Rooman keisari From Wikipedia, the free encyclopedia
Julianus (lat. Flavius Claudius Iulianus, 331 – 26. kesäkuuta 363) oli Rooman keisari vuosina 361–363. Kristityt historioitsijat ovat antaneet hänelle nimen Julianus Apostata (Julianus Luopio). Hän oli Konstantinus Suuren velipuolen poika. Julianuksen ollessa lapsi hänen serkkunsa Constantius II surmautti suvun miespuoliset jäsenet veljiään sekä Julianusta ja hänen veljeään lukuun ottamatta. Tämä oli mahdollisesti osatekijä Julianuksen myöhempään kristinuskon epäilyyn. Hän johti sotilastoimia valtakunnan itäosissa. Julianuksen joukot huusivat 6. marraskuuta 355 hänet keisariksi Galliassa pidetyssä paraatikatselmuksessa.[1] Sisällissodalta vältyttiin, kun Rooman keisari Constantius II kuoli vuonna 361, ja Julianuksesta tuli hänen seuraajansa.
Julianus syntyi todennäköisesti touko- tai kesäkuussa vuonna 331 Konstantinopolissa. Konstantinus Suuri oli Julianuksen isän velipuoli. Julianuksella oli vanhempi velipuoli Gallus. Kun Konstantinus Suuri kuoli toukokuussa 337, Julianus oli vasta kuusivuotias. Constantius II:n tapattaessa suvun miespuolisia jäseniä Julianus selvisi todennäköisesti nuoren ikänsä vuoksi. Joukkomurhassa kuolivat Julianuksen isä Julianus Constantius, velipuoli Galluksen vanhempi veli, setä Flavius Dalmatius sekä sedän pojat Flavius Julius Dalmatius ja Hannibalianus. Julianus kasvoi isoäitinsä luona Bithyniassa. Julianuksen huoltajana toimi Nikomedeian piispa Eusebios. Vuonna 342 Julianus ja hänen elossa selvinnyt velipuolensa Gallus siirrettiin asumaan keisarin maatilalle Kappadokiaan. Siellä pojat olivat käytännössä vankeja ja olivat täysin eristettyjä ulkomaailmasta. Ollessaan Kappadokiassa Julianus luki filosofiaa ja retoriikkaa, koska lähes kaikki muu paitsi lukeminen oli kiellettyä.
Vuonna 348 keisari Constantius II uskalsi tuoda pojat takaisin hoviin. Julianus oli tuolloin 17-vuotias. Koska Julianus oli lukenut paljon ja hänestä oli kasvanut varsin viisas nuorukainen, Constantius II päätti siirtää Julianuksen pois pääkaupungista Nikomedeiaan jatkamaan opintoja. Vuonna 351 Gallus sai caesarin eli apulaiskeisarin arvonimen. Samaan aikaan Julianus vielä jatkoi opintojaan ensin Pergamonissa ja sitten Ateenassa. Julianus tutustui muun muassa uusplatonilaiseen filosofiaan, joka oli niin sanotusti hellenistisen kulttuurin älyllinen vaihtoehto kristinuskolle tuohon aikaan. Erityisesti hän kiinnostui oppi-isänsä Maksimos Efesoslaisen teurgisesta opista, joka oli sekoitus uusplatonilaista filosofiaa ja magiaa. Samana vuonna 351 Julianus luopui kristinuskosta, mutta piti kääntymyksensä salassa Constantius II:lta tämän elinaikana.
Julianuksen velipuoli Gallus murhattiin vuonna 354. Oli vähällä, ettei Julianuskin menettänyt henkeään. Sen sijaan hänet kutsuttiin Roomaan vastaamaan syytteisiin, joihin kuului vehkeily Galluksen kanssa. Onnekseen Julianus ei joutunut oikeuden eteen, sillä Constantius II:n puoliso Eusebia vakuutti keisarin Julianuksen luotettavuudesta. Julianus sai pitää henkensä ja palata Ateenaan opintojensa pariin. Pian hänen täytyi kuitenkin palata takaisin Roomaan, tällä kertaa hieman mukavammissa merkeissä. Hänelle annettiin Galluksen aikaisemmin saama apulaiskeisarin, caesarin, arvonimi (keisarin arvonimi oli tuohon aikaan augustus).
