Neuvostoliiton puna-armeijan kesällä 1944 Kannaksella suorittama massiivinen sotatoimi. From Wikipedia, the free encyclopedia
Kannaksen suurhyökkäys oli Neuvostoliiton puna-armeijan kesällä 1944 Karjalankannaksella suorittama jatkosodan massiivinen sotatoimi. Tällä Suomen oloissa ennennäkemättömän voimakkaalla hyökkäyksellä Neuvostoliitto pyrki nopeaan ratkaisuun Suomen osalta, yhtenä tavoitteenaan sillä oli siirtää joukkoja etelämmäksi, vetäytyviä saksalaisia vastaan. Suomen sotamarsalkka Mannerheim ei ollut odottanut suurhyökkäystä. Suomalaisjoukot vetäytyivät Itä-Karjalasta, Etelä-Kannakselta ja Viipurista. Suomalaiset kuitenkin torjuivat hyökkäyksen Tali-Ihantalassa (”Tali-Ihantalan ihme”), Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Tappiot olivat raskaat molemmille osapuolille. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat aselevon pian tämän jälkeen.
 |
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: lähteissä epäselvyyksiä |
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Laajoja jaksoja ilman viitteitä. |
| Kannaksen suurhyökkäys | |||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa jatkosotaa | |||||||||||
 Tuhottu neuvostoliittolainen Josif Stalin -panssarivaunu Karjalassa. | |||||||||||
| |||||||||||
| Osapuolet | |||||||||||
| Komentajat | |||||||||||
| Vahvuudet | |||||||||||
|
75 000 (alussa)–100 000 miestä Karjalan Kannaksella |
yhteensä 450 000 - 460 000 miestä. Karjalan Kannaksella 260 000 - 270 000 (Jukka L. Mäkelä, Teräsvyöry.Kannaksella, WSOY 1973 sivu 149) | ||||||||||
| Tappiot | |||||||||||
|
12 932 kuollutta 2 300 sotavangiksi jäänyttä Suomen ilmavoimat ja Osasto Kuhlmey: n. 65 sotatoimissa menetettyä lentokonetta |
25 000 kuollutta NL: ilmavoimat: n. 260 sotatoimissa menetettyä lentokonetta 1.6 - 20.7.44 294 tuhoutunutta panssaria tai rynnäkkötykkiä | ||||||||||
| |||||||||||
Liittoutuneet olivat suorittaneet 6. kesäkuuta 1944 maihinnousun Normandian rannikolle Ranskassa. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli luvannut Teheranin konferenssissa vuonna 1943 liittoutuneille, että maihinnousua tukisi puna-armeijan samanaikainen hyökkäys idästä. Suomessa yleisesti uskottiin Neuvostoliiton pyrkivän ”kilpajuoksussa Berliiniin” mahdollisimman pitkälle ennen länsiliittoutuneita, joten hyökkäystä ei odotettu Suomen rintamalle lähiaikoina. Suomen tiedustelu oli pitkin kevättä havainnut merkkejä, jotka viittasivat kasvaneeseen aktiivisuuteen Leningradin alueella, mutta näitä tietoja ei osattu ottaa huomioon tai ei eri syistä haluttu tulkita oikein. Marsalkka Mannerheim toimi ja teki ratkaisunsa sen käsityksen mukaan, että välitöntä hyökkäysuhkaa ei ollut odotettavissa. Myöhemmän ajan historiantutkijoiden mukaan Itä-Karjala tulevien rauhanneuvotteluiden panttina oli muodostunut päähänpinttymäksi Mannerheimille. Kuuluisassa päiväkäskyssään kesällä 1941 hän oli korostanut Itä-Karjalan merkitystä sodan tavoitteita linjatessaan, eikä tämän tekijän psykologista vaikutusta voi olla ottamatta huomioon.[1] Itä-Karjalan valtausta oli myös perusteltu sen mahdollistamien lyhyempien puolustuslinjojen tuomalla edulla, joten niistä luopuminen taisteluitta koettiin raskaaksi. Joukkojen siirto Kannakselle sen puolustuksen vahvistamiseksi olisi käytännössä merkinnyt vetäytymistä Itä-Karjalasta ja sen vapaaehtoista luovuttamista neuvostoliittolaisille.
