sääty From Wikipedia, the free encyclopedia
Aateli tai aatelisto on yhteiskuntaluokka, joka esiintyy lukuisissa kulttuureissa, jossa on virallinen aristokratia. Aatelisto on tavallisesti luokiteltu heti kuninkaallisista seuraavaksi vallitsevaksi luokaksi. Aatelisto tarkoittaa syntyperänsä, maaomistuksensa ja osin myös ansioidensa perusteella etuoikeutettua yhteiskunnan kerrosta.
Euroopan aateli oli keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla ennen kaikkea maanomistaja- ja sotilassääty, ja sittemmin myös ylempi virkamiessääty (virka-aateli). Aatelisto jakautuu yleensä useisiin luokkiin ylimystöstä alhaisaateliin.
Useimmissa maissa aateli on menettänyt valistusajan aatteiden vaikutuksesta erioikeutensa yhteiskunnan siirtyessä monarkiasta demokratiaan. Saksassa muutos tapahtui Weimarin tasavallan myötä vuonna 1919, Itävallassa aatelisto menetti etuoikeutensa vuonna 1920, Italiassa vuonna 1946, Puolassa vuonna 1918 (ja uudestaan 1945) ja Venäjällä vuonna 1917. Norjassa aatelisto lakkautettiin vuonna 1815, ja Tanskan aatelisto menetti erioikeutensa vuonna 1849. Tämän jälkeen aateluus on ollut luonteeltaan lähinnä symbolista.
Suomen aatelistoa ei tasavaltaisesta hallitusmuodosta huolimatta ole varsinaisesti lakkautettu, joskin se on menettänyt erityisasemansa ja kaikki erioikeutensa.[1][2] Itsenäisessä Suomessa ei ole virallisia aatelisia tai aatelistoja, eikä Suomessa siis anneta aatelisarvoja, vaan aatelisuuden ideologiaa ylläpitävät ja harrastavat yksityiset henkilöt ja suvut, jotka ylläpitävät mm. aateliskalenteria. Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu aateliskalenterissa. Lisäksi Suomessa asuu eurooppalaisten aatelissukujen jäseniä, joiden sukuja ei ole rekisteröity Suomen Ritarihuoneeseen. Ruotsissa ja Suomessa aateliston esimiestä ja puheenjohtajaa on nimitetty maamarsalkaksi.
Aateli nautti aiemmin lain tai perinnäisoikeuden määräämiä, tavallisesti perinnöllisiä erioikeuksia. Uudenaikainen aateli sai alkunsa keskiajalla läänityslaitoksen yhteydessä. Aateli syntyi hallitsijalle uskollisista alamaisista, jotka saivat palkkiokseen verovapauksia ja läänityksiä. Aluksi aateluus oli henkilökohtainen arvo ja verovapaus, mutta sittemmin siitä kehittyi perinnöllinen, ja näin syntyi aatelissääty.
Maa-aatelilla tarkoitetaan sitä osaa aatelistosta, jonka taloudellinen ja poliittinen asema perustuu laajoihin maaomistuksiin.[3]
Euroopan aatelisto omaksui monia asioita klaaniperinteestä. Tosin useimmissa maissa hylättiin klaaniperinteen keskeinen käytäntö, että päätöksenteossa on kuultava kaikkia klaanin jäseniä. Sen sijaan kehittyi senioraattiperiaate, jonka mukaan sukua edustaa sen vanhin miespuolinen jäsen. Tiukasti tulkittuna tämä kehittyi myös primogenituuriksi, jonka mukaan aatelisarvon perii vain perheen vanhin poika. Mikäli primogenituuria ei sovellettu, saattoi aatelistoon kuuluvien määrä vähitellen lisääntyä suureksi. Niinpä Puolan asukkaista oli aatelisia enimmillään lähes 10 prosenttia.[4] Myös Espanjassa aatelisia oli suhteellisen paljon (7–8 % asukkaista 1700-luvulla – eniten Baskimaassa, jossa lähes jokainen mieshenkilö oli aatelinen). Samaan aikaan Italiassa, Saksassa, Ranskassa, Venäjällä ja Britanniassa aatelisia oli 1–2 % asukkaista. [5] Aatelisten suuri määrä johti usein siihen, että alempi aateli oli melko köyhää ja eli tavallisen kansan tavoin.
