Historiallinen germaanikansa From Wikipedia, the free encyclopedia
Langobardit, joskus myös longobardit, olivat muinainen germaaninen kansa, jonka on aikaisemmin arveltu olleen peräisin Etelä-Skandinaviasta. Heidät luettiin sveebeihin, ja 100-luvulla eaa. he asuivat Elben alajuoksun varrella.[1] Langobardit alkoivat 300-luvulla muuttaa etelämmäs. He olivat 400-luvulla siirtyneet Tonavan pohjoispuolelle, suunnilleen nykyisen Itävallan alueelle.[2] Kansainvaellusaikana langobardit liikkuivat Keski-Euroopassa, kunnes perustivat 500-luvun lopulla valtakuntansa Italiaan.
Langobardit olivat omaksuneet katolisuuden kanssa kilpailleen areiolaisen kristinuskon, joten suhteet paaviin eivät olleet lämpimät. Langobardien toinen tärkeä vastustaja Italiassa oli Bysantin valtakeskus Ravennan eksarkaatti. Ajan mittaan langobardit omaksuivat roomalaisten nimet, perinteet ja katolisen kristinuskon. Langobardit kutsuivat valtakuntaansa Italiaksi, ja langobardien kuningas käytti arvonimeä rex totius Italiae, koko Italian kuningas.
Langobardien kuningaskunta kukistui 700-luvun lopussa, kun Kaarle Suuri liitti langobardien alueet frankkien valtakuntaan.
Tacitus kuvaili Elben alajuoksulla asuneita langobardeja jo vuonna 98 kirjassaan Germania. Tacituksen mukaan langobardit olivat tuolloin pieni, mutta sotaisa heimo[3]. 600-luvulla kirjoitetun tekstin Origo Gentis Langobardorum mukaan langobardien alkukoti olisi ollut Etelä-Skandinaviassa. Legendojen mukaan langobardit muuttivat Skandinaviasta Keski-Eurooppaan päällikköjensä Yborin ja Agion sekä näiden äidin Gambaran johdolla[4].
Langobardien nimi tarkoittaa "pitkäpartoja", jolla viitattiin langobardinaisten käyttämiin tekopartoihin.[5] Myytin mukaan langobardinaiset pitivät eräällä sotaretkellä pitkiä tekopartoja hämätäkseen Wotan-jumalaa.
Kansainvaellusten aikaan langobardit vaelsivat etelämmäs ja asettuivat 400-luvun lopulla nykyisen Wienin tienoille Tonavan pohjoispuolelle. Keisari Justinianus I otti langobardit liittolaisiksi ja asutti heidät Pannoniaan, nykyiseen Länsi-Unkariin.
Vuonna 566 langobardit liittoutuivat avaarien kanssa ja hävittivät Daakiassa sijainneen gepidien valtakunnan. Tarujen mukaan langobardien kuningas Alboin surmasi itse gepidien kuninkaan Kunimundin ja otti tämän tyttären Rosamunden vaimokseen.[1]
Avaarien valta alkoi kuitenkin kasvaa ja langobardien oli jälleen lähdettävä liikkeelle. Vuonna 568 langobardit hyökkäsivät Pohjois-Italiaan Alboinin johdolla. Bysantin valtakunnan armeija pystyi hädin tuskin puolustamaan Roomaa ja Adrianmeren rannikon kaupunkeja. Viimeisenä kukistui Pavia, josta tuli langobardien uuden kuningaskunnan pääkaupunki. Langobardien valloittama alue on saanut heidän mukaansa nykyisen nimensä Lombardia.[1] [2] Laajimmillaan tähän valtakuntaan kuului nykyinen Pohjois-Italia aina Toscanaa myöten.
Rosamunde murhautti Alboinin vuonna 572, ja uudeksi kuninkaaksi nousi Alboinin poika Klef. Hänen hallituskautensa jäi lyhyeksi, ja sen jälkeen seurasi kymmenen vuoden interregnum, jolloin valta oli ylimystöllä. Tänä aikana langobardit levittäytyivät etelämmäs Apenniinien niemimaalla ja perustivat useita herttuakuntia, kuten Spoleton ja Beneventon. Paavin liittoutuminen frankkien kanssa pakotti langobardit yhdistämään jälleen voimansa kuninkaan alaisuuteen. Vuonna 584 kuninkaaksi valittiin Klefin poika Authari. Häntä seurasi valtaistuimella vuonna 590 Torinon herttua Agilulf, joka pyrki käännyttämään areiolaiset langobardit katoliseen uskoon.[1]
Vuonna 636 kuninkaaksi tuli Brescian herttua Rothari, joka oli areiolaisesti suuntautunut. Rothari oli voimakas hallitsija, ja hän valloitti Genovan sekä loput Bysantin hallitsemasta Liguriasta. Bysantin haltuun jäi enää Ravenna ympäristöineen. Rothari laati myös langobardien suulliseen perinteeseen pohjautuvan lakikokoelman, Edictum Rotharin, joka julkaistiin latinaksi vuonna 642 tai 643. Grimwaldin ollessa kuninkaana 660-luvulla katolisuus sai vihdoin pysyvän aseman langobardian keskuudessa.[1]
Vuonna 712 kuninkaaksi nousi Liutprand. Hän alkoi vuodesta 726 lähtien alistaa koko Apenniininen niemimaata valtansa alle. Liutprand hyökkäsi Ravennaa vastaan ja tuhosi Classen. Paavi Gregorius II sai kuitenkin Liutprandin luopumaan Rooman valloituksesta. Vuonna 737 Liutprand lähetti joukkoja frankkien avuksi taistelussa Etelä-Ranskaan tunkeutuneita arabeja vastaan.[1]
Liutprandin kuoltua valtaistuimelle nousi hänen veljenpoikansa Hildeprand, jonka hallintokausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Hänen seuraajansa Ratchis luopui kruunusta muutaman vuoden jälkeen ja vetäytyi luostariin. Vuonna 749 kuninkaaksi valittiin hänen veljensä Aistulf, joka liitti Spoleton langobardien kuningaskuntaan ja valloitti Ravennan vuonna 751. Tämä merkitsi Ravennan eksarkaatin loppua. Langobardit alkoivat ahdistella myös Roomaa. Paavi Stefanus II pyysi apua frankeilta, ja Pipin Pieni lähettikin armeijan Italiaan vuonna 754 ja pakotti langobardit luovuttamaan Ravennan paaville. Vuonna 757 Pipin syrjäytti Aistulfin ja asetti kuninkaaksi Etrurian herttua Desideriuksen.[1]
Paavin ja Desideriuksen kiistan seurauksena frankkien kuningas Kaarle Suuri valtasi langobardien kuningaskunnan 774 Beneventoa lukuun ottamatta ja syrjäytti Desideriuksen. Kaarle kruunattiin rautakruunulla langobardien kuninkaaksi.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