Suomen sotavoimien pääosat oli sijoitettu kauas Itä-Karjalaan Aunukseen. Karjalan kannakselle sijoitettujen joukkojen määrä oli noin 75 000 miestä. Vertailun vuoksi talvisodassa Kannakselle sijoitettujen suomalaisjoukkojen määrä oli 200 000 miestä. Linnoitustöissä asemasotavaiheen aikana oli panostettu Aunuksessa Pisi–Saarimäki–Sammatus-linjaan ja Maaselän kannaksella Karhumäki–Liistepohja-linjaan. Sen sijaan työt Kannakselle suunnitelluilla linjoilla olivat vasta alussa. Taistelujen alkaessa suomalaisilla oli asemissa Kannaksella Laatokalta lukien 19. prikaati, 15. divisioona, 2. divisioona ja 10. divisioona. Reservinä olivat 3. divisioona ja 18. divisioona sekä Ratsuväkiprikaati Vammelsuu–Taipale-asemassa ja Panssaridivisioona lähellä Viipuria.
Stalin kuitenkin yllätti länsiliittoutuneet ja etenkin Suomen ratkaisullaan. Suurhyökkäystä oli valmisteltu pitkään ja huolellisesti. Tarkoitusta varten Neuvostoliiton pääesikunta (Stavka) oli osoittanut Leningradin rintaman käyttöön 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä ja 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Joukkoja oli runsaasti ja niitä oli harjoitettu tulevan taistelumaaston kaltaisilla alueilla etukäteen. Neuvostoliitolle oli Leningradin vapauttamisella suuri psykologinen merkitys. Murskaamalla Suomen armeijan venäläiset saisivat yhteyden pohjoiseen, Suomenlahden laivastonsa käyttöön ja selustansa Itä-Karjalassa turvattua.
Päämajalle hyökkäys tuli yllätyksenä, sillä se oli 3. kesäkuuta kotiuttanut eräitä ikäluokkia ja antanut lomien jatkua. Tykistön vetotraktoreita ja hevosia oli sijoitettu taaemmas linnoitus- ja maataloustöihin hyökkäyksen alkaessa. Sen alettua vetäytyviltä joukoilta jäi viholliselle muun muassa 50 uutta panssarintorjuntatykkiä.
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: läpimurtotaistelun kuvaus puuttuu |
Puna-armeijan hyökkäyksen painopistesuunnan 6,7 kilometrin pituiselle Valkeasaaren lohkolle oli varattu kolmedivisioonainen kaartinarmeijakunta, jolla oli tukenaan muun muassa kolme rykmenttiä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä. Lisäksi alueelle oli keskitetty divisioonien tykistön lisäksi kuusi tykistörykmenttiä sekä kranaatinheitin- ja raketinheitinrykmentti. Murtoalueen taistelua oli valmistautunut tukemaan 1 208 yli 75 millimetrin tykkiä tai kranaatinheitintä. Rintamakilometriä kohden tämä teki siis yli 200 tykkikaliiperista asetta.
Valkeasaaren lohkoa puolusti suomalaisten kolmepataljoonainen Jalkaväkirykmentti 1 (JR 1). Lohkolla oli siten puna-armeijalla 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa suomalaisten kolmea pataljoonaa vastaan. Tykistön osalta puna-armeijan joukot olivat myös täysin ylivertaisia.