Englannissa on ylhäisaateliin (nobility, peers) kuuluvilla eli herttuoilla, markiiseilla, jaarleilla (earl) kreiveillä, varakreiveillä (viscount) ja paroneilla päärinarvo. Tämän mukana heillä oli vuoden 1999 reformiin saakka oikeus istua parlamentin ylähuoneen (House of Lords) jäseninä. Tämä arvo ja siihen kuuluva maaomaisuus menee perintönä ainoastaan vanhimmalle pojalle. Alhaisaateli (gentry) käsittää baronetit ja ritarit (knights), jotka käyttävät arvonimeä Sir ristimänimen edellä.
Brittiläinen aatelisto ei Manner-Euroopan tapaan muodosta erillistä tarkasti rajattua säätyä, vaan aatelisarvo on vain suvun päämiehellä, jolla oli paikka parlamentin ylähuoneessa, jos kyse on ylhäisaatelista. Aatelistolla ei ollut (eikä ole) samanlaisia erioikeuksia kuin monissa muissa maissa, vaan aatelin vahva asema perustui maaomaisuuteen. Sukutila pyrittiin pitämään jakamattomana, joten perinnönjaossa osa pojista jäi vaille maata ja hakeutui armeijan, laivaston tai kirkon tehtäviin. Tästä seurasi, että eri arvoasemassa olevat saattoivat aivan luonnollisesti seurustella keskenään. Tässä on suuri ero mannermaisiin tapoihin verrattuna.[5]
Ensimmäiset varsinaiset aatelissuvut eli vanha aateli (ransk. anciénne noblesse) syntyivät Kaarle Suuren ajalla ritaristosta ja korkeista sotilasvirkamiehistä, jotka olivat perinteisesti vanhojen feodaaliperheiden jäseniä. Kuningas pyrki aateliston perustamisella alkujaan kuningasvallan vahvistamiseen sekä maa-ja aluehallinnon järjestämiseen. Niinpä markiisin (ransk. marquis, latin. marchis) arvo on peräisin Kaarle Suuren hallinnon ajoilta. Varhaiskeskiajan feodaaliylimysten ja myöhemmin aateliston johtamat ristiretket saivat alkunsa Ranskasta ja vahvistivat osaltaan varhaisaateliston asemaa läänitysten ja korkeiden virkanimitysten johdosta. Ranskan hovin etiketti on käytössä Euroopan muissa hoveissa. Aateliston kieli on ollut Euroopan hoveissa ranskan kieli.
Aatelin erioikeudet olivat laajimmillaan 1700-luvun loppupuolella, jolloin aatelin ei tarvinnut maksaa valtion välittömiä veroja, tienpitomaksuja eikä sillä ollut virkamiesten majoitusvelvollisuutta. Sillä oli kuitenkin veronkanto-oikeus (seigneur) ja lähes täydellinen yksinoikeus ylempiin virkoihin. Aateliin oli lisäksi vaikea päästä, vaikka varallisuutta olisi ollut. Ranskalainen aatelinen ei saanut seurustella alempiarvoisen väestön kanssa eikä osallistua liikeasioihin. Eräs englantilainen ihmetteli Ranskan-matkallaan, miksi korkea-arvoinen ranskalainen aatelinen ei voinut ruokailla tuntemiensa suurtalonpoikien kanssa, kun tällainen oli Britanniassa aivan tavallista.[5]
Ranskassa aatelisto samoin kuin papisto menetti kaikki erioikeutensa kansalliskokouksen 4. elokuuta 1789 tekemällä päätöksellä.
