Preussin kuningas From Wikipedia, the free encyclopedia
Fredrik Vilhelm I (saks. Friedrich Wilhelm I.); (14. elokuuta 1688 Cölln, Berliini, Brandenburg-Preussi – 31. toukokuuta 1740 Potsdamin kaupunkipalatsi, Potsdam, Preussin kuningaskunta) oli Preussin kuningas vuodesta 1713 aina kuolemaansa vuoteen 1740 asti. Brandenburgin vaaliruhtinaana hän hallitsi nimellä Fredrik Vilhelm II. Hänet tunnetaan myös lempinimellä Sotilaskuningas (saks. Soldatenkönig).[1]
| Fredrik Vilhelm I | |
|---|---|
 Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I, Antoine Pesne n. 1733 | |
| Preussin kuningas ja Brandenburgin vaaliruhtinas | |
| Valtakausi | 25. helmikuuta 1713 – 31. toukokuuta 1740 |
| Edeltäjä | Fredrik I |
| Seuraaja | Fredrik II Suuri |
| Sijaishallitsija | Sophia Dorothea |
| Syntynyt |
Friedrich Wilhelm 14. elokuuta 1688 Cölln, Berliini, Brandenburg-Preussi |
| Kuollut |
31. toukokuuta 1740 (52 vuotta) Potsdamin kaupunkipalatsi, Potsdam, Preussin kuningaskunta |
| Hautapaikka | Friedenskirche, Sanssoucin linnan puisto, Potsdam |
| Puoliso | Sophia Dorothea |
| Lapset |
Vilhelmiina Fredrik II Suuri Friederike Louise Filippa Charlotta Sofia Dorothea Loviisa Ulriika August Vilhelm Anna Amalia Henrik August Ferdinand |
| Suku | Hohenzollern |
| Isä | Fredrik I |
| Äiti | Sophie Charlotte |
| Uskonto | kalvinisti |
| Nimikirjoitus |
.PNG) |
Friedrich Wilhelm kuului Hohenzollernin sukuun. Hänen vanhempansa olivat Preussin ensimmäinen kuningas Fredrik I ja prinsessa Sophia Charlotta von Hannover (1668–1705). Hänen enostaan tuli Ison-Britannian kuningas Yrjö I. Friedrich Wilhelm oli heidän ainoa aikuiseksi elänyt lapsensa, vanhempi veli kuoli jo alle puolivuotiaana.[2][1]
Vanhempien suhde muistutti hänen omaa tulevaa avioliittoaan: kuningas Fredrik I rakasti syvästi puolisoaan, mutta kuningatar Sophia Charlotte ei ollut kiintynyt tähän. Lisäksi kuningatar oli vahvasti mukana hovin politiikassa, mitä Friedrich Wilhelm ei tullut aikanaan suomaan omalle puolisolleen.[2]
Lapsuudessaan tuleva Sotilaskuningas esiintyi mielellään. Hänet nähtiin kuninkaallisen baletin näyttämöllä esittämässä lemmenjumala Amoria. Kun Fredrik Vilhelm täytti kuusi vuotta, hänelle annettiin opinto-ohjaaja eli gouverneur ja hugenottitaustainen kotiopettajatar Marthe de Roucoulle. Hänen kasvatuksessaan tähdättiin luonteen kehittämiseen ja ihmisenä kasvamiseen.[3] Opinto-ohjaajansa kreivi Alexander zu Dohnan ja varsinaisen opettajansa Jean Philippe Rebeurin kautta hän sai tiukan kalvinistisen kasvatuksen, jonka ennaltamääräytymisoppi pelotti syvästi poikaa, joka oli ulkoa karkea mutta sisältä hyvin herkkä.[4] Toistuvasti ilmenevä tilapäinen hallitsematon käytös, ankarat raivokohtaukset ja villit ärtymyksen purkaukset näkyivät jo hänen lapsuudessaan. Hänellä oli myös ylikorostunut vastenmielisyys kaikkea vain opittua kohtaan, jonka taustalla oli halu olla kosketuksissa konkreettiseen todellisuuteen.[4]
Itsevaltiuden ajan Euroopassa hallitsija eli käytännössä kaikkien lakien yläpuolella. Siksi tulevan hallitsijan tuli oppia hillitsemään vihansa ja torjumaan paheita. Säästäväisyyttä pidettiin tärkeänä. Toisinajattelijoitakin tuli suvaita. Myös ajan kirjallinen sivistys kuului tulevan hallitsijan opetussuunnitelmaan, mutta tämä ei osoittanut niitä kohtaan juuri mitään kiinnostusta. Kun äiti Sophia Charlotta kuoli vuonna 1705, määräsi isä Fredrik I, että tuolloin jo 16-vuotta täyttänyt poika tulee kasvattaa inhoamaan oopperaa ja tanssia, jotka äidin mielestä olivat olleet tärkeä osa kasvatusta.[3]