Puna-armeija aloitti 9. kesäkuuta 1944 tykistöllä ja ilmavoimilla suomalaisten asemien tuhoamisen, mikä tuli alueelle sijoitetulle suomalaiselle 10. divisioonalle järkytyksenä ja se joutui sitomaan reservinsäkin heti taisteluun. Päämaja ei edelleenkään olettanut suurhyökkäyksen alkaneen. Seuraavana päivänä, eli 10. kesäkuuta alkoi kello viideltä aamulla 135 minuuttia kestänyt tulivalmistelu, johon otti osaa 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Suomalaisten asemat jauhautuivat miltei olemattomiin. Sota-arkiston kaatuneiden tietokannan mukaan Valkeasaaressa kaatui 9.–14. kesäkuuta 163 suomalaista sotilasta.[2]
Päämajalle kävi pian selväksi, että kyseessä on suurhyökkäys. Menetettyjen asemien takaisin saamisesta ei ollut toivoakaan. Suomalaisilla joukoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä Vammelsuu–Taipale-linjalle. Suomalaisten pääjoukot olivat Kivennavan suunnalla, joten vihollinen suuntasi hyökkäyksen toisaalle, heikommin miehitettyyn Kuuterselkään. Siellä Suomella oli ainoastaan käytettävissään 3. divisioona 30 kilometriä leveällä alueella.
VT-linja murtui Kuuterselässä jo ensiyrittämällä 14. kesäkuuta. Tykistövalmistelu oli samaa luokkaa kuin viisi päivää aiemmin pääasemaa murrettaessa[3]. Jääkäriprikaatin vastahyökkäys iltayöllä 14. kesäkuuta menestyi aluksi hyvin, mutta lopulta se tyrehtyi voimien puutteeseen ja venäläisten murtautuessa VT-linjan läpi Kuuterselästä länteen Sahakylän–Mustanmäen alueelle ja Vammeljärvelle.
Neuvostoliitto tiesi Siiranmäen olevan Kuuterselän ohella suomalaisten linjan heikko kohta. Puna-armeija tekikin kolmella divisioonalla läpimurtoyrityksiä Siiranmäessä neljän päivän ajan. Everstiluutnantti Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7 painoi ne vastahyökkäyksillään takaisin kerta toisensa jälkeen.[3]
Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Lennart Oeschin 15. kesäkuuta Kannaksen puolustuksen johtoon ja samalla määräsi joukot viivyttäen vetäytymään Viipuri–Kuparsaari–Taipale-linjalle. Pääosa joukoista onnistuttiinkin vetämään tälle linjalle ja venäläisten aikeet tuhota suomalaisten joukot kokonaan Kannaksella epäonnistuivat alkumenestyksestä huolimatta.
Vetäytymällä VKT-linjalle suomalaiset voittivat aikaa apuvoimien saamiseksi. Mannerheim määräsi neljä divisioonaa ja yhden prikaatin siirrettäväksi Itä-Karjalasta Kannakselle. Samalla tämä merkitsi luopumista taisteluitta Itä-Karjalasta. Aunuksessa olleet suomalaisjoukot saivat käskyn vetäytyä 16. kesäkuuta, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksensä Itä-Karjalassa. Lähestyttäessä VKT-linjaa venäläisten hyökkäys hidastui, maasto ei mahdollistanut panssarivaunujen yhtä tehokasta käyttöä kuin hyökkäyksen alussa. Vaikka joukot oli saatu ryhmitettyä 20. kesäkuuta mennessä VKT-linjalle, alku ei ollut lupaava. Viipurin taistelussa kaupunki menetettiin heti puna-armeijan ensimmäisellä yrityksellä, kun Viipuria puolustaneen prikaatin miesten hermot pettivät ja pakokauhu otti joukoista vallan. Sotilaallisesti Viipuri ei ollut merkittävä, mutta symbolisesti sen menettäminen oli raskas isku. Toisaalta Neuvostoliitolle se oli merkittävä voitto, tämän johdosta Moskovassa ammuttiin kunnialaukauksia.
Puna-armeija sai 21. kesäkuuta käskyn ylijohdolta hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenrannan–Imatran tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava Kotkan–Kouvolan tasa. Seuraavana päivänä neljä armeijakuntaa aloitti hyökkäyksen Viipurin itäpuolelta, jossa käytiin suomalaisten torjuntavoitoksi muodostuneet Talin–Ihantalan taistelut, niin sanottu Ihantalan ihme. Puna-armeijan rintamakomentajat pyysivät vahvistuksia, mutta ylijohto katsoi joukkojen riittävän viitaten alkuvaiheen menestykseen. Samaan aikaan virtasi suomalaisille vahvistuksia Itä-Karjalasta. Kolmen päivän taisteluissa suomalaiset saivat asemansa pidettyä 11 suomalaisen ja yhden saksalaisen divisioonan, neljän prikaatin ja rynnäkkötykkiprikaatin voimin. Käytössä oli myös yhteensä 57 patteriston tulivoima, mikä on Suomen oloissa ennenkokematonta. Suomalainen tykistö ampui viikon aikana Ihantalan alueella yhteensä 56 000 laukausta, toisaalta puna-armeijan tykistö ampui arviolta 87 000 laukausta. Puna-armeijan läpimurtoyritys epäonnistui.
