Konservatiivipuolue (engl. The Conservative and Unionist Party, yleensä vain Conservative Party) on Britannian suurin keskusta-oikeistolainen puolue. Puolue on konservatiivinen, talousliberalistinen ja EU-kriittinen.[1]
| Konservatiivipuolue | |
|---|---|
| Conservative and Unionist Party | |
|
|
|
| Perustettu | 1834 |
| Puheenjohtaja | Kemi Badenoch |
| Ideologia | |
| Poliittinen kirjo | keskusta-oikeisto[2] |
| Jäsenmäärä | n. 224 000 (2014)[3] |
| Värit | sininen |
| Alahuone[4] |
121 / 650 |
| Ylähuone[5] |
274 / 789 |
| Kansainväliset jäsenyydet |
– International Democrat Union – Euroopan konservatiivien ja reformistien allianssi |
| Naisjärjestö | Conservative Women's Organisation |
| Nuorisojärjestö | Conservative Future |
| Kotisivu |
www |
Konservatiivipuolueen edeltäjä oli 1800-luvun puoleen väliin asti Tory-puolue, ja sen jäseniä kutsutaan edelleen ajoittain Tory-nimellä. Puolueen virallista nimeä The Conservative and Unionist Party käytetään lähinnä Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa. Se on jäänne vuoden 1912 yhdistymisestä Liberal Unionist Partyn kanssa. Nimi viittaa vuosien 1886–1921 kamppailuun Irlannin pitämisestä Ison-Britannian kuningaskunnan osana.
Marraskuussa 2024 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Kemi Badenoch.[6]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Nykyisen konservatiivipuolueen historia alkaa 1830-luvulta, mutta sen edeltäjä Tory-puolue on vaikuttanut jo 1600-luvulla. Poliittiset liitot olivat tuolloin löysempiä kuin nyt, ja niihin sisältyi monia alaryhmiä. 1780-luvulta aina 1820-luvulle asti ryhmää johti William Pitt nuorempi, jonka seuraajia alettiin kutsua Tory-nimellä. 1820-luvulla ryhmä hajosi erimielisyyksiin, jolloin myös Arthur Wellesleyn johtama hallitus kaatui.
Tämä johdosta Robert Peel kokosi uuden koalition ja määritteli 1834 sen perusperiaatteet. Vuonna 1841 hän hallituksen, ja nykyisen konservatiivipuolueen katsotaan syntyneen. Vuonna 1846 Peelin kannattajat erosivat puolueesta suojatulleista (Corn Laws) syntyneen erimielisyyden johdosta, mutta konservatiiviryhmä jatkoi olemassaoloaan.
Puolue vakiintui vähitellen, vaikka se ei muodostanutkaan uutta enemmistöhallitusta ennen 1870-lukua. Benjamin Disraelin jingoismi ja sosiaaliset uudistukset toivat puolueelle lisäkannattajia vaalivoiton saavuttamiseksi 1874, mutta valta menetettiin 1880. Liberaalipuolueen hajottua Irlannin itsehallintokiistan vuoksi 1886 konservatiivit saavuttivat viimein enemmistön.
Konservatiivit, Robert Gascoyne-Cecilin, Salisburyn lordin johtamina, pitivät pääasiassa valtaa seuraavat 20 vuotta liberaali-unionistien tuella. Vuodesta 1895 konservatiivi–liberaali–unionisti-liittoa kutsuttiin yksinkertaisesti ”unionisteiksi”. Lordi Saliburyn erottua sisäiset kiistat veroista johtivat vakavaan tappioon liberaaleille vuoden 1906 vaaleissa. Unionistit vastustivat monia uuden hallituksen uudistuksia, ja unionistien hallitsema parlamentin ylähuone hylkäsi 1910 hallituksen budjetin johtaen pitkään kiistaan parlamenttiuudistuksesta. Konservatiivit paikkasivat menetyksiään vuoden 1910 vaaleissa, mutta liberaalit pysyivät vallassa Irlannin nationalistien tuella. Ensimmäisen maailmansodan alla konservatiivien voitto alkoi jo näyttää varmalta. Liberaalien epäonnistumiset sodan alussa johtivat unionistien nousuun hallitukseen, aluksi liberaalien kanssa, sitten liberaalipuolueen hajottua konservatiivit nousivat David Lloyd Georgen koalitiohallituksen johtoon.