.jpg)
Fredrik Vilhelm I nousi valtaistuimelle vuonna 1713. Melko pian kävi selväksi, että hallitsija oli erityylinen kuin edeltäjänsä. Uusi hallitsija osoittautui säästäväiseksi mieheksi. Palatsin edustiloihin asettui työskentelemään virkamiehistöä ja hyväpalkkaiset hoviarvonimet muutettiin pelkiksi arvonimiksi ilman palkkaa. Palatsin henkilökuntaa vähennettiin ja antiikkiesineistöä laitettiin myyntiin. Osa sivupalatseista vuokrattiin tai muutettiin sairashuoneiksi.[5]
Suuri poikkeus säästäväisyyteen tehtiin, kun Fredrik Vilhelm päätti pitää edustustilaisuuksia. Hallitsijan määräys oli että ulkovaltojen suurlähettiläille ja vieraileville ruhtinaille täytyi pitää yhtä juhlavat vastaanotot ja antaa hienot majoitustilat kuin Wienissä tai Pariisissa.[6]
Espanjan perimyssodan päättänyt Utrechtin rauha vuonna 1713 solmittiin melko pian Fredrik Vilhelmin valtaannousun jälkeen. Euroopan valtiot pienensivät armeijoitaan, mutta Preussissa päätettiin tehdä toisin.[7][1]
Aikaisemmin Preussissa oli saatu armeijan henkilöstö värväämällä, mutta nyt päätettiin aloittaa kutsunnat. Koska sotilaspiirejä ei ollut, täytyi everstien kilpailla alokkaista. Tämä johti ylilyönteihin ja aiheutti kansalaisissa suoranaista pelkoa. Kutsuntaviranomaiset tulivat koteihin ja kirjoittivat nuoria miehiä armeijan luetteloihin osoittaen heille joukko-osastonsa. Nuorimmat näin värvätyt olivat 7-vuotiaita. Erään kerran maantiellä pysäytettiin postivaunut ja kaikki miehet vietiin väkipakolla varuskuntaan. Ylilyönnit johtuivat siitä, että jos tarpeeksi miehiä ei värvätty, joutui hallitsijan epäsuosioon. Kansa valitti viranomaisille, jotka eivät tehneet mitään.[8]
Myös kuningas ymmärsi, että näin räikeisiin epäkohtiin oli puututtava. Värväysten johdosta eräistä maakunnista muutti asukkaita pois ja Preussin elinkeinoelämä taantui kun naapurimaihin muutti nuorta väkeä pakoon kutsuntoja. Vuonna 1733 tuli voimaan laki kutsuntapiireistä. Useimmat nuoret miehet tiesivät nyt, että he joutuisivat armeijaan vuodeksi tai kahdeksi ja myöhemmin kertausharjoituksiin. Asevelvollisuudesta vapautettiin tilalliset ja ammattitaitoiset käsityöläiset. Laki oli voimassa 1800-luvulle saakka.[9]
Värväystoiminta ulotettiin myös ulkomaille. Kauniit neitoset houkuttelivat nuorukaisia kapakkaan, missä riitti tarjoilua. Humalaiset nuorukaiset laittoivat nimensä papereihin ja sitten heidät raahattiin rajan yli Preussiin. Tästä Fredrik Vilhelm sai osakseen koko Euroopan moraalisen inhon.[10]
Euroopassa herätti huomiota myös Fredrik Vilhelmin henkivartiokaarti. Siihen otettiin miehiä, joiden pituus oli 180–190 cm. Värvätyt olivat pääasiasiassa unkarilaisia ja venäläisiä. Kaikkien aikojen pisin kaartilainen oli Norjasta, 256 cm pitkä mies. Myös suomalainen Daniel Cajanus kuului jonkun aikaa kaartiin. Kaartissa oli parisataa miestä.[11]
