saksalais-yhdysvaltalainen filosofi From Wikipedia, the free encyclopedia
Hannah Arendt (alk. Johanna Arendt; 14. lokakuuta 1906 Linden-Limmer, Saksa – 4. joulukuuta 1975 New York, New York, Yhdysvallat) oli 1900-luvun tärkeimpiin kuuluva saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko.[1] Hänet tunnetaan tutkimuksistaan totalitarismin ja poliittisen filosofian alalla.[2] Teoksissaan hän tutki muun muassa pahaa, valtaa, auktoriteettia ja totalitarismia.[3]
| Hannah Arendt | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 14. lokakuuta 1906 Linden-Limmer, Saksa |
| Kuollut | 4. joulukuuta 1975 (69 vuotta) New York, New York, Yhdysvallat |
| Koulutus ja ura | |
| Koulukunta | mannermainen filosofia |
| Tunnetut työt |
Totalitarismin synty (1951) Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot (1958) Eichmann Jerusalemissa (1963) |
| Opettaja | Martin Heidegger ja Karl Jaspers |
 Nimikirjoitus |
|
Arendt syntyi maallistuneeseen juutalaisperheeseen Lindenin pikkukaupungissa,[2] joka nykyään on osa Hannoveria. Hänen isänsä oli ammatiltaan insinööri.[4] Lapsuutensa hän kuitenkin vietti myöhemmin suuresti ihailemansa Immanuel Kantin kotikaupungissa Königsbergissä ja Berliinissä. Vuonna 1924 Arendt muutti Marburgiin opiskelemaan filosofiaa. Hänen opettajinaan toimivat muun muassa Nicolai Hartmann ja Rudolf Bultmann sekä ennen kaikkea Martin Heidegger. Arendtilla ja Heideggerilla oli myös rakkaussuhde,[2] mikä on aiheuttanut keskustelua Heideggerin myöhemmän natsimyönteisyyden takia. Jo vuonna 1926 Arendt kuitenkin siirtyi Heidelbergiin opiskelemaan Karl Jaspersin oppilaana. Heidelbergissä hän myös väitteli tohtoriksi Augustinuksen rakkauskäsitystä käsittelevällä tutkielmalla nimeltä Der Liebesbegriff bei Augustin. Versuch einer philosophischen Interpretation (1929).[5]
Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua valtaan vuonna 1933 Arendt toimi natsihallintoa vastaan useissa eri järjestöissä Saksassa ja myöhemmin Ranskassa. Loppuvuodesta 1933 lähtien hän asui Pariisissa saaden toimeentulonsa juutalaisnuorten Palestiinaan muuttamista tukevalta järjestöltä. Sodan sytyttyä Arendt internoitiin juutalaisille tarkoitettuun leiriin. Vuonna 1941 hän onnistui täpärästi saamaan maahanmuuttoviisumin ja pakeni Yhdysvaltoihin, missä hän työskenteli pitkään journalistina ja kustannustoimittajana.[4][1]
Toisen maailmansodan päätyttyä Arendt toimi Jewish Cultural Reconstructionin (JCR) johdossa.[6] Vuonna 1947 perustettu järjestö oli yksi niistä, joiden tehtävänä oli palauttaa Saksan sodan aikana ryöstämää kulttuuriomaisuutta alkuperäisille omistajille.[7] Näinä vuosina hän ystävystyi Saksan sionistiliikkeen kärkihahmon Kurt Blumenfeldin kanssa. [1] He kuuluivat sionistiliikkeen radikaalisiipeen, mikä johti ristiriitaan sionistien valtavirran kanssa.[4]
Arendt sai julkista tunnustusta Yhdysvalloissa vuonna 1951 julkaistusta teoksesta The origins of totalitarianism. Totalitarismiteemasta hän siirtyi politiikan uusien ilmiöiden tutkimiseen, minkä seurauksena syntyi teos The human conditions ja sitä täydentävä esseekokoelma Between past and future vuonna 1961. Hän sai 1960-luvulla politiikan tutkimuksen professuurin ensin Chicagon yliopistossa ja sitten New School for Social Research -nimisessä emigranttiyliopistossa New Yorkissa. Hän opetti yleensä vain yhden lukukauden kerrallaan ja opiskeli välillä Euroopassa. Vuonna 1963 julkaistu On revolution -teos on yhdistelmä yhdysvaltalaisen politiikan ylistystä ja kritiikkiä. Kokoelma henkilöesseitä julkaistiin vuonna 1968 nimellä Men in dark times ja puheenvuoro Vietnamin sodasta ja ylioppilasliikkeestä vuonna 1972 esseekokoelmana nimeltä Crises of the republic. Viimeksi mainitun kokoelman sisältämä essee On violence, jossa Arendt määrittelee käsitteitä valta (power), pakko (force), voima (strength), auktoriteetti (authority) ja väkivalta (violence), on julkaistu myös erikseen.[4]
Arendt aloitti vielä 1970-luvulla laajamittaisen teoksen. Ennen kuolemaansa hän ehti saada valmiiksi kaksi osaa suunnittelemastaan trilogiasta The Life of the Mind. OsatThinking ja Willing julkaistiin postuumisti vuonna 1978, mutta teoriansa tärkeintä osaa Judging hän ei saanut valmiiksi. Sen pohjatöitä on kuitenkin julkaistu nimellä Lectures on Kant's political philosophy. Vaikka Arendt alkoi kirjoittaa englanniksi, hän julkaisi keskeiset teoksensa myös saksaksi omina käännöksinään.[4][1]
Arendtiin vaikuttaneita ajattelijoita ovat erityisesti Aristoteles, kirkkoisä Augustinus, Immanuel Kant, Friedrich Nietzsche, Karl Marx, Martin Heidegger, Karl Jaspers ja Franz Kafka.[8]
Arendt ei pitänyt juutalaisuuttaan itse kovin tärkeänä, vaan hän koki juutalaisuuden olleen hänelle ulkoa päin annettu leima. Arendtin itsensä mukaan hänen kokemuksensa 1900-luvun kauheuksista aina ensimmäisestä maailmansodasta holokaustin kautta Vietnamin sotaan antoivat taustan koko hänen pyrkimykselleen muodostaa filosofisesti perusteltu käsitys ihmisten yhteisestä elämästä.lähde?