Konservatiivivaltaa kesti lähes koko sotien välinen aika. Hallituksen muodostivat Stanley Baldwinin johtamat konservatiivit yksin tai kokoomushallituksen johdossa. Sodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, ja konservatiivit kärsivät selvän tappion vuoden 1945 vaaleissa.
Konservatiivit hyväksyivät monet työväenpuolueen uudistuksista ja palasivat hallitukseen vuoden 1951 vaalien jälkeen. Työväenpuolueen pysyessä vallassa kaksitoista vuotta viidestätoista vuosien 1964 ja 1979 välillä konservatiivien valta oli vähäistä.
Thatcherin kausi
Vuonna 1975 Keith Josephin ja Margaret Thatcherin johtamat monetaristit haastoivat puolueen puheenjohtajan Edward Heathin, ja Thatcher valittiin puolueen johtoon 1975. Britannian talousvaikeudet, mukaan lukien Kansainvälisen valuuttarahaston väliintulo, talven 1978–1979 lakot ja kasvava inflaatio johtivat työväenpuolueen häviöön ja konservatiivipuolueen voittoon vuoden 1979 vaaleissa 43 paikan erolla. Thatcheristä tuli Britannian ensimmäinen naispääministeri.
Thatcheristä tuli huippusuosittu Falklandin sodan jälkeen, ja vasemmiston saaman leiman vuoksi konservatiivit voittivat 1983 vaalit selvästi 144 paikan erolla ja edelleen 1987 102 paikalla.
Thatcherin toista ja kolmatta kautta hallitsivat valtionyhtiöiden yksityistämiset, British Telecomin 1984, linja-autoyhtiöiden 1985, British Gasin 1986, British Airwaysin 1987, British Leylandin ja British Steelin 1988.
Vuonna 1989 paikallishallinnon verotusta pyrittiin uudistamaan siirtymällä muinaisesta kiinteistöverosta tasasummaveroon (Community Charge, joka sai nimen henkivero, poll tax). Uusi maksu oli yhtä suuri jokaiselle asukkaalle huolimatta heidän tulotasostaan ja tilanteestaan. Thatcherin suosio laski nyt pohjalukemiin, kuten monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt konservatiivit uskoivat tämän maksavan heille heidän hallituspaikkansa. Thatcher syrjäytettiin, ja konservatiivien johtoon nousi John Major.
Majorin pääministerikausi
Major hylkäsi Community Chargen ja se korvattiin vanhankaltaisella Council Taxilla. Yksityistämisiä jatkettiin. Konservatiivit voittivat niukasti vuoden 1992 vaalit 21 paikan erolla. Majorin ensimmäisellä kaudella puoluetta ravisteli sarja skandaaleja, mutta myös puolueen sisällä oli jako suhtautumisessa Euroopan unioniin. Konservatiivit saivat vähitellen 1980- ja 1990-luvuilla roskajoukon maineen (sleaze), koska heidän katsottiin sekaantuneen väärinkäytöksiin ja hurskasteluun. Majorin moraalikampanja, Back to Basics, antoi iltapäivälehdille aiheen käsitellä puolueen skandaaleja yksityiskohtaisesti.
Vuonna 1995 Major erosi toivoen voittavansa uudelleenvalinnan ja hiljentääkseen Maastrichtin sopimuksen vastustajat. Kauden edetessä konservatiivien kannatus hiipui, ja jopa sairaita edustajia haalittiin alahuoneeseen äänestämään hallituksen puolesta.
Oppositioasema vuosina 1997–2010
Ennustusten mukaisesti työväenpuolue voitti vuoden 1997 parlamenttivaalit, mutta voiton laajuus oli yllätys. Kannatuksen kasvu oli paikoin jopa 20 prosenttia ja työväenpuolue sai 177 edustajan etumatkan, kun taas konservatiivit menettivät kaikki paikkansa Englannin ulkopuolella. Major erosi vuorokauden sisällä.