1700-luvun alun olosuhteissa Fredrik Vilhelm piti sotilaistaan hyvän huolen. Heille maksettiin rahapalkkaa ja heidät majoitettiin porvariskoteihin, joihin heidän piti maksaa ylläpidostaan. Sotilaiden rahankäyttöä valvottiin ja heidän piti laittaa osa palkastaan säästöön. Heillä oli lupa mennä naimisiin ja hallitsija maksoi avustusta perheen perustamista varten. Erottuaan palveluksesta krenatööri pääsi joko tullin tai poliisin palvelukseen ja sai sen jälkeen eläkkeen. Sotilasura alkoi houkutella kartanonherrojen alustalaisten poikia: sotilaspuku oli komea, palkka houkutti ja aatelispojan piti alistua sotilasuran alussa samoihin harjoituksiin kuin mökin pojan. Kuningas osoitti arvostustaan pukeutumalla itsekin sotilaspukuun. Sotilasura tarjosi mökin pojalle tien sosiaaliseen nousuun.[12]
Rivimiesten ohella kiinnitettiin huomiota upseeristoon. Heidät pestattiin aatelistosta. Aateli menetti vapauden valita sotilaspalvelun ja perintötilan hoidon välillä, osa aatelisnuorukaisista määrättiin armeijaan. Armeijassa vannottiin vala, jossa korostettiin uskollisuutta Preussille eikä kulloinkin istuvalle hallitsijalle. Valaan kuului lupaus elinikäisestä palvelusta. Rykmentinkomentajilta otettiin pois oikeus nimittää upseerit ja siitä lähtien kuningas nimitti upseerit. Kuningas otti nyt velvollisuudekseen tuntea upseerinsa henkilökohtaisesti ja korosti luottamussuhdetta. Upseeriston tehtäväksi tuli siviilivirkamiesten valvonta ja vähitellen vihatusta asevelvollisuudesta tuli asia, jota pidettiin kunniana.[13]
Käsitteeksi tullut preussilainen kuri luotiin Fredrik Vilhelmin aikana. Kuninkaan mielestä ruumiillisen rangaistuksen pelko oli paras motivoija. Kaikesta rangaistiin ruumiillisesti ja keppiä oli lupa käyttää hitaasti oppivien motivointiin. Yleisenä rangaistuksena käytettiin kujanjuoksua.[14]
Vuonna 1713 Preussin asevoimissa oli 38 000 sotilasta, joita tuettiin suurelta osin ulkomaisin varoin. Kun Fredrik Vilhelm kuoli vuonna 1740, hän jätti pojalleen noin 83 000 hengen armeijan 2 200 000 asukkaan valtakunnassa, yli 8 000 000 taalerin suuruisen valtionkassan. Preussista oli tullut kolmas sotilasvalta Euroopan mantereella Venäjän ja Ranskan jälkeen.[1]
Fredrik I:n kuollessa hänen silmäteräänsä, armeijaan, kuului 30 000 miestä. Sen ylläpito nieli valtaosan valtion tuloista.[15]
Fredrik Vilhelm oli vakuuttunut siitä, että hallitsijan ei tule laiskotella, vaan työskennellä ja pitää huolta omasta valtiostaan. Preussia ja Brandenburgia hän piti omina maatiloinaan, joiden Jumalalle vastuussa oleva pehtoori hän oli. Työpäivinään hän heräsi aamuviideltä ja tutki virkamiesten hänelle lähettämiä raportteja ja asiakirjoja.[16]
Hallitsijan johdolla virkakoneistoa yhtenäistettiin ja keskushallinto otti toimivallan paikallisilta ruhtinailta. Perinteinen valtaneuvosto syrjäytettiin ja kuningas ratkoi asioita oman työpöytänsä ääressä. Virkakoneistossa vallinneeseen korruptioon puututtiin ankarasti. Armeijan suosiminen johti siihen, että vailla oikeustieteen opintoja olleita upseereita nimitettiin tuomareiksi. Preussin oikeuslaitos jäi vanhakantaiseksi ja vasta hänen seuraajansa Fredrik Suuri kiinnitti siihen huomiota.[17] Fredrik Vilhelmin mielestä armeijan edut olivat myös talouspolitiikan johtoajatuksina. Verotuksen, elinkeinopolitiikan ja asutustoiminnan piti palvella ainoastaan armeijan etuja. Talouspolitiikassa hallitsijan käynnistämät tiukat säästötoimet saivat velkaisen valtion kassavirran kääntymään. Seuraajalla olikin käytössään miljoonien taalerien valtiokassa aggressiivista suurvallan rakentamista varten.[18]
