaikamaalin.[1]
Western Hockey Leaguen kasvaminen 1960-luvulla koettiin uhkana NHL:lle, jossa pelasi siihen aikaan vain kuusi joukkuetta eli niin sanottu ”Original Six”. Vastauksena WHL:lle NHL päätti vuonna 1967 kaksinkertaistaa joukkuemäärän 12 joukkueeseen. Kanadalainen sijoittaja Jack Kent Cooke maksoi NHL:lle 2 miljoonaa dollaria joukkueen sijoittamisesta Los Angelesiin.
Yleisökilpailun myötä uuden joukkueen nimeksi valikoitu Kings (suom. Kuninkaat), ja joukkueen väreiksi valittiin violetti ja kulta, koska niitä on perinteisesti pidetty kuninkaallisina väreinä. Omistaja Cooke halusi Kingsin pelaavan NBA-joukkue Los Angeles Lakersin kotihallissa Los Angeles Memorial Sports Arenassa. Kyseinen halli oli kuitenkin tehnyt jo sopimuksen WHL-joukkue Los Angeles Bladesin kanssa, ja tästä turhautuneena Cooke totesi rakentavansa kokonaan uuden kotihallin Kingsille.[2]
Uuden jäähallin nimeksi tuli The Forum, mutta sen rakennustyöt eivät olleet vielä valmiita NHL-kauden 1967–1968 alussa, joten Kings aloitti ensimmäisen kautensa toisella areenalla Long Beachin kaupungissa. Joukkue pelasi ensimmäisen ottelunsa 14. lokakuuta 1967, jossa se voitti toisen laajennusjoukkueen, Philadelphia Flyersin maalein 4–2.[3] Oma kotihalli The Forum aukesi viimein saman vuoden joulukuussa. Kings selvisi ensimmäisellä kahdella kaudellaan pudotuspeleihin, mutta niitä seurasi muutama heikompi kausi ja katsojaluvut vähenivät. Kings teki muutamia hyviä pelaajahankintoja 1970-luvun alussa, mukaan lukien hyökkääjät Bob Pulford ja Juha Widing sekä maalivahti Rogie Vachon, ja Kingsin onnistui päästä kevääksi 1974 pudotuspeleihin.[4]
Kingsin hävittyä pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella vuosina 1974 ja 1975[5] joukkue lähti tavoittelemaan tulivoimaisempaa hyökkäyskalustoa hankkimalla keskushyökkääjä Marcel Dionnen Detroit Red Wingsistä.[6] Kings eteni pudotuspeleissä puolivälieriin keväällä 1976 ja 1977, ja hävisi molemmissa Boston Bruinsille. Kingsin avainpelaajia oli Dionnen ja Vachonin lisäksi hyökkääjä Butch Goring, joka myöhemmin tuli tunnetuksi New York Islandersin 1980-luvun dynastiasta.[7]
Pudotuspelimenestys oli vaisua taas vuosikymmenen vaihteessa, kun Kings tippui neljä kautta peräkkäin ensimmäisellä kierroksella 1978–1981.[5] Tämän aikakauden valopilkkuna oli kuitenkin yksi NHL:n parhaista hyökkäysketjuista, kun Marcel Dionnen oikeaan laitaan asettui Dave Taylor vasempaan Charlie Simmer. Se sai nimen ”Triple Crown Line” (suom. Kolmen kruunun ketju), ja se on yksi eniten pisteitä tehneistä ketjuista koko NHL:n historiassa.[8] Joukkueen alkuperäinen omistaja Jack Kent Cooke myi vuonna 1979 Kingsin, Lakersin ja The Forum -hallin liikemies Jerry Bussille yhteensä 67,5 miljoonalla dollarilla.[9]
Kaudella 1981–1982 Kings yllätti pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella supertähti Wayne Gretzkyn johtaman Edmonton Oilersin otteluvoitoin 3–2.[10] Toisella kierroksella lopulta finaaliin asti edennyt Vancouver Canucks oli kuitenkin parempi voitoin 4–1. Kaudella 1982–1983 Kingsin ehdoton tähtipelaaja Dionne oli runkosarjassa liigan pistepörssin viides,[11] mutta joukkueen menestys jäi heikoksi ja Kings jäi pudotuspelien ulkopuolelle ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Myöskään seuraavalla kaudella Kings ei selviytynyt pudotuspeleihin.[5]