Venäläisten hyökkäyksen päätavoitteen jäätyä suomalaisten joukkojen kovan vastuksen vuoksi saavuttamatta sen toiminta muuttui haparoivaksi. Hyökkäyksen jatkamiseen olisi tarvittu runsaasti lisävoimia ja aikaa. Tähän ei venäläisillä enää ollut mahdollisuuksia sillä se oli aloittanut suurhyökkäyksen 22. kesäkuuta Valko-Venäjällä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan on myös selvinnyt, että jo ennen Talin–Ihantalan taistelun alkamista olivat puna-armeijan Kannaksen yksiköt menettäneet hyökkäysvoimastaan jo noin puolet.
Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Viron rintamalla 24. heinäkuuta. Heinäkuussa 1944 venäläiset alkoivat siirtää joukkojaan itärintamalle ja hyökkäys Kannaksella keskeytettiin.
Ohto Mannisen tutkimusten mukaan neuvostoliittolaiset tappiot Kannaksen taisteluissa olivat noin 105 000 miestä ja lukema sisältää myös sairaustapaukset. Neuvostodivisioonat alun perinkin olivat miesvahvuudeltaan keskimäärin vain puolet suomalaisen jalkaväkidivisioonan vahvuudesta. Suhteellisen pienet tappiot söivät näin nopeasti divisioonan offensiivista voimaa. Suomalaistenkin tappiot olivat raskaat: noin 40 000 kaatunutta, kadonnutta ja haavoittunutta.
”Kummankin armeijan divisioonat olivat käytyjen kiivaiden taisteluiden uuvuttamia ja suuresti vajaavahvuiset”, kirjoitti neuvostohistorioitsija Morozov Viipuri-operaation taisteluista. Vaikka kirjatut tappioluvut ovat ristiriitaisia Leningradin rintaman joukkojen eri johtoportaiden välillä, Puna-armeijan tappiot olivat raskaat.
Jo suurhyökkäyksen ensimmäisinä päivinä 9.–10. kesäkuuta taistelun aloittaneiden joukkojen tappiot olivat 21. ja 23. Armeijan päiväilmoitusten mukaan Valkeasaaren ja Vaskisavotan suunnissa lähes 3 000 miestä, joista 700 kaatuneina. Ennen Viipurin valtausta 11.–16. kesäkuuta tappiot olivat neuvostoarmeijoiden ilmoitusten mukaan päivittäin keskimäärin 2 600 miestä, joka vastasi noin kolmen jalkaväkipataljoonan (kussakin 800) miestä.
Neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten perusteella ankarin taistelupäivä ennen Tali–Ihantalaa ja Vuosalmea oli 14. kesäkuuta, jolloin Puna-armeijan joukkojen menetykset kohosivat lähes 4 000:een, heistä kaatuneina 800 sotilasta.
Kuuterselän suunnassa Sahakylän vallannut kaksipataljoonainen 456. Jalkaväkirykmentti menetti 14. päivän taistelussa vahvuudestaan lähes puolet, 500 miestä. Siiranmäessä suomalaista JR 7:ää vastaan taistellut 98. Jalkaväkiarmeijakunta ilmoitti 13.–16. kesäkuuta taistelukertomuksessaan tappioikseen 3 784 miestä, joista 887 kaatuneina. Viipurin valtauksen jälkeen 21. kesäkuuta annettiin käskyt hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenranta–Imatra-tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava Kotka–Kouvola.