Arendt on tullut tunnetuksi erityisesti politiikan ja toiminnan filosofina. Merkittävässä teoksessaan The Human Condition (1958; suom. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot, 2002) hän esittää, että filosofia on Platonista lähtien syyllistynyt inhimillisen toiminnan merkityksen vähättelemiseen. Yhteisessä maailmassa toimiminen, esineiden valmistaminen, työ ja politiikka ovat Arendtille filosofian lähtökohta. Työn merkitys on ihmiselämän välttämättömyyksien ylläpito. Arendtin mukaan työn ehto on elämä itse: koska olemme kytköksissä luontoon, joudumme ylläpitämään elämää tekemällä työtä. Tämä on lähellä marxilaista ajattelutapaa työstä. Valmistaminen luo puitteet ihmisten keskinäiselle kulttuuriselle kanssakäymiselle ja poliittiselle vaikuttamiselle. Kaikki olemisen ehdot edellyttävät toisiaan: valmistaminen kohoaa työn syklisen kiertokulun yläpuolelle pysyvyydellään, ja toiminta poistaa valmistamisen aiheuttaman välineellistämisen ja merkityksettömyyden ongelman.lähde?
Arendtin mukaan juuri poliittinen toiminta on ihmisen olemassaoloa puhtaimmillaan. Hän puolustaa politiikkaa vapaana toimintana, jossa järjenkäyttö ja omantunnon kuuleminen antavat mahdollisuuden toimia vapaana massakulttuurin ja ideologioiden kahleista. Politiikka on Arendtille itseisarvo ja siksi vapaata mutta ei abstraktia pohdintaa vaan toimintaa yhteisessä arkimaailmassa.lähde?
Teoksessaan Totalitarismin synty (1951) Arendt yrittää selvittää kansallissosialismin ja kommunismin juuria aina antisemitismiin asti. Teos oli kohuttu, sillä aikalaiset pitivät yleisesti natsismia ja kommunismia toistensa vastakohtina. Arendt pyrki todistamaan, että vaikka aatteellisen sisällön osalta näin olikin, niin ideologian muodon, loogisten johtopäätösten ja poliittisen järjestelmän käytännön toteutuksen suhteen ne olivat samankaltaisia.lähde?
Analysoidessaan totalitarismin syntyä niin Neuvostoliitossa kuin natsi-Saksassakin Arendt syyttää nimenomaan poliittisen toiminnan muuttumista vaihtoehdottomuuksien, historiallisten ”välttämättömien totuuksien” ja etupiirien erityisintressien taistelukentäksi.lähde?
Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä herätti ilmestyessään 1963 suurta huomiota. Arendt kertoo kirjassa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Israelissa 1961.[2] Kirjan keskeinen väite on, että Eichmannia ja hänen kaltaisiaan rikollisia ei luonnehdi jokin poikkeuksellinen tai erityislaatuinen, muulle elämälle vieras pahuus. Pahuuden ongelma onkin päinvastoin juuri siinä, että Eichmannin tapaiset rikolliset ovat tavallisia ihmisiä, jotka sortuvat hirmutöihin ajattelemattomuuttaan seuratessaan byrokraattisia ja ”oikeita” sääntöjä.[2][9] Arendt kieltäytyi tunnustamasta Eichmannia "sisäisesti" pahaksi, ja se johti sekä juutalaisten että ei-juutalaisten intellektuellien ankaraan tuomioon. Kiista pahuuden arkipäiväisyydestä leimahti uudelleen noin neljä vuosikymmentä Arendtin kuoleman jälkeen, kun Bettina Stangnethin teos Eichmann vor Jerusalem – Das unbehelligte Leben eines Massenmörders julkaistiin vuonna 2011. Se perustui osittain lähteisiin, jotka eivät olleet Arendtin eläessä käytettävissä. Kirjassa kyseenalaistettiin luonnehdinta "pahan banaalisuus" ja väitettiin, että Eichmann oli jo pitkään ollut vakaumuksellinen antisemitisti.[10]
Arendt on selvästi vaikuttanut ainakin Jürgen Habermasin, Alasdair MacIntyren, Seyla Benhabibin, Giorgio Agambenin, Jean-Luc Nancyn, Adriana Cavareron, Richard J. Bernsteinin ja Grace M. Jantzenin ajatteluun. Politiikan tutkijoiden ja filosofien lisäksi hänestä ovat kiinnostuneet esimerkiksi sosiologit, antropologit, feministit ja teologit.lähde? Arendtin ajattelua koskevaa tutkimusta julkaistaan laajalti eri akateemisissa julkaisuissa, ja sille on omistettu myös kaksi vertaisarvioitua julkaisua, englanninkielinen Arendt Studies ja kaksikielinen HannahArendt.Net, joista jälkimmäinen sisältää myös elämäkerrallista tietoa sekä listauksen Arendtia käsittelevistä julkaisuista.[11][12]
Suomessa Arendtin ajattelua ovat tutkineet ja kommentoineet muun muassa Tuija Parvikko, Mika Ojakangas, Tuija Pulkkinen, Jussi Backman, Ari-Elmeri Hyvönen, Markku Koivusalo, Julian Honkasalo, Kari Palonen ja Ville Suuronen.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
