Raamatun kirja From Wikipedia, the free encyclopedia
Laulujen laulu (hepr. שִׁיר הַשִּׁירִים, Shīr ha-Shīrīm), myös Korkea veisu tai Salomon veisu, on heprealaisen Raamatun runollinen kirja. Juutalaisessa kaanonissa se sijoittuu kolmanteen pääosioon, Ketuvimiin (’kirjoitukset’). Kristillisessä Vanhassa testamentissa kirja puolestaan on alusta lukien 22., ja se lukeutuu runouden ja viisauskirjallisuuden joukkoon.
| Laulujen laulu | |
|---|---|
| שיר השירים | |
| Tanak Ketuvim |
|
| Raamattu Vanha testamentti |
|
 Laulujen laulu. Gustave Moreau, 1852. |
|
| Synty | |
| Kirjoittaja (perint.) | Salomo |
| Ajoitus | 300–200-luvut eaa.[1] |
| Teksti | |
| Genre | romanttinen runous |
| Alkukieli | heprea |
| Lyhenne | Laul. l. |
| Lukuja | 8 |
| Jakeita | 117 |
| Edeltävä: < Saarn.Seuraava: Jes. > |
|
Uskonnollisessa perinteessä kuningas Salomon nimiin attribuoitu Laulujen laulu on rakkausrunoutta, jossa nainen ja mies puhuvat vuoronperään. Sen sisällössä on paljon vertauksin ja metaforoin kuvattua peitekielistä mutta häpeämätöntä erotiikkaa.[1]
Vuoden 1992 raamatunkäännöksessä käytetty suomenkielinen nimi ”Laulujen laulu” on suora käännös hepreasta.[1] Nimi noudattaa Raamatun heprealle tyypillistä superlatiivisuuden ilmaisua (vertaa ”turhuuksien turhuus” tai ”kuninkaiden kuningas”).[2] Aiempi nimi ”Korkea veisu” on käännöslaina saksasta ja ruotsista. Kirjan vanhempi nimi ”Salomon korkea veisu” liittyy tulkintaan, jonka mukaan runot olisivat kuningas Salomon sepittämiä esimerkiksi puolisolleen.[1]
Laulujen laulun kirjoittaja ja ajoitus ovat tuntemattomia. Juutalais-kristillisessä perinteessä kirjoittajana on pidetty kuningas Salomoa, mikä johtunee siitä, että teksti sisältää useita viittauksia häneen.[2] Esimerkiksi aivan kirjan alussa teksti ilmoittaa olevansa ”Salomon laulu”, mikä voi viitata joko Salomoon sen kirjoittajana tai vaihtoehtoisesti siihen, että se on omistettu Salomolle tai että sillä on jokin muu yhteys häneen.[3] Antiikin aikana kirjallisuuden attribuoiminen tunnetuille ja kunnioitetuille hahmoille ei missään tapauksessa ollut tavatonta.[4] Myös muissa Raamatun teksteissä esiintyvät kuvaukset Salomosta ovat osaltaan voineet tukea tätä tulkintaa: Salomon kerrotaan olleen maineikas runoilija, ja toisaalta hänet kuvataan myös suuren haaremin päänä.[2] Näkemys Salomosta Laulujen laulun kirjoittajana pysyi suosittuna aina 1800-luvulle asti.[4]
Laulujen laulun syntyajankohdasta on esitetty arviota 900-luvulta eaa., jolloin mahdollisen historiallisen Salomon oletetaan eläneen, aina 300–200-luvuille eaa., jolloin hellenistinen kulttuuri vaikutti vahvasti ajan juutalaisuudessa.[1][2] Kielellinen analyysi kuitenkin tukee nuorempaa ajoitusta: Laulujen laulu teksti sisältää selviä merkkejä aramean kielen vaikutuksesta, joka on levinnyt Palestiinaan vähitellen 500-luvulla eaa. ja korvannut heprean alueen pääasiallisena käyttökielenä. Aramealainen vaikutus näkyy Laulujen laulussa niin sanastossa kuin myös morfologiassa, idiomeissa ja lauseopissa. Tämän lisäksi teksti sisältää muutamia persialaisia ja kreikkalaisia lainasanoja, mikä niin ikään tukee myöhäistä ajoitusta.[5] Osa tutkijoista on toisaalta esittänyt Laulujen laulun olevan yhtenäisen tekstin sijaan eri aikoina tuotettujen lyyristen tekstien kokoelma.[2]
Laulujen laulun tekstillä arvellaan olevan vanhat ja kansainväliset juuret Lähi-idän rakkauslyriikassa.[1] Yhtäläisyydet Mesopotamian ja etenkin muinaisen Egyptin rakkausrunouteen viittaavat siihen, että tekijä sai innoitusta lähialueen rikkaasta kulttuuriperinnöstä. Mainittuihin yhteisiin piirteisiin lukeutuvat esimerkiksi rakkaan ylistäminen, kaipaus ja toivominen, kehon metaforiset kuvaukset, seksuaaliset vihjaukset sekä luontokuvasto ja aisteihin vetoaminen. Egyptiläisen rakkausrunouden tapaan Laulujen laulu ei kerro jumaluuksista eikä vaikuta selvästi liittyvän rituaalisuuksiin.[2] Kirjan eroottisuuden vuoksi se oli vaarassa jäädä pois heprealaisen Raamatun kaanonista.[1]
Laulujen laulu koostuu rakkausrunoista, joissa naisen ja miehen puheenvuorot vuorottelevat. Runojen erotiikka on täynnä aistihavaintoihin, kokemukseen ja kokonaisvaikutelmaan liittyviä eroottisia metaforia ja kielikuvia.[1]
Laulujen laulun on usein tulkittu liittyvän hääjuhliin. Naista kutsutaan usein morsiameksi, mutta miestä ei koskaan sulhaseksi. Häät mainitaan runoissa vain yhden kerran, ja silloinkin vertauskuvallisesti. Lisäksi puhujien omat kokemukset sukupuolielämästä viittaavat seksuaalisesti kokeneisiin ihmisiin, jollaisia nuoreet vastanaineet eivät noina aikoina olleet.[1]
Laulujen laulun päähenkilö on sulamilaisneito. Muita runossa mainittuja henkilöitä ovat tyttöä rakastava paimen,[6] tytön äiti ja veljet,[7] kuningas Salomo,[8] ”Jerusalemin tyttäret” (Salomon hovinaiset) ja ”Siionin tyttäret” (Jerusalemissa asuvia naisia).[9]
Naispuolinen puhuja kuvataan joissain kohdissa vertauskuvallisesti kokemattomaksi tytöksi, toisissa kohdissa ylpeäksi viettelijättäreksi. Joskus hän on maalaistyttö ja joskus aristokraatti. Naisen metaforana käytetään usein puutarhaa tai viinitarhaa, ja rakastelun metaforana hedelmien poimintaa ja nauttimista, tai vuoripuron virtaamista pulppuavaan lähteeseen.[1]
Sukupuolielämään ja erotiikkaan ei kirjassa liitetä moraalisia varauksia eikä häpeää. Nainen on itsenäinen ja aloitteellinen, ja hän antautuu miehelle vain omasta halustaan. Rakkaus ja mielihyvä on kuvattu molemminpuoliseksi.[1]
Nykyisin Laulujen laulua luetaan yleisimmin kahden ihmisen välisen rakkauden ilmauksena. Aikaisemmin runoja on myös luettu vertauskuvallisesti kuvina Jumalasta ja Israelin kansasta, tai Kristuksesta ja hänen kirkostaan.[1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
