Kreikkalainen antologia (lat. Anthologia Graeca, joskus myös Anthologia Palatina) on kokoelma kreikkalaista runoutta, enimmäkseen epigrammeja, klassiselta ja bysanttilaiselta ajalta.
| Kreikkalainen antologia | |
|---|---|
| Anthologia Graeca | |
 Kreikkalaisen antologian bysanttilainen käsikirjoitus Codex Palatinus graecus 23 800-luvun lopulta tai 900-luvun alusta, Heidelbergin yliopiston kirjasto. |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | useita |
| Kieli | muinaiskreikka |
| Genre | runouden antologia |
| Julkaistu | 1. vuosisata eaa.–1300-luku |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Historia
Vaikka Egyptistä on löydetty papyruksia, jotka sisältävät katkelmia runokokoelmista, kreikkalaisen runouden varhaisin varsinainen antologia oli Meleagros Gadaralaisen Anthologia. Se sisälsi runoja sekä häneltä itseltään että 46 muulta runoilijalta, mukaan lukien Arkhilokhos, Alkaios, Anakreon ja Simonides. Johdannossaan Meleagros kuvaa järjestäneensä runot teoksen nimen mukaisesti ikään kuin kukkaseppeleeksi. Sanasta ”antologia” on sittemmin tullut synonyymi kirjoituskokoelmille.
Meleagroksen antologia oli niin suosittu, että siihen tehtiin myöhemmin lisäyksiä. Filippos Thessalonikelaisen ja Agathiaan versioiden esipuheet ovat säilyneet osana antologiaa. Konstantinos Kefalos toimitti standardilaitoksen teksteistä (Palatine MS) 900-luvulla. Hän lisäsi uusia kokoelmia: Straton Sardislaisen 100-luvulla kokoamia homoeroottisia säkeitä, kirkoista löydettyjä kristillisiä epigrammeja, kokoelman Diogenianoksen kokoamia satiirisia ja humoristisia epigrammeja, Khristodoroksen kuvauksen bysanttilaisen Zeuksippoksen kylpylän gymnasionin patsaista sekä kokoelman piirtokirjoituksia kyzikoslaisesta temppelistä.
Maksimos Planudes toimitti myös laitoksen Kreikkalaisesta antologiasta. Hän sekä lisäsi joitakin runoja että poisti sopimattomina pitämiään kohtia. Hänen antologiansa oli pitkään ainoa, joka läntisessä Euroopassa tunnettiin. Ensimmäinen painettu laitos kokoelmasta ilmestyi vuonna 1494 Johannes Laskariksen toimittamana. Vuonna 1606 Claudius Salmasius löysi heidelbergiläisestä kirjastosta laajemman kokoelman, joka perustui Kefaloksen laitokseen. Tämä julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1776, kun R. F. P. Brunck sisällytti sen teokseensa Analecta veterum Poetarum Graecorum (1772–1776).
Ensimmäinen kriittinen laitos oli Friedrich Jacobsin tekemä (13 osaa, 1794–1803; uudistettu 1813–17). J. F. Dübnerin Didotin Bibliothecassa julkaistu laitos (1864–1872) sisälsi Antologia Palatinan, siihen kuulumattomat Planudeen antologian epigrammit, muista lähteistä kerättyjä osia sisältävän liitteen, latinankielisen suorasanaisen käännöksen sekä Hugo Grotiuksen runomittaisen latinankielisen käännöksen.
Sisältö
Palatine MS., nykyisen tekstin arkkityyppi, on useiden eri aikoina eläneiden henkilöiden toimittama. Kokoelma on järjestetty seuraavasti (viitenä kirjana):
- Kirja I
- 1. Kristilliset epigrammit
- 2. Khristodoros Thebalaisen kuvaus Zeuksippoksen kylpylän gymnasionin patsaista
- 3. Kyzikoksen epigrammit eli Kyzikoksen Apolloniksen temppelin epigrammit
- 4. Meleagroksen, Filippoksen ja Agathiaan esipuheet omiin kokoelmiinsa
- 5. Rakkausepigrammit
- 6. Votiivilahjaepigrammit
- Kirja II
- 7. Hautaepigrammit
- 8. Gregorios Nazianzilaisen epigrammit
- Kirja III
- 9 . Retorisesti korkealentoiset epigrammit
- Kirja IV
- 10. Eettiset, kehottavat ja varoittavat epigrammit
- 11. Satiiriset ja humoristiset epigrammit
- 12. Straton Sardislaisen Musa Puerilis
- Kirja V
- 13. Harvinaisissa runomitoissa kirjoitetut epigrammit
- 14. Aritmeettiset ongelmat, arvoitukset ja oraakkelinlausumat
- 15. Sekalaisia epigrammeja
Tyyli
Kreikkalaisen antologian epigrammit ovat peräisin pitkältä ajanjaksolta, ja ajan kuluessa niiden tyylissä on tapahtunut muutoksia. Tyylissä voidaan hahmottaa neljä kautta:[1]
- Klassinen kreikkalainen tyyli, jota edustaa luonteenomaisimmin Simonides Keoslainen (n. 556–469 eaa.). Hän kirjoitti suuren osan epitafeista eli hautapiirtokirjoituksista, jotka ovat peräisin persialaissotien ajalta. Tyyli on korutonta ja arvokasta ja äärimmäisen uskollista epigrammien alkuperäiselle hengelle. Tältä ajalta säilyneet epigrammit on yleensä osoitettu todella eläneille henkilöille; kertomukset, kuvitelmat ja kirjalliset harjoitukset ovat hyvin harvinaisia.[1]
- Aleksandrialainen tyyli. Tuolloin epigrammeina kirjoitettiin myös anekdootteja, satiireja ja rakkausrunoja. Epitafeja ja votiivikirjoituksia omistettiin kuvitteellisille henkilöille. Tyyli rikastui. Tuon ajan epigrammin parhaisiin edustajiin kuuluu Leonidas Taraslainen (n. 300–250 eaa.), viimeisiin Antipatros Sidoslainen noin 140 vuotta myöhemmin. Toisaalta samoin Aleksandriassa toiminut Kallimakhos jäljitteli menestyksekkäästi Simonideen vanhempaa korutonta tyyliä.[1]
- Roomalainen tyyli. Monet tyylin edustajat olivat kuitenkin kotoisin valtakunnan itäosista, muun muassa Meleagros Gadaralainen Syyriasta. Hänen epigramminsa ovat usein eroottisia, ja niiden kielikuvat muistuttavat paljossa Laulujen laulua. Muihin tyylin edustajiin kuuluvat epikurolainen Filodemos, Zonas, sekä Markos Argentarios. Rooman keisariajan myöhempinä aikoina kehittyi satiirinen tyyli, jota edustivat muun muassa Lukillios ja Lukianos. Se vastaa usein nykyistä käsitystä epigrammeista ja on mielenkiintoinen myös sikäli, että siinä latinankielinen kirjallisuus on vaikuttanut kreikankieliseen. Palladas oli viimeinen tiukasti ottaen klassisen epigrammin edustajista.[1]
- Bysanttilainen tyyli, joka kehittyi huippuunsa keisari Justinianuksen hovissa. Epigrammit ovat pitkälti aiempaa jäljitteleviä, mutta sisältävät myös omaperäistä ainesta ja uutta rikasta kieltä. Tyyliä edustaa muun muassa Agathias.[1]
Antologian runoilijoita
|
|
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