Elokuussa 355 Gallian provinssissa syttyi kapina, kun frankkilainen jalkaväenkomentaja Silvanus julistautui augustukseksi eli keisariksi. Silvanuksen omat sotilaat tappoivat hänet 28 päivää kestäneen "keisariuden" jälkeen. Tuon ja keisari Magnentiuksen kapinan jälkeen maakunta oli hyvin rauhaton. Osasyy Julianuksen nimittämiseen caesariksi oli hänen Galliaan lähettämisessään: että hän saisi tilanteen rauhoittumaan "keisariudellaan". 24-vuotiaan Julianuksen oli nyt vuosien filosofian ja retoriikan opintojen jälkeen ryhdyttävä sotapäälliköksi ilman minkäänlaista sotilaskoulutusta. Hän valmistautui toimeensa lukemalla Julius Caesarin Gallian sotaa ja Plutarkhoksen kirjoittamia sotasankareiden elämäkertoja. Kaikkien hämmästykseksi nopeaälyinen ja kekseliäs Julianus menestyi erinomaisesti työssään ja sai alueensa, Gallian, Britannian ja Hispanian, rauhallisiksi. Hänen jopa onnistui siirtää taistelut Reinin itärannalle. Hänen voittonsa kasvatti sotilaiden häntä kohtaan tuntemaa kunnioitusta, mutta ruokki keisarin pahoja aavistuksia. Kaiken kukkuraksi keisarin vaimo ja Julianuksen puolestapuhuja Eusebia kuoli joskus vuoden 357 jälkeen. Eusebian tilalle hovissa vaikuttajiksi nousivat hovimiehet, jotka panettelivat Julianusta ja näin lisäsivät entisestään keisarin epäluuloja häntä kohtaan.
Seuraavina vuosina Julianus sai Reinin rajan hallintaan ja rakennutti alueelle useita linnoituksia. Julianuksen alamaiset pitivät hänestä, koska hän oli alentanut veroja. Sotilaat pitivät hänestä, koska hän voitti kerta toisensa jälkeen alueelle tunkeutuvat germaanit. Ainoa, joka ei hänestä pitänyt, oli keisari Constantius II.
Vuonna 360 Julianuksen menestys ja keisarin epäluulot ja kateus olivat saavuttaneet pisteen, joka johti välirikkoon. Kaikki tiesivät, että pian tapahtuisi jotain. Keisari Constantius lähetti Julianukselle viestin, jossa käski tätä lähettämään osan joukoistaan itään taistelemaan persialaisia vastaan. Matkaan oli komennettu yhteensä neljä yksikköä, joilla oli edessä pitkä ja rankka marssi. Lisäksi sotilaat olivat tähän mennessä puolustaneet kotiseutujaan, mutta joutuisivat nyt taistelemaan vieraiden alueiden takia, eikä se heitä miellyttänyt. Vaikka Julianus kehotti sotilaita lähtemään, he päättivät kieltäytyä tehtävästä. Seuraavana yönä sotilaat päättivät huutaa komentajansa Julianuksen augustukseksi. Julianus ei aluksi suostunut tehtävään, mutta ajatus kyti hänen mielessään pitkin päivää ja iltaan mennessä hän oli hyväksynyt sen. Sisällissotaa hän ei silti halunnut aloittaa. Hän lähetti keisarille kirjeen, jossa hän pyysi uudenlaista vallanjakoa. Saatuaan kirjeen Kappadokian Caesareassa Constantius II raivostui. Hän lähetti Julianukselle vastauskirjeen, jossa Julianusta käskettiin pysymään caesarina ja erottamaan esikunnastaan joitakin "sodanlietsojia". Julianus kieltäytyi tottelemasta. Hän valmisteli hallituskautensa viisivuotisjuhlia ja teki vielä yhden onnistuneen sotaretken frankkeja vastaan.
