Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiota fiktiosta. Metafiktiossa kiinnitetään huomiota tekstin fiktiivisyyteen esimerkiksi kommentoimalla sen rakennetta, sisältöä tai lukutapahtumaa[1]. Metafiktiivisessä romaanissa tuodaan esiin teoksen syntyprosessi ja rakenteelliset ratkaisut.
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Metafiktio-käsitteen toi keskusteluun amerikkalainen tutkija-kirjailija William H. Gass, joka luonnehti teoksessaan Fiction and Figures of Life (1970) itsestään tietoisia romaaneja anti-romaaneiksi. Metafiktiolla hänen mukaansa tarkoitetaan ”fiktiota, joka korostaa omaa fiktioluonnettaan ja asettaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta”. Metafiktion kirjoittaja on tietoinen siitä, ettei teksti esitä todellisuutta sellaisenaan. Metafiktiossa taideteoksen henkilöt saattavat tulla tietoisiksi siitä, että he ovat vain fiktion henkilöhahmoja.
Metafiktiota on kirjoitettu jo paljon ennen kuin termi vakiintui käyttöön. Esimerkiksi Cervantesin Don Quijotea (1615), Laurence Sternen Tristram Shandya (1760–1767) ja Denis Diderot'n Jaakko fatalistia (1796) voidaan pitää metafiktioina. Niille on tyypillistä myös se, että niissä samalla parodioidaan romaanilajia.
Metafiktiivisissä romaaneissa käsitellään usein kirjoittamisen ongelmaa. Esimerkiksi André Giden Vääränrahantekijät-romaanin (1925) päähenkilö pohtii romaaninsa syntyä. Hän suunnittelee kirjoittavansa Vääränrahantekijät-nimisen romaanin ja tekee sitä varten muistiinpanoja päiväkirjaansa. Metafiktiossa romaanin kielellisyys ja keinotekoisuus paljastetaan lukijoille. Gide purki romaaninsa lopuksi luomansa henkilöhahmot ja osoitti, että kirjailija on ne keksinyt työpöytänsä äärellä. Samoin teki Marcel Proust romaanisarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä lopuksi.
Metafiktion ohella kokeellisesta kirjoittamisesta on käytetty monenlaisia muitakin termejä, kuten "introvertti romaani", "irrealismi", "the self-begetting novel", "surfiction" (Raymond Federman), "the literature of exhaustion" (John Barth), "metalepsis" (Gérard Genette) sekä ”uusi romaani” (Nouveau Roman). Samoin Oulipo-kirjailijoiden, kuten Italo Calvinon, Georges Perecin ja Raymond Queneau'n kielelliset kokeilut ovat metafiktiota. Metafiktiota tutkinut Mika Hallila nimeää suosituiksi tutkimuskohteiksi edellä mainittujen lisäksi muun muassa Jorge Luis Borgesin, Umberto Econ ja Vladimir Nabokovin kaunokirjalliset teokset.
Metataidetta – taulua taulussa, näytelmää näytelmässä, romaania romaanissa – nimitetään myös sisäkkäisteoksiksi. Ranskalainen termi mise en abyme tulee lähelle metafiktion käsitettä. Sitä on tutkinut Lucien Dällenbach väitöskirjassaan Le Récit spéculaire. Contribution à l'étude de la mise en abyme (1977). Sana "abyme" tarkoittaa sananmukaisesti vaakunakilven keskusta, joka sisältää samat kuvat kuin kilven ulommainen reuna. André Gide otti tämän sanan käyttöön kuvaamaan sisäkkäisteoksia. Dällenbach lainaa Giden kirjoitusta vuodelta 1893, jossa tämä luettelee erilaisia sisäkkäisteoksia: William Shakespearen Hamletissa on näytelmä näytelmän sisällä ja J. W. von Goethen Wilhelm Meisterin oppivuosissa sisäkkäisteos on marionettikohtaus tai linnanjuhlat.
Tarina tarinassa -rakenne on myös tyypillinen arabialaisille saduille.
Periaate on tuttu myös venäläisistä nukeista, jonka sisältä paljastuu aina pienempi nukke. Metafiktion vertauskuvana käytetään usein myös Möbiuksen nauhaa, jonka sisä- ja ulkopuoli lomittuvat yhteen niin, ettei niitä voi erottaa. Dällenbach suosii peili-metaforaa selostaessaan mise en abyme -rakennetta: taide katsoo tavallaan peiliin.
