Kuuluisien miesten elämäkertoja

Kuuluisien miesten elämäkertoja (m.kreik. Βίοι παράλληλοι, Bioi parallēloi tai vain Βίοι, Bioi; lat. Vitae parallelae; sananmukaisesti Rinnakkaiselämäkertoja)^[1] on antiikin kreikkalaisen filosofi Plutarkhoksen kirjoittama kokoelma elämäkertoja. Plutarkhoksen kirjoittamia elämäkertoja on säilynyt 48, joista 44 on niin sanottuja rinnakkaiselämäkertoja. Niissä Plutarkhos esittelee pareittain kreikkalaisen ja roomalaisen henkilön, joilla oli Plutarkhoksen mukaan jotain yhteistä.^[1][2]

Kuuluisien miesten elämäkertoja
Βίοι παράλληλοι
Teoksen englanninkielisen käännöksen kansilehti vuodelta 1579.
Alkuperäisteos
Kirjailija	Plutarkhos
Kieli	muinaiskreikka (klassinen)
Genre	elämäkerta
Julkaistu	n. 96–120
Suomennos
Suomentaja	Kalle Suuronen
Kustantaja	WSOY
Julkaistu	1955 (4. painos 2005)
ISBN	978-951-0-15794-7
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Historia

Teoksen synty

Plutarkhos eli ja kirjoitti ensimmäisen vuosisadan lopulla ja 100-luvun alussa. Hän oli ennen kaikkea filosofi ja aatesuunnaltaan platonilainen. Teos Rinnakkaiselämäkertoja, joka tunnetaan myös osittaisessa suomennoksessa käytetyllä nimellä Kuuluisien miesten elämäkertoja, on toinen häneltä säilynyt kirjoituskokoelma filosofisten tutkielmien kokoelman Moralia ohella.^[2][3]

Plutarkhos. Kuvitusta teoksen ranskankielisestä painoksesta vuodelta 1565.

Plutarkhos vaikutti ennen kaikkea kotikaupungissaan Khaironeiassa sekä Ateenassa, mutta kävi myös Roomassa. Hänellä oli hyvät suhteen keisareihin Trajanukseen ja Hadrianukseen. Kreikan lisäksi hän oppi jonkin verran latinaa, mistä oli hyötyä hänen kirjoittaessaan elämäkertoja myös roomalaisista merkkihenkilöistä. Kenties juuri suhteet roomalaisiin saivat Plutarkhoksen ryhtymään poikkeukselliseen elämäkertahankkeeseensa, jossa hän ryhtyi kuvaamaan rinnakkain kreikkalaisia ja roomalaisia henkilöitä, joiden luonteissa ja elämän käänteissä hän näki tiettyä samankaltaisuutta.^[2]

Ennen Rinnakkaiselämäkertoja Plutarkhos kirjoitti sarjan Rooman keisarien elämäkertoja Augustuksesta Vitelliukseen saakka. Näistä vain Galban ja Othon elämäkerrat ovat säilyneet. Tämän jälkeen hän muutti tyyliä, ja alkoi järjestellä elämäkertoja pareittain. Rinnakkaiselämäkertoja on kirjoitettu joskus keisari Domitianuksen kuoleman vuonna 96 ja Plutarkhoksen oman kuoleman vuonna 120 välillä.^[3] Joskus se on sijoitettu noin vuoteen 115.^[2] Plutarkhos omisti teoksensa tai ainakin osan sen elämäkerroista Quintus Sosius Seneciolle.^[4]

Tekstihistoria, käännökset ja vaikutus

Plutarkhoksen elämäkerrat vaikuttavat olleen suosittuja jo pian niiden julkaisun jälkeen. Muun muassa Aulus Gellius lainaa niitä usein, samoin Athenaios, joka ei kuitenkaan mainitse lähdettään. Menandros Rhetor suosittelee elämäkertojen lukemista reettoriksi aikoville. Teos säilyi käytössä Bysantin valtakunnassa keskiajalla, ja sen välittyminen nykyaikaan on muun muassa Maksimos Planudeen työn ansiota. Teos käännettiin latinaksi 1400-luvulla.^[3]

Rinnakkaiselämäkertoja sai suuren suosion Länsi-Euroopassa 1500-luvulla, ja 1600–1700-luvuilla se oli yksi kaikkein arvostetuimmista klassisista teoksista.^[2][3] Teoksen editio princeps julkaistiin vuonna 1517. Se käsitti kuitenkin vain osan teoksesta heikkolaatuisena.^[5] Henri Estienne (Henricus Stephanus) julkaisi koko säilyneen kreikankielisen tekstin ensimmäisen kriittisen tekstilaitoksen vuonna 1572.^[3][5]

