Kiinan kirjallisuus tarkoittaa useimmiten nykyisen Kiinan, Hongkongin ja Taiwanin alueilla kirjoitettua kiinalaisin merkein kirjoitettua kirjallisuutta. Kiinan kirjallisuudella on pitkät perinteet, ja maailman vanhin säilynyt painettu kirja on löydetty Kiinan alueelta ajoitettu vuodella 868. Varhaisin säilynyt kiinalainen kirjallisuus on pääosin tietokirjallisuutta, filosofisia tai uskonnollisia teoksia sekä runoutta.
Varhainen historia
Kiinalaista kirjallisuutta edelsivät ennustamiseen ja historiankirjoitukseen hyödynnetyt kirjoitukset, joista ensimmäinen merkittävä tekstikokoelma on Shang-dynastian (n. 1600–1100 eaa.) aikaiset oraakkeliluukirjoitukset. Ensimmäiset varsinaiset kirjalliset tekstit ajoittuvat Taistelevien läänitysvaltioiden aikakaudelle, jolle on ajoitettu aikaisimmat nykypäivään asti säilyneet versiot taolaisista ja kungfutselaisista klassikoista.[1]
Kirjallisuutta hyödynnettiin muinaisessa Kiinassa osana hallintoa. Qin-dynastia (221–206 eaa.) yhdisti ensimmäistä kertaa useita nyky-Kiinan alueita ja kirjallisuuden kannalta merkittävänä uudistuksena alueelle otettiin käyttöön yhtenäinen kirjoitusjärjestelmä ja aloitettiin kiinalaisen byrokratian perinne, jossa kirjallisuus välitti lainopillisia ja hallinnollisia säännöksiä. Han-dynastian (206 eaa.–220 jaa.) aikana jatkettiin ja vahvistetiin virkamiesvaltaan perustuvaa hallintojärjestelmää, joka edesauttoi kirjallisen kulttuurin kehittymistä. Han-kaudelta eteenpäin kungfutselaisista klassikoista tuli osa virkamieskokeiden materiaalia, ja 1200-luvulta lähtien kokeet perustuivat neljään kirjaan.[1]
Paperi keksittiin Kiinassa 200-luvulla eaa., mutta se otettiin laajempaan käyttöön vasta 300-luvulla. Varhaisin paperille painetun kirjan muoto oli käärö. Paperi korvasi aiemmin käytetyt bambu- ja puumateriaalit. Maailman vanhin säilynyt paperille painettu kirja on nykyisen Gansun alueelta Mogao-luolista löydetty kiinankielinen käännös Timanttisutrasta vuodelta 868.[1]
Puupainanta kehittyi Kiinassa Tang-kaudella ja mahdollisti kirjallisuuden leviämisen aiempaa laajemalle. Puupainanta pysyi Kiinan tärkeimpänä kirjanpainannan tekniikkana 1800-luvulle asti. Kirjanpaino kukoisti Song-dynastian (960–1279) aikana, jolloin kirjoja tuotettiin koodeksin muodossa. Koodeksin syrjäytti vasta paljon myöhemmin Kiinaan rantautuneet länsimaiset kirjansidontatavat.[1]
600-luvulla noussutta Tang-dynastiaa (618–907) pidetään usein kiinalaisen kulttuurin kultakautena ja eritoten runouden kukoistuskautena. Tang-kauden runoissa kuvaillaan aikakauden rikkautta ja hovin loistoa.[1]
Moderni historia
Qing-dynastian kaaduttua vuonna 1912 manner-Kiinasta tuli tasavaltainen. Ajan kirjallisuudessa alkoi näkyä yhä enemmän kansainvälisyys ja länsimaisten kirjailijoiden, kuten Nikolai Gogolin ja Henrik Ibsenin vaikutus. Tasavaltaisen ajan kirjailijat kamppailivat sensuurin kanssa, mikä jatkui edelleen tiukentui vuoden 1949 kommunistisen vallankumouksen jälkeen.[1]
