Plutarkhoksen kirjoittama kokoelma elämäkertoja From Wikipedia, the free encyclopedia
Kuuluisien miesten elämäkertoja (m.kreik. Βίοι παράλληλοι, Bioi parallēloi tai vain Βίοι, Bioi; lat. Vitae parallelae; sananmukaisesti Rinnakkaiselämäkertoja)[1] on antiikin kreikkalaisen filosofi Plutarkhoksen kirjoittama kokoelma elämäkertoja. Plutarkhoksen kirjoittamia elämäkertoja on säilynyt 48, joista 44 on niin sanottuja rinnakkaiselämäkertoja. Niissä Plutarkhos esittelee pareittain kreikkalaisen ja roomalaisen henkilön, joilla oli Plutarkhoksen mukaan jotain yhteistä.[1][2]
| Kuuluisien miesten elämäkertoja | |
|---|---|
| Βίοι παράλληλοι | |
 Teoksen englanninkielisen käännöksen kansilehti vuodelta 1579. |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Plutarkhos |
| Kieli | muinaiskreikka (klassinen) |
| Genre | elämäkerta |
| Julkaistu | n. 96–120 |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Kalle Suuronen |
| Kustantaja | WSOY |
| Julkaistu | 1955 (4. painos 2005) |
| ISBN | 978-951-0-15794-7 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Plutarkhos eli ja kirjoitti ensimmäisen vuosisadan lopulla ja 100-luvun alussa. Hän oli ennen kaikkea filosofi ja aatesuunnaltaan platonilainen. Teos Rinnakkaiselämäkertoja, joka tunnetaan myös osittaisessa suomennoksessa käytetyllä nimellä Kuuluisien miesten elämäkertoja, on toinen häneltä säilynyt kirjoituskokoelma filosofisten tutkielmien kokoelman Moralia ohella.[2][3]
Plutarkhos vaikutti ennen kaikkea kotikaupungissaan Khaironeiassa sekä Ateenassa, mutta kävi myös Roomassa. Hänellä oli hyvät suhteen keisareihin Trajanukseen ja Hadrianukseen. Kreikan lisäksi hän oppi jonkin verran latinaa, mistä oli hyötyä hänen kirjoittaessaan elämäkertoja myös roomalaisista merkkihenkilöistä. Kenties juuri suhteet roomalaisiin saivat Plutarkhoksen ryhtymään poikkeukselliseen elämäkertahankkeeseensa, jossa hän ryhtyi kuvaamaan rinnakkain kreikkalaisia ja roomalaisia henkilöitä, joiden luonteissa ja elämän käänteissä hän näki tiettyä samankaltaisuutta.[2]
Ennen Rinnakkaiselämäkertoja Plutarkhos kirjoitti sarjan Rooman keisarien elämäkertoja Augustuksesta Vitelliukseen saakka. Näistä vain Galban ja Othon elämäkerrat ovat säilyneet. Tämän jälkeen hän muutti tyyliä, ja alkoi järjestellä elämäkertoja pareittain. Rinnakkaiselämäkertoja on kirjoitettu joskus keisari Domitianuksen kuoleman vuonna 96 ja Plutarkhoksen oman kuoleman vuonna 120 välillä.[3] Joskus se on sijoitettu noin vuoteen 115.[2] Plutarkhos omisti teoksensa tai ainakin osan sen elämäkerroista Quintus Sosius Seneciolle.[4]
Plutarkhoksen elämäkerrat vaikuttavat olleen suosittuja jo pian niiden julkaisun jälkeen. Muun muassa Aulus Gellius lainaa niitä usein, samoin Athenaios, joka ei kuitenkaan mainitse lähdettään. Menandros Rhetor suosittelee elämäkertojen lukemista reettoriksi aikoville. Teos säilyi käytössä Bysantin valtakunnassa keskiajalla, ja sen välittyminen nykyaikaan on muun muassa Maksimos Planudeen työn ansiota. Teos käännettiin latinaksi 1400-luvulla.[3]
Rinnakkaiselämäkertoja sai suuren suosion Länsi-Euroopassa 1500-luvulla, ja 1600–1700-luvuilla se oli yksi kaikkein arvostetuimmista klassisista teoksista.[2][3] Teoksen editio princeps julkaistiin vuonna 1517. Se käsitti kuitenkin vain osan teoksesta heikkolaatuisena.[5] Henri Estienne (Henricus Stephanus) julkaisi koko säilyneen kreikankielisen tekstin ensimmäisen kriittisen tekstilaitoksen vuonna 1572.[3][5]