Ensimmäisenä nykykielenä elämäkerroista julkaistiin vuonna 1559 Jacques Amyotin ranskankielinen käännös, jota pidetään ranskankielisen kirjallisuuden klassikkona. Thomas Northin englanninkielinen käännös ranskankielisestä julkaistiin vuonna 1579. Tämä käännöksen käännös toimi muun muassa William Shakespearen lähteenä monille hänen antiikkiaiheisille näytelmilleen, joissa muun muassa Julius Caesar, Antonius ja Kleopatra pohjautuvat pitkälti Plutarkhoksen kuvauksiin.^[2][3] Ranskassa teos vaikutti muun muassa Pierre Corneillen ja Jean Racinen näytelmiin. Ranskannosta lukivat ja sen sankareista hakivat innoitusta myös muun muassa Fredrik Suuri ja Napoleon. Saksalaisista kirjailijoista se vaikutti suuresti muun muassa Johann Wolfgang von Goetheen ja Friedrich Schilleriin. Saksannos ilmestyi vuonna 1745.^[2] Yhdysvalloissa maan perustajaisät saivat vaikutteita tasavaltalaisuusaatteeseensa Cato nuoremman, Ciceron ja Brutuksen elämäkerroista.^[3] Elämäkerroilla oli myös suuri vaikutus nykyaikaisen elämäkertakirjallisuuden syntymiseen omana kirjallisuudenlajinaan.^[3]

Nykyisinkin Plutarkhoksen elämäkerrat ovat yksi antiikin Kreikan ja Rooman henkilöhistorioiden tärkeimpiä säilyneitä lähteitä.^[2] Teoksen suomensi osittain Kalle Suuronen 1940-luvulla, mutta käännös julkaistiin vasta vuonna 1955, jolloin suomentajakin oli jo kuollut.^[6]

Sisältö

Plutarkhoksen kirjoittamista elämäkerroista on säilynyt nykyaikaan 48, tai 50, sillä kaksi elämäkerroista yhdistää kaksi henkilöä yhdeksi. 48 elämäkerrasta 44 on rinnakkaiselämäkertoja, joissa Plutarkhos kuvaa rinnakkain aina yhden kreikkalaisen ja yhden roomalaisen henkilön, tai mainitussa yhdessä tapauksessa kaksi kreikkalaista ja kaksi roomalaista. Näin muodostuu 22 kirjaa rinnakkaiselämäkertoja. Yksi rinnakkaiselämäkertapari, alun Epameinondas ja Scipio Africanus, on kadonnut. Näin rinnakkaiselämäkertoja on alun perin ollut 23 kirjaa eli 46 kappaletta.^[5][7]

Kansilehtiaukeama teoksen kolmannen osan englanninkielisestä painoksesta vuodelta 1727.

Jokaisella elämäkertaparilla on yhteinen johdanto ja elämäkertojen jälkeen yhteinen vertaileva osuus. Osa vertailuosioista on kadonnut, ja tekstissä on muitakin aukkokohtia. Suomennoksen esipuheen kirjoittanut Edwin Linkomies katsoo, että vertailuissa Plutarkhoksen tarkoituksena on ilmeisesti ollut korostaa sitä, että ihmiskohtalot voivat eri ympäristöissä ja aikakausina hämmästyttävästi muistuttaa toisiaan. Toisaalta kreikkalaisten ja roomalaisten vertailun tarkoituksena oli osoittaa kreikkalaisille, että roomalaiset asettuvat monin tavoin kreikkalaisten kanssa samalle tasolle, eivätkä ole pelkkiä barbaareita; ja roomaisille, että jo kreikkalaisilla ilmenevät monet roomalaisten yksinoikeutena pitämät hyveet.^[2]

Plutarkhos asettaa rinnakkain muun muassa ”suurimman kreikkalaisen” eli Epameinondaan ja ”suurimman roomalaisen” eli Scipio Africanuksen, Ateenan ja Rooman myyttiset perustajakuninkaat Theseuksen ja Romuluksen, Spartan lainsäätäjän Lykurgoksen ja Rooman uskonnollisten perinteiden perustajan Numa Pompiliuksen, suuret sotapäälliköt ja valloittajat Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin, sekä suuret puhujat Demostheneen ja Ciceron.^[5][7]

Tyyliltään elämäkerrat ovat enemmän ihmisluonteen kuvauksia kuin tarkoitettu varsinaiseksi historiankirjoitukseksi. Kirjoittaja ilmaisee niissä filosofista ihmistuntemustaan, ja soveltaa näin filosofiaansa elämäkertakirjallisuuteen.^[2] Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin elämäkertojen esipuheessa Plutarkhos varoittaa itsekin, ettei hän kirjoita historiaa vaan elämäkertoja, ja että hän ei luettele kuuluisien miesten kaikkia tekoja vaan joskus myös heidän sanontojaan ja vitsejään, sillä se kertoo usein luonteesta enemmän kuin teot. Plutarkhos kuvaa sekä henkilöiden hyviä että huonoja tekoja, ensin mainitut noudatettaviksi esikuviksi ja viimeksi mainitut varoittaviksi esimerkeiksi. Elämäkerroissa onkin usein läsnä moralisoiva tendenssi.^[2][8] Elämäkerrat sisältävät paljon anekdootteja, eivätkä ne ole aina täysin luotettavia.^[8]

