Pompeius

Gnaeus Pompeius Magnus (29. syyskuuta 106 eaa. – 29. syyskuuta 48 eaa.) oli roomalainen sotapäällikkö. Hän yritti voittaa Julius Caesarin tasavallan lopunaikojen valtataisteluissa, mutta hänet lyötiin seuranneessa sisällissodassa. Lopulta Ptolemaios XIII murhautti hänet Egyptissä.

Tämä artikkeli käsittelee sotapäällikköä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.

Pompeius

Varhaisemmat vaiheet

Pompeius syntyi senaattoriperheeseen pohjois-italialaisessa Piceneumin kaupungissa. Pompeiuksen suku ei ollut perinteisiä valtasukuja, mutta hänen isänsä Gnaeus Pompeius Strabo oli kuitenkin edennyt tasaisesti virkaurallaan. Hänet oli valittu kvestoriksi 104 eaa., preettoriksi 92 eaa. ja diktaattori Mariuksen tuella konsuliksi vuonna 89 eaa. Hänen isänsä kuoli 87 eaa. Mariuksen ja Sullan välisessä konfliktissa. Pompeiuksesta tuli nyt sukunsa pää. Pompeiuksen piti pysytellä seuraavat vuodet taustalla Mariuksen kannattajien hallitessa Italiaa.

Sotilaana

Pompeius liittyi ratsuväkeen 17-vuotiaana. Hän taisteli Marcus Tullius Ciceron kanssa, joka oli Pompeiusta muutaman kuukauden vanhempi. Vuonna 84 eaa. kävi ilmi, että Sulla oli palaamassa Italiaan sotaretkiltään, ja Pompeius palasi kotiseudulleen. Hän kokosi kolme hänen isälleen uskollista legioonaa ja asettui Sullan puolelle, kun tämä palasi Kreikasta 83 eaa. Sulla keksi nopeasti käyttöä näille legioonille Rooman sisäisissä valtataistoissa. Pompeius sai Sullalta imperaattorin arvonimen 23-vuotiaana. Liittonsa takeeksi Pompeius erosi vaimostaan ja nai Sullan ottotyttären, joka tosin oli raskaana edelliselle miehelleen.

Pompeius oli rikas, taidokas, kunnianhimoinen ja hänellä oli hallussaan legioonia. Hänen nuori ikänsä kuitenkin esti poliittisen viran tavoittelun. Sotatoimien päätyttyä Italiassa Pompeius taisteli hyvällä menestyksellä Sullan puolella Sisiliassa ja Afrikassa vuosina 82–81 eaa. Sisilian saaminen takaisin Sullan hallintaan oli tärkeää, sillä saari oli tuolloin merkittävä viljantuottaja. Afrikassa hänen joukkonsa huusivat hänet imperaattoriksi. Pompeiukselle annettiin viehättävä lempinimi "teiniteurastaja" (adulescentulus carnifex) kuvaamaan hänen julmaa tehokkuuttaan Mariuksen kannattajien tuhoamisessa. Pompeiuksen palatessa Roomaan kansa iloitsi. Sulla antoi hänelle lisänimen (cognomen) Magnus, Suuri. Sullan mielestä tämä lisänimi tosin saattoi olla lähinnä hyvä vitsi.

Pompeiusta saatu huomio ei tyydyttänyt, hän halusi triumfin. Sulla kieltäytyi, mutta Pompeius kiukutteli jälleen kieltäytymällä luopumasta legioonistaan. Legioonien ollessa kaupungin porteilla Sulla päätti myöntyä. Sulla piti kuitenkin oman triumfinsa ensin. Triumfi ei sujunut kommelluksitta, kun Pompeiuksen yritys saapua kaupunkiin norsulla epäonnistui kaupungin portin osoittauduttua liian ahtaaksi.