Uuden päävalmentaja Pat Quinnin johdolla Kings palasi pudotuspeleihin kaudeksi 1984–1985, mutta jäi ensimmäisellä kierroksella otteluvoitoin 0–3 tulevan mestari Edmonton Oilersin jalkoihin.[12] Kingsin menestys oli 1980-luvun loppupuolella kohtalaista, mutta se ei kertaakaan selvinnyt pudotuspelien toista kierrosta pidemmälle. Maaliskuussa 1987 Dionne siirtyi New York Rangersiin, ja hänen rooliaan oli paikkaamassa nuoret lupaavat hyökkääjät Jimmy Carson ja Luc Robitaille.[13]
Vuonna 1987 kalifornialainen Bruce McNall osti Kingsin ja teki siitä käytännössä välittömästi mestarisuosikin. Samalla joukkueen ilme uudistui kun väreiksi muutettiin hopea ja musta.[14] Koko jääkiekkomaailmaa järisyttänyt pelaajakauppa tapahtui 9. elokuuta 1988, kun Kings hankki Wayne Gretzkyn Oilersista. Varsinkin kanadalainen jääkiekkoyleisö oli harmissaan kun he menettivät kansallissankarinsa Yhdysvaltoihin.[15] Gretzkyn saapuminen Kaliforniaan lisäsi jääkiekon suosiota alueella, ja NHL saikin myöhemmin kaksi uutta kalifornialaisjoukkuetta, Mighty Ducks of Anahemin ja San Jose Sharksin.[16]
Gretzkyn ensimmäisellä Kings-kaudella 1988–1989 hän teki tehopisteet 54+114=168, ja oli koko liigan pistepörssin toisena edellään vain Mario Lemieux.[17] Kings oli runkosarjassa Smythe-divisioonan toinen ja kohtasi pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella Gretzkyn entisen seuran Oilersin, jonka se voitti otteluvoitoin 4–3. Toisella kierroksella tuleva mestari Calgary Flames vei ottelusarjan tylysti 0–4.[18]
Kaudeksi 1989–1990 päävalmentajaksi tuli lyhyen NHL-uran pelaajana tehnyt Tom Webster.[19] Gretzky voitti liigan pistepörssin tehoin 40+102=142, ja yli 100 tehopisteen ylsi myös hyökkääjä Bernie Nicholls, joka tosin siirtyi Rangersiin suunnilleen kauden puolivälissä. Pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella Kings sai revanssin heidät viime kaudella pudottaneesta Flamesistä voitoin 4–2. Viime kauden tapaan Kings hävisi toisella kierroksella 0–4 tulevalle Stanley Cup -mestarille, tällä kertaa Oilersille.[20]
Kaudella 1990–1991 Kings voitti ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran seurahistoriassaan divisioonan mestaruuden. Runkosarjan 80 ottelusta tuli 46 voittoa, 24 häviötä ja 10 tasapeliä, yhteensä 102 pistettä. Gretzky voitti edelliskauden tapaan pistepörssin, ja Kingsin pelaajat saivat useita palkintoja. Pitkään Kingsissä pelannut Dave Taylor palkittiin Bill Masterton Memorial Trophylla ja King Clancy Memorial Trophylla.[21] Kovanaaman roolista tunnettu Marty McSorley palkittiin NHL Plus/Minus Awardilla, jonka hän jakoi Flamesin Theo Fleuryn kanssa. Pudotuspelimenestys jäi kuitenkin pettymykseksi, kun toisella kierroksella Oilers oli parempi voitoin 2–4. Oilers tiputti Kingsin myös kaudella 1991–1992, tällä kertaa ensimmäisellä kierroksella voitoin 2–4. Tällä kaudella joukkueeseen liittyi Gretzkyn vanha tutkapari, suomalaishyökkääjä Jari Kurri. Pelillisesti Kurrin rooli muuttui puolustavammaksi, eikä hänen peliaikansa enää vastannut Oilersissa vietettyjen vuosien minuutteja. Hän oli kuitenkin joukkueen tehokkaimpia pelaajia, vaikka pelasikin myöhemmin Gretzkyn kanssa eri ketjuissa.