Erityisen merkittävä oli vuonna 1919 alkanut toukokuun neljännen päivän liike, joka vaikutti myös kiinalaiseen kirjallisuuteen. Uudistusmielinen liike näki perinteisen kungfutselaisen ideologian Kiinan ja kiinalaisten kehityksen esteenä. Valtaosa kiinan klassisesta kirjallisuudesta on kirjoitettu klassisella kiinalla (文言), joka eroaa puhutusta kiinasta (白话). Liikkeestä inspiroituneet kirjoittajat hylkäsivät klassisen kirjakiinan ja alkoivat sen sijaan kirjoittaa teoksia puhuttua kiinaa mukaillen.[1]
Kiinan kansantasavallan varhaisten vuosikymmenten kulttuurin ohjenuoriksi nousivat Mao Zedongin Yan'anissa vuonna 1942 pitämät kulttuuria käsittelevät puheet, joiden mukaan kaiken taiteen tulee heijastaa työväenluokan elämää ja pitää heitä yleisönä sekä palvella politiikkaa ja erityisesti sosialismin edistämistä. Maon periaatteita noudatettiin jäykimmin kulttuurivallankumouksen aikana.[2] Sensuuri ja useat älymystönvastaiset massakampanjat rajoittivat merkittävästi kirjallisuuden käsittelemiä aiheita ja pyrkivät rajoittamaan myös siinä käytettyjä tyylikeinoja.[1]
Niin kutsuttu arpikirjallisuus kuvaa Kiinassa pian Maon aikakauden lopun jälkeen ilmestyneitä teoksia, jotka käsittelevät kulttuurivallankumouksen traumoja ja arvostelevat aikakauden ideologista fanatismia. Vainotuista intellektuelleista tuli liikkeen kirjallisia sankareita. Vaikka arpikirjallisuuden merkitys Kiinan kirjallisuuden uudistajana jäi rajalliseksi, se oli ensimmäinen askel maolaisen kirjallisuusihanteen purkamisessa ja loi perustaa myöhemmille mannerkiinalaisille kirjallisuusilmiöille.[3]
Filosofiset tekstit
Kungfutsen, Mengzin, Laozin ja muiden sadan koulukunnan ajattelijoiden vanhemmat teokset olivat myös laajalti saatavilla Tang-dynastiasta lähtien.[4] Tärkeimmät näistä filosofisista kirjoituksista kiinalaisen kulttuurin kannalta ovat tekstit, jotka tunnetaan nimellä viisi klassikkoa ja neljä kirjaa.[1][2][4]
Viisi klassikkoa ovat:
- Laulujen kirja (詩經 Shījīng), joka koostuu vanhoista runoista.
- Rituaalien kirja (禮記 Lǐjì), johon on koottu vanhat käyttäytymisohjeet.
- Kirjoitusten kirja tai Historian kirja (書經 Shūjīng), joka sisältää historiallisia tapauksia, lakeja ja määräyksiä.
- Kevättä ja syksyä (春秋 Chūnqiū eli 麟經 Línjīng), joka on muinaisen Lu-valtion historiikki.
- Muutosten kirja (易經 Yìjīng), joka sisältää vanhaa ennustusoppia.
Neljä kirjaa ovat:
- Suuri oppi (大學 Dàxué), joka oli alun perin luku Rituaalien kirjassa, mutta joka erotettiin omaksi kirjakseen. Kyseessä on luultavasti ollut alun perin prinssien ja muun yläluokan opas.
- Tarkoituksen oppi (中庸 Zhōngyōng), jonka alkuperä on samanlainen kuin Suuren opin: Zhu Xi erotti sen omaksi kirjakseen Riiteistä.
- Keskustelut (論語; yksinkert.: 论语; Lúnyǔ), Kungfutsen ja hänen oppilaidensa välisiä keskusteluja.