Erityisesti Saksan pohjoisosiin vakiintui junkkerilaitos. Junkkerit olivat maanomistajaylimystöä, ja heillä oli runsaasti vaikutusvaltaa ja erioikeuksia. Nimitys junkkeri periytyy keskiajan yläsaksan sanasta Juncherre, joka tarkoittaa nuorta herraa (saks. Junger Herr). Järjestelmä syntyi 1300–1400-luvulla, kun hallitsijat pyrkivät asuttamaan saksalaisalueen rajoille upseereita, jotka pystyisivät puolustamaan maataan. Vuosisatojen ajan junkkerit hallitsivat Preussin maanomistusta, teollisuutta, kauppaa ja armeijaa. 1400-luvulta alkaen suurin osa Preussin virkamiehistä ja upseeristosta oli junkkereita.[6] Saksassakin kuului tapoihin, että junkkerin poika ei voinut asettua porvarilliseen ammattiin vaan hänen piti pysyä maanomistajana.[5]
Varsinainen aatelisluokka oli jo lakkautettu Saksan siirtyessä Weimarin tasavaltaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyään Junker on käyttönimi Saksan tittelittömästä ylimystöstä.
Suomessa aatelissääty eli rälssi alkoi muodostua ristiretkiä ja rannikon ruotsalaisten kolonisaatiota seuranneen Ruotsin vallan myötä 1200–1300-luvuilla. Suomalaiset moisioiden suurtalonpojat joutuivat uusien vallanpitäjien seurauksena luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katolisen kirkon omistukseen. Pääasiassa Suomen rälssi koostui ruotsalaisista ja saksalaisista suvuista. Tilusten rakenteista on päätelty, ettei käytännössä kukaan suomalainen suurtalonpoika päässyt nousemaan rälssiin. Vaikka alkuun heidän joukossaan oli muutama suomalainen nimi (Hyvälempi, Mielivalta), niin nämä lopulta katosivat.[7]
Ruotsissa aatelissääty oli alkanut muodostua kuningas Maunu Ladonlukon antamasta Alsnön säännöstä (1279-1280), joka myönsi henkilökohtaisen rälssin eli verovapauden niille, jotka suorittivat ratsupalvelusta. Näitä henkilöitä nimitettiin vapaamiehiksi eli rälssimiehiksi (frälsemän). Ruotsin vanhinta aatelia on kutsuttu nimellä uradeln tai självadeln. Saksankielestä lainattu aateli-käsite tuli Ruotsissa käyttöön 1500-luvulla.[8]
Keskiaikainen rälssiasema oli lähtökohtaisesti henkilökohtainen, eikä periytyvä. Käytännössä monet suvut kuuluivat rälssiin kuitenkin sukupolvesta toiseen. Jo 1300-luvulla Ruotsissa ja Suomessa tunnustettiin rälssiaseman periytyminen.[8] Käytäntö jatkui Ruotsissa tällaisena aina 1400-luvulle asti, jolloin Sten Sture vanhempi ja hänen seuraajansa alkoivat jakaa ”nimitys- eli rälssikirjeitä”, yleensä jonkin palveluksen johdosta. Rälssiaseman sai 1500-luvulta lähtien pitää perintönä sekin, joka ei kyennyt suorittamaan ratsupalvelusta. Kuningas Eerik XIV perusti kreivin ja vapaaherran aatelisarvot vuonna 1561. Aatelisto sai suuria etuoikeuksia varsinkin maanomistukseen ja virkoihin nähden, ja siitä tuli vaikutusvaltaisin sääty valtiopäivillä.[8]
Kuningas Kustaa II Aadolf perusti vuonna 1625 Ruotsin ritarihuoneen, joka yhdisti aatelissäädyn järjestäytyneeksi yhteisöksi, ja antoi vuonna 1626 ritarihuonejärjestyksen. Tarkoitus oli, että vanhimmat suvut saisivat ensimmäiset järjestysnumerot Ritarihuoneessa, näin tehtiinkin kreivien, vapaaherrojen ja ritareiden osalta, mutta todistusongelmien johdosta kaikkien 92 aatelissuvun numerot arvottiin. Kuningatar Kristiinan aikana Ruotsiin myönnettiin suuri määrä uusia aatelisarvoja. Myös kuningas Kaarle XI aateloi vilkkaasti, sillä hän halusi lujittaa kuninkaan valtaa uusien sukujen avulla, ”vanhojen” sukujen kustannuksella.
Aateliset olivat 1600-luvulla varsin velkaantunut väestöryhmä. He saivat helposti velkaa suuria tilojansa vastaan. Myöhemmin 1700-luvulla sallittiin rälssimaan omistus myös talonpojille ja aatelin omaisuutta saattoi siirtyä kauppiaille ja varakkaille talonpojille.