Omilla alueillaan, jotka lopulta käsittivät kolmanneksen koko maasta, Fredrik Vilhelm vapautti maaorjat kokonaan vuonna 1719 ja lakkautti perinnölliset vuokrasopimukset. Vuonna 1717 vuotuinen verotus korvasi aristokratian feodaalisen sotapalvelun. Voimakasta vastustusta saaden hän peri lisäveroja Preussissa ja Liettuassa. Preussin kauppapolitiikka oli tiukasti merkantilistista ja edisti teollisuutta ja manufaktuuria, erityisesti villateollisuutta, jota kuninkaan armeija käytti univormuissaan.[1]
Vuonna 1732 Fredrik Vilhelm kutsui Itävallan Salzburgin alueella asuneita protestantteja asumaan Itä-Preussiin, joka oli joutunut ruton kouriin vuonna 1709 ja autioitunut.[1] Sopimusten mukaan Salzburgin asukkaiden piti tunnustaa katolista uskoa ja protestanteilla oli oikeus poistua maasta rauhallisesti. Kaikkiaan 20 00 henkeä noudatti kutsua ja kuningas tapasi ensimmäiset maahantulijat henkilökohtaisesti veisaten heidän kanssaan virsiä.[19] Myös ranskalaisten hugenottien maahanmuutto jatkui Fredrik Vilhelmin hallituskaudella.
Preussissa suosittiin Fredrik Vilhelmin aikana ainoastaan niitä tieteitä, joilla nähtiin olevan käytännöllistä hyötyä. Hän myönsi määrärahoja lääketieteelle, kansantaloustieteelle ja valtiotieteelle. Teologia oli kuninkaan erityissuojelussa. Muiden tieteenalojen määrärahoja supistettiin. Oppineille hallitsija oli yleensä tyly, hän vaati lyhyitä vastauksia kysymyksiinsä ilman pitkiä perusteluja. Edeltäjän aikana kukoistanutta tiedeakatemiaa nöyryytettiin näyttävästi järjestämällä siellä väittely aiheesta "Kaikki professorit ovat narreja". Tiedeakatemian johtoon nimitettiin historioitsija Jakob Paul Gundling, mikä oli myös nöyryytys tiedeakatemialle. Uusi johtaja oli tunnettu alkoholismistaan.[20]
Vaikka ei välttämättä aina yliopistosivistyksestä piitannutkaan, Preussin kansalaisten sivistystaso kääntyi Fredrik Vilhelmin hallituskaudella nousuun. 28. syyskuuta vuonna 1717 hän antoi käskyn, jossa lapsille määrättiin koulupakko. Maalaiskoulujen määrä kääntyi nousuun; kun niitä vuonna 1717 oli 320 kappaletta, oli niitä hänen kuolinvuonnaan 1 480 kappaletta.[21][1]
Ulkopolitiikassaan Fredrik Vilhelm oli varovainen. Suuri sotilaskunnia ei häntä houkutellut. Hänen hallituskaudellaan Preussi liittyi aivan Suuren Pohjan sodan loppumetreillä mukaan Ruotsin vastaiseen sotaan ja sen alueisiin liitettiin Stettin. Pojalleen hän tähdensi, että vain puolustussota on oikeutettu.[22]
Fredrik Vilhelmin ulkopolitiikka osoittautui vähemmän tehokkaaksi kuin kotimaan uudistukset. Hän sai Ruotsin Pommerin Tukholman sopimuksilla 1719–1720, mutta hänen elinikäinen tavoitteensa, Jülichin ja Bergin ruhtinaskuntien liittäminen Reinin alajuoksulla, jäi toteutumatta. Suhteet Itävaltaan ja Englantiin jäähtyivät huomattavasti ja vuoteen 1739 mennessä Preussin ainoa liittolainen oli Ranska.[1]
Fredrik Vilhelm avioitui serkkunsa, Hannoverin prinsessa Sophie Dorothea von Braunschweig-Lüneburgin (1687–1757), Ison-Britannian kuningas Yrjö I:n ja Hannoverin prinsessa Sophia Dorothea von Braunschweig-Lüneburg-Cellen (1666–1726) tyttären kanssa vuonna 1706.[23][1]