Hyökkäys alkoi seuraavana päivänä neljän armeijakunnan voimin Viipurin itäpuolelta. Hyökkäävien joukkojen iskukyky kuitenkin hiipui. Viimeiset täydennykset tulivat 25. kesäkuuta.
Neuvostoliittolaiset joukot kuluivat loppuun suomalaisten Karjalan kannaksen viivytyksessä ja Tali-Ihantalan–Äyräpään–Vuosalmen torjuntataisteluissa. Viipurin jälkeen vastahyökkäyksissä, taidokkaasti järjestetyllä tykistön tulella, Lentorykmentti 4:n pommituksin ja saksalaisen aseavun, jalkaväki- ja panssarijoukkojen sekä Lento-osasto Kuhlmeyn tuella suomalaiset aiheuttivat neuvostojoukoille, heidän raportoimien ilmoitusten perusteella 2 500–3 000 miehen tappiot päivittäin.
Esimerkiksi Ihantalaan hyökänneen 30. Kaartin armeijakunnan tappioiksi kirjattiin 25. kesäkuuta – 4. heinäkuuta kaatuneina ja kadonneina 1 800 sekä haavoittuneina 7 200. Yhteensä 9 000:n tappiot olivat noin puolet armeijakunnan miesvahvuudesta.
Kannaksen ankarin taistelupäivä oli neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten mukaan 28. kesäkuuta, jolloin Leningradin rintaman joukkojen tappiot kohosivat yli 5 000:een, heistä kaatuneina 1 800 sotilasta. Hyökkäävien armeijoiden päiväilmoituksissa kesäkuun viimeisen viikon päivittäinen tappiokeskiarvo oli 3 800 miestä. Neuvostoliittolaisten merkintöjen mukaan tappiokeskiarvo oli heinäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana 2 095 miestä, väheten sen jälkeen nopeasti muutamaan sataan mieheen päivässä.
Neuvostoarkistojen mukaan tappiot olivat 105 000, joista kaatuneina 22 000 miestä. Tiihonen osoittaa tutkimuksessaan, että neuvostojoukot kärsivät Karjalan kannaksella kesällä 1944 edellä mainittuja lukuja huomattavasti suuremmat tappiot. Hän päätyy laskelmissaan 2 703–3 863 mieheen päivää kohden.
Tappioiden tuottaminen voidaan myös ilmaista suomalaisten taidokkaasti onnistuneena strategisena viivytyksenä – yhtenä toisen maailmansodan onnistuneimmista – jossa oikea-aikaisella ja maantieteellisestä syvällä alueella heikennettiin vihollista ennen ratkaisutaisteluja. Kolmannes tappioista tuotettiin Karjalan kannaksen viivytystaisteluissa. Ratkaisun hetkellä kesä–heinäkuun vaihteessa aiemmin suomalaisiin nähden ylivoimaiset neuvostojoukot olivat kärsineet valtavan mieshukan ja hyökkäävien joukkojen iskukyky oli lopussa, reservejä ei enää ollut.
Suomalaisten tappiot Suomen sodissa vuosina 1939–1945 menehtyneiden tietokannan mukaan 9. kesäkuuta – 15. heinäkuuta 1944 olivat sekä Karjalankannaksella että muilla rintamalohkoilla (Laatokan Karjala, Rukajärvi): 8 173 kaatunutta, 2 135 haavoihinsa menehtynyttä, 2 595 kadonnutta ja myöhemmin kuolleiksi julistettua, 30 sotavankeudessa kuollutta. Yhteensä 12 932 sotatoimissa kuollutta suomalaista sotilasta. Arviolta 72 prosenttia heistä kuoli Karjalankannaksella ja 27 prosenttia Laatokan Karjalassa kyseisenä ajanjaksona. Kannaksen taisteluissa kuoli siis noin 9 300 suomalaista. Suomalaisten kokonaistappiot (kaatuneet, haavoittuneet, kadonneet) rintamilla (Karjalankannas ja muut) oli kesäkuussa noin 24 700. Kaikkiaan suomalaisia sotilaita kuoli kesäkuun 1. päivän ja syyskuun 5. päivän 1944 (jolloin aselepo astui voimaan) välisenä aikana sotatoimissa 16 568. Jatkosodan ensimmäisenä vuotena 1941 sotatoimissa kuolleita oli selvästi enemmän: 25 518. Mihinkään edellä mainittuihin lukemiin kuolleista suomalaissotilaista eivät sisälly muun kuin vihollistoiminnan vuoksi kuolleet.