Ensimmäisenä nykykielenä elämäkerroista julkaistiin vuonna 1559 Jacques Amyotin ranskankielinen käännös, jota pidetään ranskankielisen kirjallisuuden klassikkona. Thomas Northin englanninkielinen käännös ranskankielisestä julkaistiin vuonna 1579. Tämä käännöksen käännös toimi muun muassa William Shakespearen lähteenä monille hänen antiikkiaiheisille näytelmilleen, joissa muun muassa Julius Caesar, Antonius ja Kleopatra pohjautuvat pitkälti Plutarkhoksen kuvauksiin.[2][3] Ranskassa teos vaikutti muun muassa Pierre Corneillen ja Jean Racinen näytelmiin. Ranskannosta lukivat ja sen sankareista hakivat innoitusta myös muun muassa Fredrik Suuri ja Napoleon. Saksalaisista kirjailijoista se vaikutti suuresti muun muassa Johann Wolfgang von Goetheen ja Friedrich Schilleriin. Saksannos ilmestyi vuonna 1745.[2] Yhdysvalloissa maan perustajaisät saivat vaikutteita tasavaltalaisuusaatteeseensa Cato nuoremman, Ciceron ja Brutuksen elämäkerroista.[3] Elämäkerroilla oli myös suuri vaikutus nykyaikaisen elämäkertakirjallisuuden syntymiseen omana kirjallisuudenlajinaan.[3]
Nykyisinkin Plutarkhoksen elämäkerrat ovat yksi antiikin Kreikan ja Rooman henkilöhistorioiden tärkeimpiä säilyneitä lähteitä.[2] Teoksen suomensi osittain Kalle Suuronen 1940-luvulla, mutta käännös julkaistiin vasta vuonna 1955, jolloin suomentajakin oli jo kuollut.[6]
Plutarkhoksen kirjoittamista elämäkerroista on säilynyt nykyaikaan 48, tai 50, sillä kaksi elämäkerroista yhdistää kaksi henkilöä yhdeksi. 48 elämäkerrasta 44 on rinnakkaiselämäkertoja, joissa Plutarkhos kuvaa rinnakkain aina yhden kreikkalaisen ja yhden roomalaisen henkilön, tai mainitussa yhdessä tapauksessa kaksi kreikkalaista ja kaksi roomalaista. Näin muodostuu 22 kirjaa rinnakkaiselämäkertoja. Yksi rinnakkaiselämäkertapari, alun Epameinondas ja Scipio Africanus, on kadonnut. Näin rinnakkaiselämäkertoja on alun perin ollut 23 kirjaa eli 46 kappaletta.[5][7]
Jokaisella elämäkertaparilla on yhteinen johdanto ja elämäkertojen jälkeen yhteinen vertaileva osuus. Osa vertailuosioista on kadonnut, ja tekstissä on muitakin aukkokohtia. Suomennoksen esipuheen kirjoittanut Edwin Linkomies katsoo, että vertailuissa Plutarkhoksen tarkoituksena on ilmeisesti ollut korostaa sitä, että ihmiskohtalot voivat eri ympäristöissä ja aikakausina hämmästyttävästi muistuttaa toisiaan. Toisaalta kreikkalaisten ja roomalaisten vertailun tarkoituksena oli osoittaa kreikkalaisille, että roomalaiset asettuvat monin tavoin kreikkalaisten kanssa samalle tasolle, eivätkä ole pelkkiä barbaareita; ja roomaisille, että jo kreikkalaisilla ilmenevät monet roomalaisten yksinoikeutena pitämät hyveet.[2]
Plutarkhos asettaa rinnakkain muun muassa ”suurimman kreikkalaisen” eli Epameinondaan ja ”suurimman roomalaisen” eli Scipio Africanuksen, Ateenan ja Rooman myyttiset perustajakuninkaat Theseuksen ja Romuluksen, Spartan lainsäätäjän Lykurgoksen ja Rooman uskonnollisten perinteiden perustajan Numa Pompiliuksen, suuret sotapäälliköt ja valloittajat Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin, sekä suuret puhujat Demostheneen ja Ciceron.[5][7]
Tyyliltään elämäkerrat ovat enemmän ihmisluonteen kuvauksia kuin tarkoitettu varsinaiseksi historiankirjoitukseksi. Kirjoittaja ilmaisee niissä filosofista ihmistuntemustaan, ja soveltaa näin filosofiaansa elämäkertakirjallisuuteen.[2] Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin elämäkertojen esipuheessa Plutarkhos varoittaa itsekin, ettei hän kirjoita historiaa vaan elämäkertoja, ja että hän ei luettele kuuluisien miesten kaikkia tekoja vaan joskus myös heidän sanontojaan ja vitsejään, sillä se kertoo usein luonteesta enemmän kuin teot. Plutarkhos kuvaa sekä henkilöiden hyviä että huonoja tekoja, ensin mainitut noudatettaviksi esikuviksi ja viimeksi mainitut varoittaviksi esimerkeiksi. Elämäkerroissa onkin usein läsnä moralisoiva tendenssi.[2][8] Elämäkerrat sisältävät paljon anekdootteja, eivätkä ne ole aina täysin luotettavia.[8]