Johtajuusäänestyksessä viidestä ehdokkaasta valittiin puolueen johtoon William Hague. Vuoden 2001 vaaleissa konservatiivit keskittyivät Eurooppa-kysymykseen, turvapaikanhakijoihin ja veroleikkauksiin julistaen olevansa ainoa puolue joka voisi ”pelastaa punnan”. Vaaleissa puolue sai yhden lisäpaikan ja Hague erosi.
Seuraavaksi puolueen johtoon tuli Iain Duncan Smith, joka erotettiin luottamusäänestyksessä 29. lokakuuta 2003.
Ainoana ehdokkaana puolueen johtoon valittiin parlamentin jäsen Michael Howard 6. marraskuuta 2003. Howard karsi varjohallitustaan, eikä siinä, kuten perinteisesti, osoitettu suoraa korvaajaa kaikille hallituksen ministerinpaikoille.
Hallituspuolueena vuodesta 2010 alkaen
Vuoden 2005 parlamenttivaaleissa konservatiivipuolue sai 31 lisäpaikkaa, mikä leikkasi työväenpuolueen etumatkan 66 paikkaan. Howard ilmoitti seuraavana päivänä, että tunsi itsensä liian vanhaksi johtamaan puoluetta seuraaviin vaaleihin saakka, ja eroaisi uuden johtajan tieltä ennen niitä. Joulukuussa 2005 puolueen johtoon valittiinkin nuori David Cameron.
Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa konservatiivit nousivat suurimmaksi puolueeksi, mutta eivät saaneet yksinään enemmistöä parlamenttiin. Cameron kohosi pääministeriksi muodostamalla koalitiohallituksen yhdessä liberaalidemokraattisen puolueen kanssa.
Vuoden 2015 vaaleissa puolue sai 330 paikkaa ja muodosti hallituksen yksin. Hallitus järjesti vuonna 2016 vaalikampanjassaan lupaamansa kansanäänestyksen Britannian EU-erosta; EU-eron kannattajien voiton jälkeen Cameron erosi ja puheenjohtajaksi nousi sisäministeri Theresa May.
Vuoden 2017 vaaleissa konservatiivit saivat 317 paikkaa ja menettivät absoluuttisen enemmistönsä, ja joutuivat muodostamaan vähemmistöhallituksen pohjoisirlantilaisen demokraattisen unionistipuolueen (DUP) tuella.
Vuonna 2019 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Boris Johnson, ja saman vuoden vaalit konservatiivipuolue voitti ylivoimaisesti saaden 365 paikkaa ja muodostaen jälleen yksin hallituksen.
| Puheenjohtaja | Vuodet |
|---|---|
| Robert Peel | 1834–1846 |
| Edward Geoffrey Smith Stanley | 1846–1868 |
| Benjamin Disraeli | 1868–1881 |
| Robert Gascoyne-Cecil | 1881–1902 |
| Arthur Balfour | 1902–1911 |
| Andrew Bonar Law | 1911–1921 |
| Austen Chamberlain | 1921–1922 |
| Andrew Bonar Law | 1922–1923 |
| Stanley Baldwin | 1923–1937 |
| Neville Chamberlain | 1937–1940 |
| Winston Churchill | 1940–1955 |
| Anthony Eden | 1955–1957 |
| Harold Macmillan | 1957–1963 |
| Alec Douglas-Home | 1963–1965 |
| Edward Heath | 1965–1975 |
| Margaret Thatcher | 1975–1990 |
| John Major | 1990–1997 |
| William Hague | 1997–2001 |
| Iain Duncan Smith | 2001–2003 |
| Michael Howard | 2003–2005 |