Karjalankannakselle oli suurhyökkäyksen alkaessa keskitetty vähäisempi määrä ilmatorjuntajoukkoja kuin Itä-Karjalaan. Varsinaiselle taistelualueelle oli hyökkäyksen alkaessa keskitettynä 17 kevyttä ilmatorjuntapatteria. Lisäksi Viipurin ja Vuoksenlaakson suojana oli kesäkuun alussa 1944 kolme raskasta iilmatorjuntapatteria, yhdeksän kevyttä ilmatorjuntapatteria ja kymmenen kevyttä ilmatorjuntajaosta. Kesäkuun lopulla taisteluiden polttopisteeseen keskitettiin Itä-Karjalasta saapuneet seitsemän kevyttä ilmatorjuntapatteria lisää.
Suurhyökkäyksen alkuvaiheessa ilmatorjunnan suurimpina ongelmina oli ampumatarvikkeiden toistuva loppuminen ja jalkaväen lähes paniikinomainen pakeneminen. Jälkimmäisestä syystä neljä ja puoli jaosta menetti kalustonsa suurhyökkäyksen alkuvaiheessa.
Johtosuhteissa tapahtuvien jatkuvien muutosten ja maavoimien jatkuvan vetäytymisen aiheuttamista hankaluuksista huolimatta ilmatorjuntajoukot kykenivät kesäkuun 1944 aikana pudottamaan ainakin 150 viholliskonetta (neuvostolähteiden mukaan 60–65 konetta menetetty ilmatorjuntatulessa, niistä 45 Il-2 koneita) ja toiminnallaan mitä ilmeisimmin muuttamaan puna-armeijan ilmavoimien taktiikkaa siten, että muun muassa maataistelukoneet hyökkäsivät huomattavasti aiempaa suuremmista lentokorkeuksista, joka vähensi suomalaisten maavoimien tappioita. 1990-luvulta lähtien avautuneet neuvostoarkistot viittaavat huomattavasti pienempiin määriin sekä hävittäjien että ilmatorjunnan alasampumista koneista. Leningradin Rintaman 13. ilma-armeija menetti kesäkuussa 1944 hävittäjien alasampumina 89 lentokonetta, 35 ilmatorjunnan ampumina sekä 36 konetta, jotka oli merkitty ”kadonneiksi”. Lisäksi Neuvostoliiton Itämeren laivasto menetti kaikkiaan 48 lentokonetta, mutta näihin tappioihin sisältyy koko kesä–heinäkuu sekä myös Viron suunnalla menetetyt koneet.[4] Yksikköraporttien perusteella neuvostotappiot kesäkuussa olisivat olleet vihollisvaikutuksesta 194 lentokonetta joista ilmatorjunta pudotti 60–65 ja noin 130 ilmataisteluissa alasammuttuja tai pakkolaskuissa tuhoutuneita.
Neuvostoliiton kaukotoimintailmajoukkojen (ADD) oli tarkoitus pommittaa rajusti Viipuria aamuyöllä 10. kesäkuuta. Jos operaatio olisi onnistunut, olisi vaikutus Suomen puolustustaisteluun ollut huomattava. Kaupunkia ei esimerkiksi ollut evakuoitu, ja joukkojen keskittäminen tulevaa Talin–Ihantalan taistelua varten oli tekemättä. Pommitus oli kuitenkin peruttava huonon sään takia, eikä sitä voitu siirtää seuraaville päiville, koska ADD:tä tarvittiin Saksan-vastaisiin operaatioihin.[5]
Kesäkuun alun ja aselevon solmimisen välisenä aikana ilmatorjuntajoukot kykenivät tuhoamaan ainakin 198 vastustajan lentokonetta ja sen lisäksi vaurioittamaan 256 konetta, joista ainakin osa tuhoutui ennen paluutaan tukikohtaansa. Ilmatorjunnan pudottamien lentokoneiden lukumäärän laskeminen kesäkuusta 1944 aselevon solmimiseen asti kertoo ilmatorjunnan tuloksellisuudesta hyökkäyksen alkuvaiheessa ja sen aiheuttamasta vastustajan taktiikan muuttamisesta.