He olivat tavanneet jo lapsina, kun Friedrich Wilhelm oli ollut isoäitinsä Hannoverin vaaliruhtinatar Sophian luona, ja vaikka Sophia Dorothea ei pitänyt serkustaan, Friedrich Wilhelm oli kuulemma tuntenut viehtymystä serkkuunsa Sophia Dorotheaan jo poikana, vaikka tämä oli isorokon jäljiltä huonoihoinen ja pyylevyyteen taipuvainen.[24]
Kun Friedrich Wilhelmille oli määrä järjestää avioliitto, hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa: Ruotsin prinsessa Ulrika Eleonora tai Hannoverin prinsessa Sophia Dorothea. Ruotsalaista naimakauppaa piti parempana hänen isänsä, joka halusi solmia liiton Ruotsin kanssa, ja näin ollen virkamies Albrecht Konrad Finck von Finckenstein lähetettiin Tukholmaan sillä verukkeella, että Pommeria koskevat kiistat sovittaisiin, mutta todellisuudessa tarkkailemaan prinsessa ennen virallisten avioliittoneuvottelujen aloittamista. Friedrich Wilhelm kuitenkin piti parempana ehdokkaana Sophia Dorotheaa ja antoi Finckille tehtäväksi tehdä Ulrika Eleonorasta isälleen niin pelottava raportti, että kohtaisi vähemmän vastustusta ilmoittaessaan isälleen valinnastaan.[24]
Molemmat hovit pitivät Preussin ja Hannoverin välistä avioliittoa kiistattomana valintana, ja neuvottelut käytiin ripeästi. Välittäjän avulla pidetyt häät ilman sulhasta järjestettiin Hannoverissa 28. marraskuuta 1706, ja Sophia Dorothea saapui Berliiniin 27. marraskuuta, missä sulhanen ja tämän perhe toivotti hänet tervetulleeksi kaupungin porttien ulkopuolella. Sen jälkeen seurasivat toiset häät, komea soihtutanssi sekä kuusi viikkoa juhlia ja tanssiaisia.[24]
He saivat neljätoista lasta, joista viisi kuoli aivan pieninä.[25]
Puolisot eivät tulleet mitenkään hyvin toimeen, vaikka heillä oli uskollinen ja aviomiehen puolelta rakastava suhde. Sophia Dorothea, jota kutsuttiin Olympiaksi ylvään olemuksensa vuoksi, pilkkasi usein miestään ja teki tämän julkisesti naurettavaksi. Vaimo ei voinut sietää miehensä askeettista sotilaallisuutta, poikansa julmaa kohtelua eikä ajoittaista kohtuutonta saituutta ruoan ja juoman hankinnassa. Myös aviomiehen ennalta-arvaamaton kiivas luonne ja väkivaltaiset raivokohtaukset sekä Sophia Dorothean itsenäisyyden rajoittaminen hovissa aiheuttivat vastenmielisyyttä vaimossa. Sophia Dorothea yritti myös vaikuttaa miehensä ulkopolitiikkaan ja saada aikaan liiton Brandenburg-Preussin ja Ison-Britannian välillä naittamalla lapsensa näiden englantilaisille serkuille. Tämä liittoutuma ei kuitenkaan toteutunut, koska Fredrik Vilhelm piti ajatusta maanpetturuutena. Puolisot viettivät suurimman osan ajasta erossa toisistaan, Sophia Dorothea asui Monbijoun linnassa ja keräili kiinalaisia fajanssi- ja posliiniesineitä.[26]
Fredrik Vilhelm, joka saattoi sairastaa porfyriaa, terrorisoi ja hakkasi usein lapsiaan.[27] Kruunuprinssin pakoyrityksen paljastuessa vuonna 1730 hän kävi tyttärensä Wilhelminen kimppuun voimalla, joka olisi voinut tappaa hänet elleivät hovinaiset ja sisarukset olisivat menneet väliin.[24]
Fredrik Vilhelm syytti puolisoaan siitä, että tämä oli vahingoittanut hänen suhdettaan lapsiinsa, ja kielsi siksi heitä tapaamasta äitiään ilman hänen läsnäoloaan. Kun kuningas kielsi kuningatarta kommunikoimasta poikansa kanssa, hän oli kirjeenvaihdossa tämän kanssa tyttärensä Wilhelminen kautta.[28] Kun hän kieltäytyi päästämästä kuningatarta tapaamaan vanhimpia lapsiaan, tämä kutsui heidät huoneisiinsa salaa; ainakin kerran Friedrich ja Wilhelmine joutuivat piiloutumaan äitinsä huoneissa huonekalujen taakse, kun Fredrik Vilhelm tuli sisään odottamatta.[28][29]