Linkomies toteaa, että Plutarkhoksen elämäkerrat ovat usein luonnosmaisia ja niiden sommittelu on monesti hajanainen, eikä niistä aina muodostu kokonaiskuvaa käsitellyistä henkilöistä. Tästä huolimatta elämäkerroissa on jotakin sellaista, joka vetoaa lukijoihin kaikkina aikoina. Elämäkerroissa näkyy kirjoittajan voimakas mielenkiinto ihmistä kohtaan yleisesti ja kuvattuja henkilöitä kohtaan erityisesti. Samalla niistä tulee ilmi kirjoittajan syvällinen ihmistuntemus ja ihmisrakkaus. Monet kuvausten yksityiskohdat tekevät tekstistä eloisan. Johdantoja ja vertailuosioita Linkomies kuvaa joissakin tapauksissa kuitenkin hieman väkinäisiksi ja kaavamaisiksi.^[2]

Plutarkhoksen elämäkerroista on suomennettu 12. Suomennosvalikoimassa (WSOY 1955) on 11 elämäkertaa. Se sisältää erityisesti merkittävimpiä ja pisimpiä elämäkerroista, yhteensä noin neljäsosan koko tekstistä. Käännöksessä rinnakkaisuuden ajatukselle rakennetut elämäkertaparit on hajotettu käänteiseen aikajärjestykseen. Kokonaisia pareja on vain kaksi, Aleksanteri Suuri ja Julius Caesar sekä Demosthenes ja Cicero. Elämäkertaparien esipuheet ja vertailevat osiot puuttuvat yhtä johdantoa lukuun ottamatta.^[2][9] Käännöksestä on Suomennoskirjallisuuden historiassa sanottu, että se ”viehättää edelleenkin tietyllä vanhahtavalla patinallaan”.^[6] Lykurgoksen elämäkerran suomennos on julkaistu erikseen (WSOY 1942).

Luettelo elämäkerroista

Teos sisälsi alla lueteltujen henkilöiden elämäkerrat. Suomennetut elämäkerrat on merkitty asteriskilla (*). Sivunumerointi on ilmoitettu Stephanus-tekstilaitoksen luoman standardin mukaisesti.^[7] Kirjojen alkuperäinen järjestys on kuitenkin ollut ainakin osittain erilainen.^[5]

Kreikkalaiset		Roomalaiset		Vertailu
Henkilö	Sivut	Henkilö	Sivut	Sivut
Epameinondas	kadonnut	Scipio Africanus	kadonnut	kadonnut
Theseus	1–17	Romulus	17–37	37–39
Lykurgos *	39–59	Numa Pompilius	59–75	75–78
Solon	78–97	Publius Valerius Publicola	97–109	109–111
Themistokles	111–128	Marcus Furius Camillus	129–152	kadonnut
Perikles *	152–173	Fabius Maximus	174–190	190–191
Alkibiades *	191–213	Coriolanus	213–233	233–235
Timoleon	235–255	Aemilius Paulus	255–276	276–277
Pelopidas	277–298	Marcus Claudius Marcellus	298–316	316–318
Aristeides	318–335	Cato vanhempi	336–352	353–356
Filopoimen	356–368	Titus Quinctius Flamininus	369–381	381–382
Pyrrhos	383–406	Marius	406–433	kadonnut
Lysandros	433–451	Sulla *	451–475	475–478
Kimon	478–491	Lucullus	491–520	521–523
Nikias	523–542	Crassus	543–565	565–567
Eumenes	583–595	Sertorius	568–582	595–596
Agesilaos II	596–619	Pompeius	619–662	662–664
Aleksanteri Suuri * (Aleksanteri Suuren elämäkerta)	664–707	Julius Caesar *	707–741	kadonnut
Fokion	741–759	Cato nuorempi	759–794	kadonnut
Agis IV ja Kleomenes III	795–824	Tiberius Gracchus ja Gaius Gracchus *	824–843	843–845
Demosthenes *	846–860	Cicero *	861–886	886‑888
Demetrios	888–915	Marcus Antonius *	915–955	956–957
Dion	958–983	Brutus *	984–1009	1009–1011

Näiden lisäksi Plutarkhokselta on säilynyt myös seuraavien henkilöiden elämäkerrat. Nämä elämäkerrat eivät ole osa rinnakkaiselämäkertapareja, mutta julkaistaan yleensä osana Plutarkhoksen muita elämäkertoja.^[5][7]