Hän kannatti Marcus Aemilius Lepidusta konsuliksi vastoin Sullan tahtoa, mutta joutui sitten Sullan kuoltua kukistamaan tämän suunnitteleman kapinan. Pompeiuksen voitettua Lepiduksen tämä kuoli myöhemmin Sardiniassa. Tämän jälkeen Pompeius vaati itselleen prokonsulin valtaa Hispaniassa, tarkoituksenaan kukistaa siellä Mariuksen tukija Quintus Sertorius. Johtavat piirit alkoivat huolestua nuoren miehen yritteliäisyydestä. Jälleen Pompeius turvautui uhkailemaan legioonillaan. Kun Hispaniassa Sertoriusta vastustanut Sullan kannattaja Quintus Caecilius Metellus Pius oli lisäksi vaikeuksissa, senaatti lopulta suostui pitkin hampain hänen teknisesti ottaen laittomaan toiveeseensa. Pompeius lähti siis Hispaniaan.

Pompeius taisteli Hispaniassa noin puoli vuosikymmentä. Ratkaisua ei tahtonut syntyä. Sertoriuksen omat miehet kuitenkin murhasivat hänet ja taistelut saatiin nopeasti päätökseen vuonna 71 eaa. Pompeius hallitsi nyt Hispaniaa ja eteläisen Galliaa ja osoitti hallitsevansa myös hallinnointia.

Spartacuksen orjajoukon kapinoitua Pompeius palasi Italiaan. Crassus oli jo käytännössä tehnyt lopun kapinasta, mutta Pompeius tapasi matkallaan Spartacuksen armeijan pakenevat rippeet. Pompeius antoi repiä pakenijat kappaleiksi ja keräsi itselleen kunnian koko kapinan kukistamisesta. Crassus ei ollut lainkaan mielissään. Pompeius asettui ehdolle konsuliksi. Hän oli edelleen lain mukaan liian nuori ja aivan liian kokematon konsuliksi, mutta lain tulkinta oli jälleen kerran varsin vapaamuotoista. Pompeius palasi Roomaan ja vietti 31. joulukuuta 71 eaa. toisen triumfinsa, tällä kertaa voitoistaan Hispaniassa. Konsulin vaali pidettiin ja Pompeius valittiin Crassuksen kanssa vuoden 70 eaa. konsuliksi. Konsulikaudellaan hän joutui kahnauksiin optimaattien kanssa, mikä miellytti kansanjoukkoja suuresti. Pompeiuksen populaarimyönteistä agendaa tuki myös nuori Julius Caesar. Pompeius pysyi Roomassa vuodet 69 ja 68 eaa.

Itäisellä Välimerellä ja Levantissa

Pompeius lähetettiin 67 eaa. Vähään-Aasiaan tehtävänään merirosvouksen lopettaminen Välimerellä. Nimitystä edelsi jälleen poliittinen peli Roomassa, joka kuitenkin kääntyi Pompeiuksen eduksi. Pompeius retki oli menestys ja hän onnistui karkottamaan merirosvot muutamassa kuukaudessa.

66 eaa. Pompeius valittiin poissa olevana johtamaan sotaa Pontoksen kuningasta Mithridates VI:ta vastaan. Lakia ehdotti tribuuni Gaius Manilius ja sitä kannatti myös Cicero, jonka puhe aiheesta on säilynyt nykypäiviin saakka. Aristokraatit luonnollisesti vastustivat.

Sotaretkellä Pontoksesta ja Syyriasta tuli Rooman provinsseja. Pompeius valtasi myös Jerusalemin ja tunkeutui Jerusalemin temppeliin. Pompeius laajensi Rooman vaikutusvaltaa kauas Lähi-itään aina Mustallemerelle ja Kaukasukselle asti. Pompeiuksen sotasaaliin sanotaan olleen mittaamattoman suuri. Myös Rooman valtakunnan väkiluku kasvoi huomattavasti Pompeiuksen valloitusten seurauksena.