Constantius II yritti voittaa Julianuksen samalla tavalla kuin oli voittanut Magnentiuksen: aiheuttamalla kahden rintaman sodan pyytämällä alemannien kuningas Valdomaria hyökkäämään Julianuksen kimppuun. Julianus sai kuitenkin tietää juonesta vangitsemaltaan frankkien kuninkaalta. Sen jälkeen Julianus joutui erottamaan muutamia tuoreita upseereitaan, jotka paljastuivat keisarin kätyreiksi. Tilanne oli saavuttanut sellaisen pisteen, ettei enää voitu neuvotella vaan edessä oli sota.
Keisari julisti Julianuksen valtakunnan viholliseksi, joten tälle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin taistella keisaria vastaan. Julianus, joka oli lukenut paljon teoksia sodankäynnistä ja tehnyt useita onnistuneita hyökkäyksiä germaaneja vastaan, oli nyt suurimman koitoksensa edessä. Hän jakoi joukkonsa kolmeen eri osastoon ja käski heidän heinäkuussa 361 edetä kohti itää ja keisaria. Gallian hän jätti erään luottomiehensä, Flavius Sallustiuksen, käsiin. Kun Julianus joukkoineen saapui Sirmiumiin, hänet otettiin riemuiten vastaan. Sen jälkeen hänen matkantekonsa hidastui. Hän kulki sellaisten alueiden läpi, joiden asukkaat hänen piti vakuuttaa paremmuudestaan. Sirmiumista Julianus siirtyi Naissukseen, jonne hän jäi hoitamaan "mainoskampanjaansa". Tähän kuului muun muassa lukuisten kirjeiden lähettely lähikaupungeille. Yksi näistä kirjeistä on säilynyt. Tuo kirje ateenalaisille on täynnä vihaa Constantiusta kohtaan, jota Julianus syytti perheensä murhasta. Kirjeiden lähettelyn lisäksi Julianus lähetti illyrialaisile ja kreikkalaisille kultarahoja, joilla hän toivoi ostavansa heidän tukensa. Julianuksen ollessa Naissuksessa keisari Constantius II lähti Persian-rintamalta kohti länttä selvittämään tätä vallanjako-ongelmaa. Hän kuitenkin kuoli yllättäen matkalla Mopsukrenain kaupungissa 3. marraskuuta 361. Ennen kuolemaansa Constantius ehti nimittää Julianuksen seuraajakseen. Tämä säästi valtakunnan sisällissodalta ja sai Julianuksen valtaannousun vaikuttamaan lailliselta eikä niinkään kaappaukselta.
Julianus kuoli kesäkuun kuudentena vuonna 363 sotaretkellä Persiaa vastaan. Hän sai kuolettavan haavan keihäästä, ja keisarillisen lääkäri Oribasiuksen suorittamasta leikkauksesta huolimatta keisari kuoli vuoteeseensa seuraavana yönä.
Viimeisenä pakanakeisarina Julianus yritti elvyttää vanhoja jumalienpalvelusmenoja. Kristityt levittivät virheellistä väitettä, että Julianuksen kuolinsanat olisivat olleet "Nenikekas Galilaie" tai "Vicisti, Galilaee" ("Oi galilealainen, olet voittanut.").[2][3][4] Julianus oli teoksissaan käyttänyt kristityistä pilkkanimitystä "galilealaiset".[5]
Julianus kirjoitti useita teoksia, joista kaikki eivät ole säilyneet nykyaikaan. Kirje ateenalaisille on omaelämäkerrallinen kirje, jossa hän perustelee toimiaan keisariksi valitsemisensa jälkeen. Kristinuskoa vastaan hän kirjoitti puheen Galilealaisia vastaan, joka ei ole säilynyt. Lisäksi Julianus kirjoitti pakanallisia hymnejä; näihin kuuluvat Hymni jumalten äidille ja Hymni kuningas Heliokselle. Hänen teoksensa Misopogon (”Parranvihaaja”) on itseironinen satiiri. Teos Pidot (Symposion eli Saturnalia) oli suunnattu Konstantinus Suurta vastaan.[5]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
