From Wikipedia, the free encyclopedia
Disputaatio (lat. disputatio, mon. disputationes) viittasi keskiajan skolastiikassa formaaliseen väittelymenetelmään, jonka tarkoituksena oli teologisten ja tieteellisten totuuksien löytäminen ja todentaminen. Disputaatioilla oli eri muotoja, joita kaikkia ohjasivat tietyt säännöt. Väittely perustui kirjallisiin auktoriteetteihin ja jokaisen argumentin kaikkien eri puolien läpikäyntiin. Disputaatiot olivat keskiaikaisten yliopistojen keskeisin opetusmenetelmä luentojen eli lectioiden ohella.[1]
Disputaatiot olivat alun perin dialektisessa muodossa järjestettyjä suullisia väittelyitä, joihin osallistui useita osapuolia. Ne pidettiin yleensä julkisesti yleisön edessä (disputatio publica). Disputaatioihin osallistuivat tiedekunnasta valmistuneet sekä disputaation esittävän opettajan (maisterin) oppilaat. Disputaatiota, johon osallistuivat kaikki tiedekunnan maisterit ja oppilaat, kutsuttiin nimellä disputatio magistrorum. Päivänä, jolloin disputaatio järjestettiin, ei ollut oppitunteja.
Merkittävimpiä disputaatiomuotoja oli kaksi, disputatio ordinaria ja disputatio de quolibet.[2][3] Vähemmän tunnettuja disputaatioiden muotoja ovat obligationes-väittelyt (disputatio de obligationibus) ja sophisma-väittelyt (disputatio de sophismatibus).
Tavallinen disputaatio (disputatio ordinaria, disputatio solemnis) eteni määrätyssä järjestyksessä:[2] Ensin opettaja muotoili ennalta ilmoitetun tekstin perusteella kysymyksen (kvestio, quaestio). Tämän jälkeen opponentti (opponens), joka oli opiskelija, esitti vastaväitteensä. Sitten vastaaja (respondens), joka oli opiskelija tai tiedekunnasta jo valmistunut, esitti vastaukset vastaväitteisiin. Lopuksi opettaja ehdotti ratkaisua (determinatio), joka sisälsi yleensä yhteenvedon disputaation etenemisestä. Tätä seurasi muutaman päivän päästä esitetty lopullinen vastaus (determinatio magistralis), joka kirjoitettiin myös ylös (questio disputatio).
Disputaatioita järjestettiin kerran viikossa tai harvemmin.[2] Juhlallisempia disputaatioita järjestettiin silloin, kun oppilas eteni maisteriksi.
Juhlallisin disputaatioiden muoto oli disputatio de quolibet (tai disputatio de quodlibet, latinan sanoista quod, "mikä", ja libet, “vapaasti”). Niitä pidettiin vain poikkeuksellisesti kerran vuodessa tai harvemmin. Tämä disputaatioiden muoto vaikuttaa saaneen alkunsa Pariisin yliopistossa noin vuonna 1230, yliopistossa olleen lakon aikana.[2]
Disputatio de quolibet eteni muuten samoin kuin disputatio ordinaria, mutta siinä aihe ei ollut samalla tavalla rajoitettu. Yliopiston opettajat, maisterit, lupasivat vastata mihin tahansa esitettyihin kysymyksiin (quaestiones quodlibetales). Kysymyksiä voivat esittää kaikki paikalla olevat, myös yliopiston ulkopuoliset henkilöt; ei ainoastaan disputaatiota johtava maisteri. Usein disputaatioissa käsiteltiin useita toisiinsa kytkeytyviä kysymyksiä.[2]
Tällaisten disputaatioiden suuremman monimuotoisuuden ansiosta vastaukselta vaadittiin enemmän: sen tuli olla hienostuneempi ja vakuuttavampi, sekä paremmin muotoiltu.[2]
Keskiajalla käytiin merkittäviä disputaatioita myös kristittyjen ja juutalaisten teologien välillä. Tällöin tavoitteena oli saada juutalaiset omaksumaan kristillinen usko. Kristillistä puolta edusti usein aiemmin juutalaisuudesta kristinuskoon kääntynyt oppinut. Väittelyt eivät kuitenkaan olleet sikäli tasapuolisia, että väittelyn ”voittaminen” saattoi heikentää juutalaisten asemaa yhteisössä. Myöskään väittelyistä säilyneet muistiinpanot eivät välttämättä kuvaa tapahtumia, vaan saattavat olla kristityn osapuolen myöhemmin kirjoittama poleeminen versio.[4]
Eräitä merkittäviä kristittyjen ja juutalaisten välillä käytyjä disputaatioita:
Martti Luther käynnisti protestanttisen uskonpuhdistuksen julkaisemalla 95 teesiään 31. lokakuuta 1517. Vaikka teesit oli tarkoitettu puolustettaviksi skolastisessa disputaatiossa, tällaista suullista väittelyä itse teeseistä ei koskaan tapahtunut.