Ensimmäinen triumviraatti

Pompeius palasi Roomaan vuonna 62 eaa. Hän vietti kolmannen triumfin Aleksanteri Suuren puvussa, idän valloittaja kun oli. Triumfia seurasivat suuret juhlat ja Pompeius jakoi runsaasti lahjoituksia. Pompeius oli kuitenkin ollut poissa Roomasta jo viisi vuotta, ja moni asia oli ehtinyt muuttua. Caesarin tähti oli nousussa. Catilinan epäonninen salaliitto oli kukistettu. Cicero oli kuitenkin ongelmissa, kun Clodius klienttijengeineen vainosi häntä taukoamatta.

Pompeiukselle koitui monia huolia. Hän oli luvannut veteraaneilleen maata, mutta senaatti ei ollut sitä halukas antamaan. Senaatin optimaatit harasivat muutenkin vastaan. Pompeius joutui etsimään itselleen liittolaisia. Hän ajautui liittoon Crassuksen kanssa miesten välisestä epäluottamuksesta huolimatta. Mukaan tuli myös Hispaniasta palannut Julius Caesar, joka havitteli konsuliksi vuonna 59 eaa. Caesar kutsui Crassuksen ja Pompeiuksen salaiseen kokoukseen vuonna 60 eaa. Miehet tekivät sopimuksen vallan jakamisesta. Crassus sai Syyrian. Caesar sai Gallian. Pompeius sai jatkaa Hispanian hallitsemista, mutta pysyi kuitenkin Roomassa valvomassa viljanjakelua.

Tämä jälkikäteen ensimmäiseksi triumviraatiksi nimetty liitto mahdollisti päätösten hyväksymisen senaatissa ja kansankokouksessa. Pompeius sai veteraaneilleen havittelemansa maat, mutta myös uuden vaimon Caesarin tyttärestä. Triumviraatti oli kuitenkin heikolla pohjalla. Optimaatit eivät olleet antaneet anteeksi Pompeiukselle, joka ei ollut puolustanut Ciceroa Clodiuksen toimilta. Cicero, palattuaan maanpaosta 57 eaa. pyrki kuitenkin tyynnyttelemään tilannetta. Plutarkhos kertoo myös huhuista, joiden mukaan Pompeiusta olisi tässä vaiheessa kiinnostanut politiikkaa enemmän hänen nuori vaimonsa ja muut kotiasiat. Vuonna 56 eaa. triumvirien välit rakoilivat jo selvästi, mutta miehet vahvistivat liittonsa salaisessa tapaamisessa. He sopivat, että Caesar jatkaisi Galliassa vielä viisi vuotta ja Pompeius ja Crassus olisivat seuraavan vuoden konsulit. Pompeiuksen ja Crassuksen valinta konsuleiksi onnistui, mutta heitä vastustavien joukko oli voimistunut. Valinta vaati taakseen ennennäkemättömän määrän lahjontaa ja poliittista korruptiota.

Triumvirien väliset siteet alkoivat murentua lisää. Pompeiuksen vaimo Julia, Julius Caesarin ainoa tytär kuoli vuonna 54 eaa. Crassus kuoli myöhemmin samana vuonna, kun parthialaiset tuhosivat hänen armeijansa idässä. Caesar nautti poliittisesta nosteesta, kun hänen kansansuosionsa jatkoi kasvuaan. Caesar pyrki uusimaan liittonsa Pompeiuksen kanssa tarjoamalla tälle vaimoksi siskontyttöään Octaviaa, joka oli tulevan keisarin Augustuksen sisar. Pompeius avioitui kuitenkin Metellus Scipion, joka oli eräs Caesarin vihamiehistä, tyttären Cornelian kanssa vuonna 52 eaa. Ilmeisesti optimaatit olivat todenneet Pompeiuksen pienemmäksi pahaksi ja hakivat nyt liittoa hänen kanssaan.

Samana vuonna Curia poltettiin ja Clodius murhattiin. Senaatti pyysi Pompeiusta palauttamaan järjestyksen, minkä hän tekikin armottomalla tarmolla. Senaatti etsi nyt epätoivoisesti tapaa olla tekemättä Pompeiuksesta diktaattoria. Se päättikin tehdä hänestä konsulin, toista konsulia ei nimitetty. Näin Pompeius sai laajat valtaoikeudet, joihin kuitenkin sisältyi yhä rajoituksia.