Kaudella 1992–1993 Kings lähti pudotuspeleihin divisioonansa kolmannelta sijalta. Kings eteni ensimmäistä kertaa seurahistoriassaan konferenssin finaaleihin, jossa se kohtasi Toronto Maple Leafsin. Kings voitti seitsemänteen otteluun venyneen ottelusarjan, ja saavutti täten seurahistoriansa ensimmäinen konferenssin mestaruuden eli Clarence S. Campbell Bowlin. Stanley Cupin finaaleissa vastaan asettui Montreal Canadiens, joka oli parempi otteluvoitoin 1–4.[5]
Finaaliin päätyneen kauden jälkeen Kingsin menestys romahti, ja seuraavan neljän kauden ajan 1994–1997 se jäi pudotuspelien ulkopuolelle. Eräs positiivisempia tapahtumia nähtiin 23. maaliskuuta 1994, kun Gretzky teki uransa 802 maalin, ja siirtyi NHL:n kaikkien aikojen maalitilaston kärkeen Gordie Howen ohi.[22] Samaan aikaan omistaja McNallilla oli vaikeuksia maksaa lainaa takaisin Bank of Americalle, joka uhkasi pakottaa Kingsin konkurssiin, ellei McNall myy joukkuetta. McNallin törsäily oli johdattanut joukkueen taloudellisiin vaikeuksiin, ja lopulta vuonna 1995 se asetettiin konkurssiin. Samalla Kings joutui luopumaan monesta tähtipelaajastaan, ja myös Gretzky vaati siirtoa parempaan joukkueeseen. Hänet kaupattiin St. Louis Bluesiin vuonna 1996.[23]
6. lokakuuta 1995, vain yksi päivä ennen kauden 1995–1996 alkua joukkueen osti 113,5 miljoonalla dollarilla liikemiehet Philip Anschultz ja Edward P. Roski.[24] Vuoden 1996 maaliskuussa Kings kauppasi Kurrin yhdessä McSorleyn sekä Shane Churlan kanssa New York Rangersiin vaihdossa Ray Ferraroon, Ian Laperrièreen, Mattias Norströmiin, Nathan LaFayetteen ja 4. kierroksen varausnumeroon vuoden 1997 varaustilaisuudessa.[25]
Kaudeksi 1997–1998 Kings pääsi Tyynenmeren divisioonan toiselta sijalta pudotuspeleihin, mutta hävisi St. Louis Bluesille ensimmäisellä kierroksella 0–4.[5] Kaudella 1998–1999 Kings romahti taas divisioonansa viimeiseksi ja mittavan pelaajauran tehnyt päävalmentaja Larry Robinson sai potkut. Seuraavalla kaudella Kings muutti uuteen kotihalliin Staples Centeriin Los Angelesin keskustaan. Kauden näkyvimpiä hankintoja oli slovakialaishyökkääjä Žigmund Pálffy.[26] Kings palasi uuden päävalmentaja Andy Murrayn johdolla pudotuspeleihin, mutta menestystä ei tullut; ensimmäisellä kierroksella 0–4 otteluvoitoin häviö Detroit Red Wingsille. Kings oli pelannut nyt seitsemän peräkkäistä kautta ilman yhtään voitettua pudotuspeliottelua.[5]
Kaudella 2000–2001 Kings ponnisti divisioonan kolmannelta sijalta pudotuspeleihin, jossa se onnistui yllättämään vahvana ennakkosuosikkina pidetyn Detroit Red Wingsin ensimmäisellä kierroksella voitoin 4–2. Toisella kierroksella tuleva Stanley Cup -mestari Colorado Avalance oli parempi seitsemässä ottelussa. Seuraavalla kaudella Kings ei saanut revanssia Avalanchesta ensimmäisellä kierroksella; Colorado jälleen jatkoon seitsemässä ottelussa.[5]
Seuraavat viisi pelattua kautta olivat Kingsin osalta heikkoja. Kings ei selviytynyt kertaakaan pudotuspeleihin 2003–2009, kausi 2004–2005 jäi kokonaan pelaamatta työsulun vuoksi. Tänä aikakautena Kings teki kuitenkin hyviä varauksia varaustilaisuudessa: vuonna 2003 Dustin Brown, vuonna 2005 Anze Kopitar ja Jonathan Quick, sekä vuonna 2008 Drew Doughty. Nämä pelaajat muodostivat tärkeän rungon myöhemmälle menestykselle.[27]
.jpg)
Kauden 2009–2010 runkosarja oli selvä parannus aiemmista. Runkosarjassa tuli 101 pistettä, joka oli kolmas kerta seurahistoriassa kun Kings ylitti 100 pistettä. Pudotuspeleissä Kings hävisi ensimmäisellä kierroksella Vancouver Canucksille 2–4. Seuraava kausi oli samankaltainen, runkosarjassa tuli 46 voittoa, täsmälleen sama määrä kuin aiempana vuonna.[5] Myös pudotuspelimenestys jäi yhtä heikoksi, ensimmäisen kierroksen tappio otteluvoitoin 2–4, tällä kertaa San Jose Sharksille.