| David Cameron | 2005–2016 |
| Theresa May | 2016–2019 |
| Boris Johnson | 2019–2022 |
| Liz Truss | 2022 |
| Rishi Sunak | 2022–2024 |
| Kemi Badenoch | 2024– |
| Vaalit | Puheenjohtaja | Äänimäärä | Äänisuus | Paikkoja |
|---|---|---|---|---|
| 1835 | Robert Peel | 261 269 | 40,8% | 273 / 658
|
| 1837 | 379 694 | 48,3% | 314 / 658
| |
| 1841 | 379 694 | 56,9% | 367 / 658
| |
| 1847 | Edward Smith-Stanley | 205 481 | 42,7% | 325 / 656
|
| 1852 | 311 481 | 41,9% | 330 / 654
| |
| 1857 | 239 712 | 34,0% | 264 / 654
| |
| 1859 | 193 232 | 34,3% | 298 / 654
| |
| 1865 | 346 035 | 40,5% | 289 / 658
| |
| 1868 | Benjamin Disraeli | 903 318 | 38,4% | 271 / 658
|
| 1874 | 1 091 708 | 44,3% | 350 / 652
| |
| 1880 | 1 462 351 | 42,5% | 237 / 652
| |
| 1885 | Robert Gascoyne-Cecil | 1 869 560 | 43,4% | 247 / 670
|
| 1886 | 1 417 627 | 51,4% | 393 / 670
| |
| 1892 | 2 028 586 | 47,0% | 314 / 670
| |
| 1895 | 1 759 484 | 49,3% | 411 / 670
| |
| 1900 | 1 637 683 | 50,2% | 402 / 670
| |
| 1906 | Arthur Balfour | 2 278 076 | 43,4% | 156 / 670
|
| tammikuu 1910 | 2 919 236 | 46,8% | 272 / 670
| |
| joulukuu 1910 | 2 270 753 | 46,6% | 271 / 670
| |
| 1918 | Bonar Law | 4003 848 | 38,4% | 379 / 707
|
| 1922 | 5 294 465 | 38,5% | 344 / 615
| |
| 1923 | Stanley Baldwin | 5 286 159 | 38,0% | 258 / 625
|
| 1924 | 7 418 983 | 46,8% | 412 / 615
| |
| 1929 | 8 252 527 | 38,1% | 260 / 615
| |
| 1931 | 11 377 022 | 55,0% | 470 / 615
| |
| 1935 | 10 025 083 | 47,8% | 386 / 615
| |
| 1945 | Winston Churchill | 8 716 211 | 36,2% | 197 / 640
|
| 1950 | 11 507 061 | 40,0% | 282 / 625
| |
| 1951 | 13 724 418 | 48,0% | 302 / 625
| |
| 1955 | Anthony Eden | 13 310 891 | 49,7% | 324 / 630
|
| 1959 | Harold Macmillan | 13 750 875 | 49,4% | 345 / 630
|
| 1964 | Alec Douglas-Home | 12002 642 | 43,4% | 298 / 630
|
| 1966 | Edward Heath | 11 418 455 | 41,9% | 250 / 630
|
| 1970 | 13 145 123 | 46,4% | 330 / 630
| |
| helmikuu 1974 | 11 872 180 | 37,9% | 297 / 635
| |
| lokakuu 1974 | 10 462 565 | 35,8% | 277 / 635
| |
| 1979 | Margaret Thatcher | 13 697 923 | 43,9% | 339 / 635
|
| 1983 | 13 012 316 | 42,4% | 397 / 650
| |
| 1987 | 13 760 935 | 42,2% | 376 / 650
| |
| 1992 | John Major | 14 093007 | 41,9% | 336 / 651
|
| 1997 | 9 600 943 | 30,7% | 165 / 659
| |
| 2001 | William Hague | 8 357 615 | 31,7% | 166 / 659
|
| 2005 | Michael Howard | 8 785 941 | 32,4% | 198 / 646
|
| 2010 | David Cameron | 10 704 647 | 36,1% | 306 / 650
|
| 2015 | 11 334 920 | 36,9% | 330 / 650
| |
| 2017 | Theresa May | 13 632 914 | 42,3% | 317 / 650
|
| 2019 | Boris Johnson | 13 966 451 | 43,6% | 365 / 650
|
| 2024 | Rishi Sunak | 6 814 650 | 23,7% | 121 / 650
|
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