Konsulina Pompeius sääti useita Caesarille haitallisia lakeja. Caesarin ja Pompeiuksen välit katkesivat lopullisesti vuonna 51 eaa., kun Pompeius teki selväksi, että Caesar ei voisi asettua ehdolle konsulinvaalissa, jos hän ei ensin luopuisi armeijoistaan. Tätä Caesar ei voinut tehdä, sillä silloin hän olisi ollut turvaton vastustajiaan vastaan. Konflikti oli väistämätön.

Kansalaissota

Pompeius pakenee Farsaloksen taistelun tappion jälkeen. Jean Fouquet'n kuvitusta, 1470–1475 jaa.

Pääartikkeli: Julius Caesarin kansalaissota

Caesar sai kutsun senaatilta saapua yksityishenkilönä Roomaan vuonna 49 eaa. Caesar ei totellut käskyä luopua armeijastaan. Pompeius oli varma asemastaan. Hän oli sanonut:" Minun tarvitsee vain polkea maahan jalallani, ja armeijat kasvavat maasta". Caesar ylitti Rubikonin ja eteni Italiaan.

Pompeiuksen piti jättää Rooma. Hän vetäytyi Etelä-Italiaan. Caesar saapui Roomaan ja sai haltuunsa sinne jääneen valtion kassan, mikä oli vakava takaisku Pompeiukselle. Pompeius ajatteli ilmeisesti, että hänen mahdollisuutensa vastustaa Caesaria olisivat parhaat idässä. Hän vetäytyi edelleen Kreikkaan mukanaan joukko konservatiiveja. Ratkaiseva Farsaloksen taistelu käytiin 48 eaa.

Pompeius hävisi taistelun ja pakeni henkensä edestä Egyptiin. Siellä kuningas Ptolemaios XIII ja Pompeiuksen entiset upseerit totesivat parhaaksi valita puolensa ja murhasivat Pompeiuksen vuonna 48 eaa. Hänet murhattiin hänen 58. syntymäpäivänään Pelusionissa puukottamalla selkään miekalla ja tikarilla. Hänen päänsä irrotettiin ja se tarjottiin myöhemmin Caesarille seipään nokassa. Ruumis jätettiin rannalle, josta Pompeiuksen vapauttama orja sen löysi ja polttohautasi. Caesar ei ollut mielissään lahjastaan, Plutarkhoksen mukaan hän vuodatti kyyneleitä entisen liittolaisensa ja vihamiehensä muistolle.^[1]

Jälkimaine

Roomalaisille historioitsijoille Pompeiuksen elämä edusti oikein elettyä periroomalaista elämää. Pompeius oli ansainnut asemansa omilla urotöillään. Hän oli heille tasavallan sankari, jonka tuhoksi koitui lopulta Caesarin aliarviointi. Pompeius nähtiin traagisena hahmona, roomalaisena Aleksanteri Suurena.

Pompeiuksen avioliitot ja lapset

Pompeiuksen kuva poikansa Sextus Pompeiuksen lyöttämässä dinaarissa, 40 eaa.

• Ensimmäinen vaimo, Antistia
• Toinen vaimo, Aemilia Scaura
• Kolmas vaimo, Mucia Tertia
  • Poika Gnaeus Pompeius, teloitettiin vuonna 45 eaa.
  • Tytär Pompeaia, avioitui Faustus Cornelius Sullan kanssa
  • Poika Sextus Pompeius
• Neljäs vaimo, Julia Caesaris (Caesarin tytär)
• Viides vaimo, Cornelia Metella (Metellus Scipion tytär)

Kirjallisuutta

• Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9
• Pekka Tuomisto: Rooman diktaattorit. Karisto, 2003. ISBN 951-23-4442-4

Lähteet

1. Plutarch,The Life of Pompey, 79. Myös Caesar Bell. Civ. iii.104.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pompeius Wikimedia Commonsissa