Sisäkkäisrakennetta voidaan verrata myös pars pro toto -ilmaukseen ja synekdokee-kielikuvaan. Synekdokee on metonymian alalaji, kielikuva, jossa osa edustaa suurempaa kokonaisuutta.
Kuuluisa esimerkki maalaustaiteen metateoksista on Diego Velázquezin maalaus Hovinaiset (1656). Taulun etualalla on maalari ja hänen telineensä. Päähenkilöt nähdään vain taustalla olevan peilin kautta. Kyseessä on siis maalaus maalaamistapahtumasta.
Toinen esimerkki on René Magritten maalaus Ceci n’est pas une pipe (1928–1929, Tämä ei ole piippu). Magritten taulu kyllä esittää piippua, mutta se ei ole piippu vaan vain kuva piipusta. Sisäkkäistaulu löytyy myös Magritten teoksesta Deux mystères (1966, Kaksi mysteeriota).
Elokuvassa, kuten muissakin taiteenlajeissa, metafiktion käyttö on yleistynyt vasta viime vuosikymmeninämilloin?. 1900-luvun alkupuoliskolla se on siis ollut harvinaista. Tosin jo Hollywood-komedian varhaisvaiheissa yhtenä temppuna on ollut kameraan katsominen, jota muissa kuin dokumentaarisissa elokuvissa yleensä pidetään tyylirikkeenä. Esimerkki tästä on Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat, joissa Oliver Hardyn maneerina on katsoa yleisön myötätuntoon vetoavasti, kun hänen koomikkoparinsa Stan Laurel koheltaa vieressä.
Yleisöön katsominen on yksi elokuva- ja näyttämötaiteen keinoista ylittää yleisön ja fiktiivisen esityksen välinen muuri, jota kutsutaan neljänneksi seinäksi. Amerikkalaisissa komedioissa tarkoituksena oli kuitenkin ennemmin luoda koominen vaikutus kuin tuoda ilmi tarinan fiktiivisyys ja särkeä fiktion illuusio, jotka yleensä ovat metafiktion tavoitteita. Vasta myöhemmin, esimerkiksi 50-luvun lopulla aloittaneen ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean-Luc Godardin tuotannossa kameraan katsominen on yksi lukuisista elokuvallisista keinoista tuoda ilmi tarinoiden fiktiivisyys. Näin on myös amerikkalaisen elokuvaohjaajan ja näyttelijän Woody Allenin tuotannossa, jossa Annie Hall (1977) tarjoaa runsaimman määrän esimerkkejä elokuvallisen metafiktion keinoista. Niissä täyttyy selvästi myös William H. Gassin tekemän metafiktion määritelmän ajatus – todellisuuden ja fiktion suhteen kyseenalaistaminen: esimerkiksi omaa itseään esittävä henkilö (Marshall McLuhan) vedetään kuvan ulkopuolelta keskelle fiktiivistä väittelyä.
Vaikka metafiktion joukkoon luetaan usein elokuvia elokuvanteosta, metafiktio edellyttää kuitenkin tietoista viittaamista fiktion luomiseen. Erittäin harvinaisia ovat elokuvat, joissa yritetään yhtä aikaa kuvata sekä tarinaa itseään että saman tarinan tekemistä. Kyseessä on nimenomaan yritys, koska tällaista itseensä viittaamista on vaikea täydellisesti kuvata. Tämän tuo humoristisesti ilmi Spike Jonzen elokuva Adaptation. Minun versioni (engl. Adaptation., 2002). Tätä mahdottomuutta symboloi elokuvassa mytologinen käärme Ouroboros, joka syö omaa häntäänsä. Adaptation sisältää muutenkim tyypillisiä metafiktion elementtejä: tarinan päähenkilönä on Charlie Kaufman, jolle elokuvan oikea käsikirjoittaja on antanut nimensä.
Metafiktion rajamailla liikutaan myös Mel Brooksin vuoden 1974 elokuvassa Villiä hurjempi länsi (engl. Blazing Saddles), jonka loppuvaiheissa kuvataan tunnettua elokuvateatteria esittämässä ensi-iltaa elokuvasta Villiä hurjempi länsi.
Metafiktiivisyyttä edustaa myös Marc Forsterin elokuva Aidosti outoa (Stranger than Fiction) vuodelta 2006: päähenkilö tulee tietoiseksi siitä, että hän on romaanihenkilö.
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