Kausi 2011–2012 alkoi Kingsin osalta heikosti, jonka vuoksi päävalmentaja Terry Murray korvattiin Darryl Sutterilla. Kings paransi otteitaan, ja oli lopulta divisioonansa kolmas 95 pisteellä.[5] Pudotuspeleissä ensiksi vastaan asettui Presidents’ Trophy -voittaja Canucks, jonka Kings kukisti vakuuttavasti otteluvoitoin 4–1. Kings eteni toiselle kierrokselle ensimmäistä kertaa sitten kevään 2001, ja siinä kaatui suoraan neljässä ottelussa St. Louis Blues. Kevään yllättäjä Phoenix Coyotes taipui konferenssifinaalissa 4–1, ja Kings eteni toista kertaa historiassaan Stanley Cupin finaaleihin. Finaalissa vastaan asettui New Jersey Devils, jonka Kings voitti otteluvoitoin 4–2 ja juhli siten ensimmäistä Stanley Cup -mestaruuttaan.[28] Kuudes ja ratkaiseva finaali pelattiin Los Angelesin Staples Centerissä, joten Kingsistä tuli ensimmäinen joukkue sitten Anaheim Ducksin (2007), joka voitti Stanley Cupin kotijäällä. Maalivahti Jonathan Quick palkittiin Conn Smythe Trophylla pudotuspelien arvokkaimpana pelaajana, ja pian sen jälkeen hän allekirjoitti 10 vuoden jatkosopimuksen.[29]
Kausi 2012–2013 alkoi työsululla, joten runkosarja lyhennettiin 48 otteluun. Hallitsevana mestarina Kings ylsi taas konferenssifinaaleihin, mutta hävisi niissä tulevalle mestarille Chicago Blackhawksille viidessä ottelussa.[5]
Kaudella 2013–2014 Kings sai revanssin hallitsevasta mestarista Blackhawksista niin ikään konferenssifinaaleissa otteluvoitoin 4–3. Myös ensimmäisen ja toisen kierroksen ottelusarjat venyivät seitsemään otteluun. Finaalisarjassa kaatui New York Rangers voitoin 4–1, ja Kings juhli seurahistoriansa toista Stanley Cupia. Los Angelesissä pelattu viides ja ratkaiseva ottelu venyi toiseen jatkoerään, jossa Kingsin sankariksi nousi ratkaisumaalin tehnyt Alec Martinez.[30] Kingsin pudotuspelikeväässä oli yhteensä 26 ottelua, joka jakaa liigan ennätyksen vuoden 1987 Flyersin ja 2004 Flamesin kanssa. Anze Kopitar oli pudotuspelien paras pistemies 26 tehopisteellä ja Justin Williams valittiin arvokkaimmaksi pelaajaksi.[31]
Kahta Stanley Cupia seurasi taas vaikeammat ajat. Mestaruuskevään 2014 jälkeen Kings on selvitynyt kolmesti pudotuspeleihin, eikä kertaakaan ole edennyt ensimmäistä kierrosta pidemmälle.[5]
| Los Angeles Kings kaudella 2024–2025 | ||||||
|---|---|---|---|---|---|---|
| Kokoonpano | Valmentajat | |||||
|
Maalivahdit
Puolustajat
|
Hyökkääjät
|
Päävalmentaja
Lähde: Eliteprospects eliteprospects.com. | ||||
Bernie Nicholls, 70 (1988–1989) Wayne Gretzky, 122 (1990–1991) Wayne Gretzky, 168 (1988–1989) Dave Taylor, 17 Marty McSorley, 399 (1992–1993) Jonathan Quick, 10 (2011–2012) Luc Robitaille, 84 (1986–1987) Larry Murphy, 76 (1980–1981) Bob Wall 1967–1969 Larry Cahan 1969–1971 Bob Pulford 1971–1973 Terry Harper 1973–1975 Mike Murphy 1975–1981 Dave Lewis 1981–1983 Terry Ruskowski 1983–1985 Dave Taylor 1985–1989 Wayne Gretzky 1989–1996 Luc Robitaille 1992–1993, 2006 (Robitaille toimi kapteenina Gretzkyn oltua loukkaantuneena poissa pelissä ja uudelleen uransa viimeisessä kotipelissä) Rob Blake 1996–2001
Mattias Norström 2001–2007 (Siihen asti kunnes kaupattiin Dallas Starsiin) Rob Blake 2007–2008 Dustin Brown 2008–2016 Anže Kopitar 2016- Rob Blake Marcel Dionne Dave Taylor Luc Robitaille Wayne Gretzky (numero jäädytetty koko liigassa) Larry Regan: 1968–1973 Jake Milford: 1973–1977 Rogie Vachon: 1983–1992 Nick Beverley: 1992–1994 Dave Taylor: 1997–2006 Dean Lombardi: 2006–2017 Rob Blake: 2017–Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