Luther sai puolustaa teologiaansa ensimmäisen kerran laajaa keskustelua herättäneiden aneteesiensä jälkeen Heidelbergissä 26. huhtikuuta 1518 järjestetyssä disputaatiossa. Heidelbergissä Luther esitti disputaation 28 teologisesta ja 12 filosofisesta teesistä. Niissä hän käsitteli mm. tahdonvapautta sekä uskon ja rakkauden, lain ja evankeliumin sekä teologian ja filosofian välisiä suhteita.[7]
Luther voitti disputaatiossa Johannes Brenzin ja dominikaani Martin Bucerin, jotka kummatkin liittyivät myöhemmin protestantteihin. Väittely johti siihen, että Johann Eck pyrki haastamaan Lutherin uudelleen Leipzigissa.
Eck päätyi kirjalliseen sanasotaan Andreas Karlstadtin kanssa, ja haastoi tämän julkiseen väittelyyn. Väittely käytiin Leipzigissa kesä-heinäkuussa 1519 herttua Georg Saksilaisen edessä. Eck ja Karlstadt väittelivät tahdonvapaudesta ja ihmisen osallisuudesta vanhurskauteen. Myös Luther osallistui väittelyyn, jossa käsiteltiin myös mm. paavin asemaa sekä oppeja kiirastulesta, aneista ja katumusharjoituksista. Myöhemmin Karlstadt jatkoi edelleen tahdonvapaudesta ja hyvistä teoista.
Lopullinen ratkaisu annettiin kahden yliopiston, Erfurtin ja Pariisin yliopistojen, käsiin. Erfurt kieltäytyi ja palautti asiakirjat; Pariisissa Lutherin näkemykset tuomittiin ja sensuroitiin.
Leipzigin disputaatio oli viimeinen katolisten ja protestanttien välinen väittely, jonka alussa kumpikin osapuoli lupasi pidättäytyä esittämästä katolisen opin vastaisia opinkappaleita. Myöhemmissä väittelyissä protestantit hyväksyivät ainoastaan Raamatun auktoriteetiksi ottaen siten uuden, katolisesta opista poikkeavan, lähtökohdan.
Kaarle V pyrki lopettamaan Saksan uskonnolliset erimielisyydet järjestämällä kokouksen katolisten ja protestanttisten uskonoppineiden välille. Kokous järjestettiin Hagenaussa. Protestantteja edustivat Bucer, Brenz, Oswald Myconius, Ambrosius Blarer ja Urbanus Rhegius, katolisen puolen merkittävimpiä edustajia olivat puolestaan Eck sekä Wienin piispa Johann Faber. Myös Jean Calvin oli läsnä.
Keskustelu jatkui Wormsissa 25. marraskuuta. Eck valittiin katolisten ja Philipp Melanchthon protestanttien puhemieheksi. Eck ja Melanchthon väittelivät perisynnistä ja sen seuraamuksista neljä päivää. Lopputuloksena oli muotoilu, jonka kummatkin pystyivät hyväksymään, protestantit tosin varauksella.
Kokous jatkui 5. huhtikuuta 1541 Regensburgissa, johon keisari oli määrännyt valtiopäivät. Paavin legaattina paikalla oli kardinaali Contarini, ja häntä avusti nuntius Giovanni Morone. Katolista puolta edustivat nyt Eck, Julius von Pflug ja Johann Gropper, ja protestantteja Melanchthon, Bucer ja Johannes Pistorius vanhempi. Myös Calvin oli jälleen paikalla. Joachim Brandenburgilainen esitti sovinnon pohjaksi tuntematonta alkuperää olevaa Regensburgin kirjaa. Se oli Wormsin kokouksen aikoihin järjestettyjen salaisten kokousten lopputulos, ja koostui 23 luvusta, jotka pyrkivät muotoilemaan kiistanalaiset opit niin, että kumpikin osapuoli voisi löytää muotoilusta jotain omaansa.
Luther ja Melanchthon kuitenkin suhtautuivat kirjaan halveksuen, ja tämä vähensi sen suosiota protestanttien parissa. Katoliset hyväksyivät kirjan osat, jotka käsittelivät ihmisen tilaa ennen syntiinlankeemusta, vapaata tahtoa, synnin alkuperää ja perisyntiä. Vanhurskauttamista käsitellyt osa sen sijaan päätyi kiistan kohteeksi. Lopulta asiasta ehdotettiin kompromissia, joka oli kuitenkin epätyydyttävä kummallekin osapuolelle. Pyhä istuin tuomitsi sen, ja Contarini sai nuhteet sitä, ettei vastustanut ehdotusta tarpeeksi. Muiden kiistanalaisten opinkohtien käsittely ei onnistunut juurikaan paremmin.
Kokous päättyi 22. toukokuuta, ja keisari oli pettynyt sen lopputulokseen.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