- Mengzi (孟子 Mèngzĭ), Mengzin ja kuninkaiden välisiä keskusteluja
Nämä yhdeksän teosta ovat olleet pitkään keskeisiä kiinalaisessa koulutuksessa ja niitä pidetään yhä tärkeinä. Ne muodostivat pitkään kulttuurisen standardin, jonka ihmisten odotettiin täyttävän, jos he halusivat työskennellä hallinnon tehtävissä. Ne varmistivat virkamiesehdokkaan lukutaidon ja kuulumisen maan eliittiin.[4]
Erityisesti kiinalaisilla klassikkoteoksilla on ollut huomattavaa vaikutusta myös Kiinan rajojen ulkopuolella. Japani, Korea ja Vietnam omaksuivat kiinalaisen kirjoitusjärjestelmän ja kiinalaisista kirjallisista teoksista tuli perusta kaikkien näiden kirjoitusjärjestelmien kehittämiselle, joten kiinalainen ajattelu vaikutti merkittävästi näihin kulttuureihin.[4]
Runous
Runous on yksi Kiinan kirjallisuuden päägenreistä. Varhaisista kansanlauluista juontuu shi-muoto (诗), joka kiteytyi Han-dynastian aikana ja oli hallitseva seuraavat 1200 vuotta. Muodosta tuli ajan myötä yhä monimutkaisempi, kunnes sen muodollisten sääntöjen hallitseminen vaati vuosien opiskelua.[2] Tang-dynastian runoista keskeisimpinä pidetään Li Baita, Du Futa ja Wang Weitä.[4]
Kertomakirjallisuus
Novelli, joka alkoi kehittyä Tang-dynastian aikana, painotti aluksi joko historiallisia tapahtumia tai yliluonnollisia tapahtumia, joita ei voitu yhdistää muodolliseen historialliseen teokseen. Ajatus fiktiosta historiaan liittyvänä säilyi, mutta silti mielikuvituksellisempi ja rationaalisesti selittämättömämpi.[2]
Kirjallinen fiktio nousi huippuunsa Ming- ja Qing-dynastioiden aikana 1300-luvun ja 1700-luvun välillä, kun Kiinan neljä suurta klassikkoromaania kirjoitettiin.[4] Neljä klassikkoromaania ovat:
- Matka länteen (西遊記 Xīyóujì)
- Punaisen huoneen uni (紅樓夢 Hónglóumèng)
- Vedenvarren tarinat (水滸傳 Shuǐhǔ zhuàn)
- Kolmen kuningaskunnan kertomus (三國演義, Sānguó yǎnyì)
Näistä neljästä vuonna 1791 julkaistua Punaisen huoneen unta pidetään kiinalaisen kirjallisuuden suurimpana kirjallisena mestariteoksena sen tyylin, teeman ja laajuuden vuoksi.[4]
Moderneja kiinalaisia kirjailijoita
- Ba Jin (1904–2005)
- Bing Xin (1900–1999)
- Eileen Chang (1920–1995)
- Feng Zikai (1898–1975)
- Guo Moruo (1892–1978)
- Jin Yong (1924–2018)
- Liang Qichao (1873–1929)
- Lin Yutang (1895–1976)
- Lu Xun (1881–1936)
- Sanmao
- Su Manshu (1894–1918)
- Wen Yiduo (1899–1946)
- Xu Zhimo (1896–1936)
- Yan Fu (1853–1924)
Nykykirjallisuus
Vuonna 2012 eeppisistä historiallisista romaaneistaan tunnetusta Mo Yanista tuli ensimmäinen Kiinan kansalainen, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Vuonna 2000 palkinto myönnettiin Kiinasta Ranskaan 1980-luvulla paenneelle Gao Xingjianille. 2020-luvulla avantgardisti Can Xue on ollut Nobel-veikkauslistojen kärjessä.[5][6]
Liu Cixinin scifitrilogia Muistoja planeetta maasta nousi kansainväliseen suosioon 2010-luvulla. Sarjan ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (2007) sai arvostetun tieteis- ja fantasiakirjallisuuden Hugo-palkinnon vuonna 2015. Kirjan englanninkielistä käännöstä oli myyty vuonna 2024 jo yli kolme miljoonaa kappaletta, mikä teki siitä kansainvälisesti myydyimmän mannerkiinalaisen kirjan sitten kansantasavallan perustamisen.[7] Liun teokset on luettu osaksi kiinalaisen scifin vuonna 1989 alkanutta uutta aaltoa.[8]
Kiinalaisia nykykirjailijoita
- Can Xue (1953–)
- Chi Zijian (1964–)
- Gao Xingjian (1940–)
- Liu Cixin (1963–)
- Mo Yan (1955–)
- Su Tong (1963–)
- Yan Lianke (1958–)
- Yu Hua (1960–)
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