Linkomies toteaa, että Plutarkhoksen elämäkerrat ovat usein luonnosmaisia ja niiden sommittelu on monesti hajanainen, eikä niistä aina muodostu kokonaiskuvaa käsitellyistä henkilöistä. Tästä huolimatta elämäkerroissa on jotakin sellaista, joka vetoaa lukijoihin kaikkina aikoina. Elämäkerroissa näkyy kirjoittajan voimakas mielenkiinto ihmistä kohtaan yleisesti ja kuvattuja henkilöitä kohtaan erityisesti. Samalla niistä tulee ilmi kirjoittajan syvällinen ihmistuntemus ja ihmisrakkaus. Monet kuvausten yksityiskohdat tekevät tekstistä eloisan. Johdantoja ja vertailuosioita Linkomies kuvaa joissakin tapauksissa kuitenkin hieman väkinäisiksi ja kaavamaisiksi.[2]
Plutarkhoksen elämäkerroista on suomennettu 12. Suomennosvalikoimassa (WSOY 1955) on 11 elämäkertaa. Se sisältää erityisesti merkittävimpiä ja pisimpiä elämäkerroista, yhteensä noin neljäsosan koko tekstistä. Käännöksessä rinnakkaisuuden ajatukselle rakennetut elämäkertaparit on hajotettu käänteiseen aikajärjestykseen. Kokonaisia pareja on vain kaksi, Aleksanteri Suuri ja Julius Caesar sekä Demosthenes ja Cicero. Elämäkertaparien esipuheet ja vertailevat osiot puuttuvat yhtä johdantoa lukuun ottamatta.[2][9] Käännöksestä on Suomennoskirjallisuuden historiassa sanottu, että se ”viehättää edelleenkin tietyllä vanhahtavalla patinallaan”.[6] Lykurgoksen elämäkerran suomennos on julkaistu erikseen (WSOY 1942).
Teos sisälsi alla lueteltujen henkilöiden elämäkerrat. Suomennetut elämäkerrat on merkitty asteriskilla (*). Sivunumerointi on ilmoitettu Stephanus-tekstilaitoksen luoman standardin mukaisesti.[7] Kirjojen alkuperäinen järjestys on kuitenkin ollut ainakin osittain erilainen.[5]
| Kreikkalaiset | Roomalaiset | Vertailu | ||
|---|---|---|---|---|
| Henkilö | Sivut | Henkilö | Sivut | Sivut |
| Epameinondas | kadonnut | Scipio Africanus | kadonnut | kadonnut |
| Theseus | 1–17 | Romulus | 17–37 | 37–39 |
| Lykurgos * | 39–59 | Numa Pompilius | 59–75 | 75–78 |
| Solon | 78–97 | Publius Valerius Publicola | 97–109 | 109–111 |
| Themistokles | 111–128 | Marcus Furius Camillus | 129–152 | kadonnut |
| Perikles * | 152–173 | Fabius Maximus | 174–190 | 190–191 |
| Alkibiades * | 191–213 | Coriolanus | 213–233 | 233–235 |
| Timoleon | 235–255 | Aemilius Paulus | 255–276 | 276–277 |
| Pelopidas | 277–298 | Marcus Claudius Marcellus | 298–316 | 316–318 |
| Aristeides | 318–335 | Cato vanhempi | 336–352 | 353–356 |
| Filopoimen | 356–368 | Titus Quinctius Flamininus | 369–381 | 381–382 |
| Pyrrhos | 383–406 | Marius | 406–433 | kadonnut |
| Lysandros | 433–451 | Sulla * | 451–475 | 475–478 |
| Kimon | 478–491 | Lucullus | 491–520 | 521–523 |
| Nikias | 523–542 | Crassus | 543–565 | 565–567 |
| Eumenes | 583–595 | Sertorius | 568–582 | 595–596 |
| Agesilaos II | 596–619 | Pompeius | 619–662 | 662–664 |
| Aleksanteri Suuri * (Aleksanteri Suuren elämäkerta) | 664–707 | Julius Caesar * | 707–741 | kadonnut |
| Fokion | 741–759 | Cato nuorempi | 759–794 | kadonnut |
| Agis IV ja Kleomenes III | 795–824 | Tiberius Gracchus ja Gaius Gracchus * | 824–843 | 843–845 |
| Demosthenes * | 846–860 | Cicero * | 861–886 | 886‑888 |
| Demetrios | 888–915 | Marcus Antonius * | 915–955 | 956–957 |
| Dion | 958–983 | Brutus * | 984–1009 | 1009–1011 |
Näiden lisäksi Plutarkhokselta on säilynyt myös seuraavien henkilöiden elämäkerrat. Nämä elämäkerrat eivät ole osa rinnakkaiselämäkertapareja, mutta julkaistaan yleensä osana Plutarkhoksen muita elämäkertoja.[5][7]
| Henkilö | Sivut |
|---|---|
| Artakserkses II | 1011–1027 |
| Aratos | 1027–1052 |
| Galba | 1053–1066 |
| Otho | 1066–1075 |
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