Lapsista Fredrik (Friedrich) nousi myöhemmin Preussin valtaistuimelle Fredrik II:na ja Loviisa Ulriika (Luise Ulrike) Ruotsin valtaistuimelle kuningas Aadolf Fredrikin puolisona. Yksi lapsista, prinsessa Anna Amalia, oli säveltäjä. Aluksi Fredrik Vilhelmin suhde vallanperijäänsä, tulevaan Fredrik Suureen oli lämmin. Kun poika kasvoi, alkoi isä pitää tätä velttona ja naismaisena. Suhteesta tuli vaikea, se oli väkivallan ja nöyryytysten täyttämä ja isä ja poika tekivät sovinnon vasta isän maatessa kuolinvuoteellaan.[30]
Vapaa-aikaansa hallitsija vietti kuuluisuutta saavuttaneessa "tupakkakollegiossaan". Fredrik Vilhelm kutsui sinne upseereja, diplomaatteja ja maassa vierailleita kuuluisuuksia. Siellä hovitavat ja koukeroinen etiketti olivat kiellettyjä. Seuraan valitut olivat ehdottoman luotettavia ja valtion asioista voitiin puhua ilman pelkoa niiden vuotamisesta ovien ulkopuolelle. Kuningas nautti, kun saattoi olla vain yksi kavereistaan joilla oli lupa laskea leikkiä hänen heikkouksistaan.[31]
Tupakkakollegio kokoontui säännöllisesti. Siellä keskusteltiin kaikesta mahdollisesta mikä tuli mieleen, mutta paljon käytettiin aikaa ajankohtaisen politiikan pohtimiseen. Jokaiselle jäsenelle tarjottiin ruukkukaupalla olutta ja kuninkaan itsensä tekemää ruokaa. Illan kuluessa miehet humaltuivat ja pilanteko meni välillä myös fyysiseksi.[32]
Yhdessä August II Väkevän kanssa Fredrik Vilhelm perusti "Raittiuden vihaajien seuran". Tupakkakollegiossa istuminen ja Raittiuden vihaajien seura lopulta romuttivat hallitsijan terveyden. Häntä vaivasivat vesipöhö ja kihti.[31]
Vapaahetkinään Fredrik Vilhelm harrasti myös öljyvärimaalausta. Häntä kiinnosti myös musiikki ja erityisen paljon hän oli kiinnostunut Händelin teoksista.[33] Puolisonsa harrastamia viihteellistä musiikkia, tanssia, teatteria ja muotia hän piti kevytmielisyytenä sekä paheksui tämän uhkapelaamista. Hän vihasi kaikenlaista joutilaisuutta ja laiskottelua ja saattoi hakata ihmisiä kadulla kepillä, mikäli huomasi näiden velttoilevan.[24]
Fredrik Vilhelmin elämäntyö liittyi läheisesti hänen ristiriitaiseen persoonallisuutensa. Hän oli kristinuskon ajama, fanaattisesti työskentelevä ja demonisesti vaativa autokraatti, armeijan, byrokratian ja talouden asiantuntija, joka alisti alamaistensa yksilöllisen onnen valtionvallan ja hyvinvoinnin kehitykselle. Hänen puritaaninen, käytännönläheinen mielensä halveksi taidetta ja tiedettä, jotka eivät olleet heti sovellettavissa. Hän ajoi filosofi Christian Wolffin vuonna 1723 maanpakoon Hallen yliopistosta väärien syytösten perusteella ja yritti myöhemmin kehittää omaa älyllistä persoonallisuuttaan laajemmin, yrittäessään saada Wolffin palaamaan takaisin.[4]