Henkilö	Sivut
Artakserkses II	1011–1027
Aratos	1027–1052
Galba	1053–1066
Otho	1066–1075

Lähteet

1. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Plutarkhos”, Antiikin käsikirja. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
2. Linkomies, Edwin: ”Johdanto”. Teoksessa Plutarkhos 2005, s. ix–xvi.
3. Duff, Tim: Plutarch's Lives: Exploring Virtue and Vice, s. 1–5. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780199252749 Teoksen verkkoversio.
4. Humble, Noreen: Plutarch's Lives: Parallelism and Purpose, s. 1–18. ISD LLC, 2010. ISBN 9781910589236 Teoksen verkkoversio.
5. Plutarch, The Parallel Lives: Introduction LacusCurtius. Viitattu 22.3.2021.
6. Kivistö, Sari & Riikonen, H. K.: Antiikin kirjallisuus ja suomennokset uuslatinasta ja humanistikreikasta. Teoksessa Riikonen, H. K. (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia, s. 39. (Osa 2) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-889-3
7. Plutarch's Lives: The Text on LacusCurtius LacusCurtius. Viitattu 22.3.2021.
8. Hammond, N. G. L.: Sources for Alexander the Great, s. 5. Cambridge University Press, 2007. 9780521714716 (englanniksi)
9. Kuitunen, Kalevi: Valiokirjasto. Helsinki: C. Hagelstamin antikvaarinen kirjakauppa, 1997. ISBN 951-97360-2-6

Kirjallisuutta

Suomennokset

• Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja. (Kreikan kielestä suomentanut Kalle Suuronen. Suomennoksen tarkistanut, johdannon kirjoittanut ja selittävän hakemiston laatinut Edwin Linkomies. 4. painos (1. painos 1955)) Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-15794-7
• Plutarkhos: Lykurgos. Spartan lainsäätäjä. (Kreikan kielestä suomentanut Kalle Suuronen) WSOY, 1942.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia

• Plutarch: Lives. (Volume I: Theseus and Romulus. Lycurgus and Numa. Solon and Publicola. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 46) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1914.
• Plutarch: Lives. (Volume II: Themistocles and Camillus. Aristides and Cato Major. Cimon and Lucullus. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 47) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1914.
• Plutarch: Lives. (Volume III: Pericles and Fabius Maximus. Nicias and Crassus. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 65) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1916.
• Plutarch: Lives. (Volume IV: Alcibiades and Coriolanus. Lysander and Sulla. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 80) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1916.
• Plutarch: Lives. (Volume V: Agesilaus and Pompey. Pelopidas and Marcellus. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 87) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1917.
• Plutarch: Lives. (Volume VI: Dion and Brutus. Timoleon and Aemilius Paulus. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 98) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1918.
• Plutarch: Lives. (Volume VII: Demosthenes and Cicero. Alexander and Caesar. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 99) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1919.
• Plutarch: Lives. (Volume VIII: Sertorius and Eumenes. Phocion and Cato the Younger. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 100) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1919.
• Plutarch: Lives. (Volume IX: Demetrius and Antony. Pyrrhus and Gaius Marius. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 101) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1920.
• Plutarch: Lives. (Volume X: Agis and Cleomenes. Tiberius and Gaius Gracchus. Philopoemen and Flamininus. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 102) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1921.
• Plutarch: Lives. (Volume XI: Aratus. Artaxerxes. Galba. Otho. General Index. Translated by Bernadotte Perrin. Loeb Classical Library 103) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1926.
• Plutarch: ”Fragments from Lost Lives (Epaminondas and Scipio, Scipio Africanus, Life of Nero, Life of Heracles, Life of Hesiod, Life of Pindar, Life of Crates, Daïphantus, Aristomenes)”, Moralia, s. 74–87. (Volume XV: Fragments. Translated by F. H. Sandbach. Loeb Classical Library 429) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1969. Kadonneista elämäkerroista säilyneet tekstikatkelmat.

Muuta kirjallisuutta

• Chrysanthou, Chrysanthos S.: Plutarch’s Parallel Lives. (Trends in Classics - Supplementary Volumes, nide 57) Walter de Gruyter GmbH & Co KG, 2018. ISBN 9783110574715
• Duff, Tim: Plutarch's Lives: Exploring Virtue and Vice. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780199252749
• Humble, Noreen: Plutarch's Lives: Parallelism and Purpose. ISD LLC, 2010. ISBN 9781910589236
• Stadter, Philip A.: Plutarch and His Roman Readers. Oxford University Press, 2015. ISBN 9780198718338

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuuluisien miesten elämäkertoja Wikimedia Commonsissa

• Plutarch: Parallel Lives. (englanniksi)