Suomen aateli oli vähälukuinen ja etäisyydet aateliskartanoiden välillä olivat pitkät. Kun seurustelu alempisäätyisten kanssa oli sopimatonta niin elämä saattoi olla yksinäistä.
Venäjän valloitettua Suomen vuonna 1809 säilyivät Ruotsin aikaiset lait muuttumattomina ja vuoden 1723 säätyerioikeudet jäivät voimaan. 1800-luvun lopulla niiden monet tärkeimmät kohdat kuitenkin kumottiin. Viimeiset aateloinnit tapahtuivat vuonna 1904[9] ja vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa säätyvaltiopäivät lakkautettiin.
Vuoden 1919 hallitusmuoto kielsi myöntämästä aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja. Kuitenkin vasta vuonna 1995, kun hallitusmuodon perusoikeussäännökset uudistettiin, kumottiin samalla viimeisetkin vielä muodollisesti voimassa olleet, mutta jo kauan sitä ennen lähes merkityksettömiksi jääneet säätyerioikeudet. Nykyisessä vuoden 2000 perustuslaissa ei enää mainita aatelisarvojen kieltoa[1]
Ritarihuonejärjestys (156/1918, muutoksineen 1919) on yhä voimassa oleva laki. Ritarihuonejärjestyksessä on mainittu seuraavat luokat:
Yhteisöä kutsutaan ritarihuonejärjestyksessä ritaristoksi ja aateliksi. Aateliskokouksessa luokkia puhutellaan seuraavasti: Korkeastijalosukuiset Herrat Kreivit ja Vapaaherrat; Jalosukuiset Herrat Ritarit ja Aatelismiehet. Aateliskokous kokoontuu joka kolmas vuosi.
Ruotsin valtiopäivillä aatelisto oli omana säätynään vuoteen 1866, jolloin Ruotsissa siirryttiin kaksikamarijärjestelmään.[10] Tämän jälkeen Ruotsin ritarihuone ei ole enää toiminut valtiosäätynä, mutta vuoteen 2003 saakka sillä oli edelleen julkisoikeudellisen yhteisön asema, josta säädettiin erityisellä Ritarihuonejärjestyksellä.[11]
Kun Ruotsin uusi hallitusmuoto tuli voimaan vuonna 1975, kuningas menetti oikeutensa myöntää uusia aatelisarvoja. Sitä ennenkään tätä oikeutta ei ollut enää vuosikymmeniin käytetty, vaan viimeinen Ruotsissa aateloitu henkilö oli tutkimusmatkailija Sven Hedin vuonna 1902.[10] Ruotsin ritarihuoneeseen on kuitenkin introdusoitu joitain sukuja aina 1900-luvun loppuun saakka muinoin myönnetyn aatelisarvon perusteella.
Vuonna 1723 vahvistettu laki aateliston erioikeuksista kumottiin lopullisesti vasta vuonna 2003, mutta jo kauan sitä ennen se oli käytännössä menettänyt kaiken merkityksensä.[12] Ritarihuone on organisaationa edelleen olemassa, mutta samassa yhteydessä lailla se menetti julkisyhteisön asemansa.[13] Vuoden 1866 ritarihuonejärjestystä ei kumottu, mutta siihen tehtiin erinäisiä muutoksia.[12] Samalla se myös menetti julkisoikeudellisen säädöksen luonteensa ja on voimassa enää vain yksityisoikeudelliseksi muuttuneen järjestön peruskirjana.[11]
Aatelisarvoiksi vakiintuivat Ruotsissa:
Venäjällä olivat käytössä seuraavat aatelisarvot:
Kreivin ja paronin arvonimi otettiin käyttöön Pietari I Suuren aikana. Paronin arvonimeä jaettiin myös menestyville liikemiehille. Vanha aateli piti paroneita hieman alempiarvoisina. Keisariperheen jäsenillä oli suuriruhtinaan arvonimi. Venäjällä oli tapana, että isän arvonimi periytyi kaikille lapsille, toisin kuin Ranskassa ja Englannissa. Useisiin Venäjän ritarikuntiin liittyi aatelisarvo, joka oli henkilökohtainen tai perinnöllinen.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