Hän pilkkasi Tiedeakatemiaa, koska ei voinut soveltaa heidän tietämystään käytännön poliittisiin pyrkimyksiinsä. Hän maalasi vain kääntääkseen huomionsa pois tuskastaan. Hänen sosiaalinen vuorovaikutuksensa pysyi hiomattomana, tupakkakollegion tovereiden käytöstavat ja vitsit olivat karkeita, henkisyys ei voinut koskaan kukoistaa hänessä. Kuolemanaiheet piinasivat häntä jo nuorena, samoin kuin kihdin aiheuttama ankara kipu, ja ajoi häntä eteenpäin fanaattisen valtion rakentamisen ja ihmisten muokkaamisen tiellä. Äärimmäisen ärtyisenä, hänen epäluottamuksensa saattoi muuttua patologiseksi ja jopa johtaa paranoiaan. Hän vaati muilta ihmisiltä, myös perheeltään, epäinhimillistä objektiivisuutta ja äärimmäistä tottelevaisuutta sekä siirsi sotilaskurin koskemaan myös siviilielämäänsä. Hän välitti muista ihmisistä, mutta pystyi näkemään heidät vain oman kristillisen ihmiskuvansa ja moraalisen kurinalaisuutensa kautta ja oletti muiden myös toimivan samalla tavalla.[4]
Kuninkaan viimeisinä elinvuosina hän sai usein väkivaltaisia kohtauksia, joiden aikana hän löi ihmisiä kepillä sekä ulkona kadulla että palatsissa sekä heitteli tavaroilla lapsiaan. Tämä oli vaikea tilanne hänen perheelleen, sillä hän pakotti heidät usein jäämään luokseen kokonaiseksi päiväksi, aamusta yhdeksästä alkaen aina nukkumaanmenoon asti eikä suostunut päästämästä heitä lähtemään aikaisemmin.[34]
Kuningas kärsi viimeisinä elinvuosinaan sairauskohtauksista mm. kihdistä ja vesipöhöstä, jotka pakottivat hänet käyttämään usein pyörätuolia. Puoliso Sophia Dorothea määrättiin huolehtimaan hänestä jatkuvasti. Kuningatar poistui harvoin huoneesta moneen kuukauteen ennen puolisonsa kuolemaa, muuten kuin seuratakseen kuningasta tämän liikkuessa pyörätuolillaan.
Marraskuun alussa 1739 kuningas joutui sairauden viimeisen vaiheen kouriin. Kuningatar lähetti hakemaan kruununprinssiä yöllä 26. toukokuuta 1740 kuninkaassa tapahtuneen muutoksen tähden. Kun Friedrich saapui Potsdamin kaupunkipalatsiin Rheinsbergin linnasta, josta hän oli matkannut täyttä vauhtia, hän hämmästyi nähdessään kuninkaan tuolissaan puutarhassa; tämä oli kuitenkin vain hetkellinen mielenilmaisu. Kuningas kävi pitkän loppukeskustelun kruununprinssin kanssa, sekä jätti juhlalliset ja hellät jäähyväiset kuningattarelle, pojilleen ja tyttärilleen sekä muille sukulaisilleen.[35]
Kuolinpäivänään Fredrik Vilhelm käski viedä itsensä kuningattaren asuntoon ja sanoi tälle: "Nouse, minulla on vain muutama tunti elinaikaa, ja minulla olisi ainakin ilo kuolla käsivarsillesi."[35] Kuningatar kuitenkin johdatettiin ulos huoneesta, kun 51-vuotias Fredrik Vilhelm veti viimeiset hengenvetonsa poikansa ja seuraajansa Fredrikin käsivarsilla.
Fredrik Vilhelm haudattiin Potsdamin varuskuntakirkkoon. Toisen maailmansodan aikana Adolf Hitler käski piilottaa kuninkaan sekä Fredrik Suuren arkun ensin Berliiniin ja myöhemmin suolakaivokseen Bernteroden ulkopuolelle suojellakseen sitä eteneviltä liittoutuneiden joukoilta. Arkut löysivät amerikkalaiset miehitysjoukot, jotka hautasivat ne uudelleen Marburgin Pyhän Elisabetin kirkkoon (Elisabethkirche) vuonna 1946. Vuonna 1953 arkut siirrettiin Hohenzollernin linnaan, missä ne pysyivät vuoteen 1991 saakka, jolloin Fredrik Vilhelmin arkku lopulta asetettiin Fredrik Vilhelm IV:n rakennuttaman Friedenskirchen, Kaiser Friedrich Mausoleumin alttarin portaille, joka sijaitsee Sanssoucin linnan alueella Potsdamissa. Alkuperäinen musta marmorisarkofagi vahingoittui Hohenzollernin linnassa ja nykyinen on kuparinen kopio.[36]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