Suomalainen ilmatorjunta ampui alas oman ilmoituksensa mukaan vuonna 1944 kaikkiaan 598 vihollislentokonetta. Näistä noin 80 prosenttia pudotettiin kesän torjuntataisteluissa. Pudotusväitteistä saattaa uuden tutkimuksen (Carl-Fredrik Geust, Hannu Valtonen) mukaan pitää paikkansa vain kolmasosa. Esimerkiksi Kannaksella ja Viipurinlahdella ilmatorjunta olisi kesä–heinäkuussa 1944 ampunut alas noin 80 konetta mutta Laatokan Karjalassa kesä-elokuussa 1944 jopa noin 120.
Leningradin rintama myös vähensi lentosuorituksia Kannaksella jo 14. kesäkuuta jälkeen. Tuona päivänä se lensi noin 1 550 sotalentoa mutta myöhemmin vain noin 700–950. Ensimmäinen pommituslentorykmentti siirrettiin Kannaksen operaatioista pois 20. kesäkuuta. Yksi maataistelulentorykmentin (999 ShAP) siirrettiin myös pois Kannakselta muutama päivä Viipurin valtauksen jälkeen.
Karjalankannaksella käytiin toinenkin suurtaistelu kesällä 1944. Taistelut käytiin 4.–18. heinäkuuta Äyräpään–Vuosalmen alueella, jossa puna-armeijan hyökkäys torjuttiin 2.D:n, Ps.D:n sekä erilaisten alueelle saapuneiden vahvistusten käymissä taisteluissa.
Etenkin ”Kannaksen läpijuoksun” alkuvaiheessa nousi olennaiseksi kysymys taistelumoraalin kestämisestä, sillä sen murtuminen saattoi johtaa rintamakarkuruuteen. Puhuttiin myös metsäkaartilaisista. Kesäkuussa 1944 arveltiin noin 30 000 sotilaan olevan erossa joukostaan, osa eksyneenä mutta osa tietoisesti karanneena.[6]
Kun Ihantalan taistelu oli kiivaimmillaan 4. heinäkuuta, eduskunta sääti asevoimien toivomuksesta lain sotaväen kovennetusta rikoslaista. Pikavauhtia luotu laki mahdollisti kuolemantuomion ”pelkuruudesta taistelussa”, jos sotilas karkasi yksin tai sopimalla tästä toisten kanssa. Ensikertalaista ei voinut asettaa syytteeseen. Tuhansille karkureille esitettiinkin kesällä 1944 kysymys: ”kenttäoikeuteen vai rintamalle?” Suurin osa valitsi rintaman. Oikeustieteen tohtori Jukka Linstedtin mukaan kesän 1944 aikana teloitettiin 46 karkuria ja kolme kieltäytyjää. 14 sotilasta ammuttiin esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla.[6]
Päämajan toimia suurhyökkäyksen päivinä on kuvattu Matti Kassilan elokuvassa Päämaja vuodelta 1970. Se perustuu Ilmari Turjan näytelmään Päämajassa vuodelta 1966. Kyseessä ei ole täysin historian mukainen dokumentti, mutta Kassila itse luonnehti sitä elokuvaksi, joka pyrki kuvaamaan Päämajassa silloin vallinnutta henkeä.
Vuonna 2007 ensi-iltansa saanut Åke Lindmanin ohjaama elokuva Tali-Ihantala 1944 käsittelee Kannaksen torjuntataisteluita, osin myös saman ohjaajan Etulinjan edessä.
Vuonna 2009 valmistunut televisioelokuva Levoton rauha (käsikirjoitus Mikko Viljanen, ohjaus Juha Rosma) sivuaa tarinaltaan sodan loppuvaiheessa tapahtuneita, karkuruudesta syytettyjen sotilaiden teloituksia.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
