jääkauden aikainen kasvillisuusvyöhyke From Wikipedia, the free encyclopedia
Arotundra oli jääkauden aikainen kitukasvuinen kasvillisuusvyöhyke, jossa kasvoi lähinnä ruohoja, heiniä ja saroja sekä joskus pensaita ja puita. Kitukasvuisuus johtui kuivuudesta, kylmyydestä, ilman hiilidioksidin alhaisuudesta ja eläinten laidunnuksesta. Aron/aavikon ja tundran kasveja kasvoi mosaiikkina. Lunta oli talvella yleensä vähän. Arotundran kasvit kasvoivat tuulen kuljettamassa lössissä ikiroudan päällä. Maa oli kalkkipitoista. Kun ilma oli kuivaa, soita oli harvemmassa kuin nyt ja maa paikoin suolaista. Arotundraa on usein sanottu mammuttiaroksi, koska siellä viihtyivät mammutit, hevoset, peurat ja muut jääkautiset eläimet.[1]
Arotundran tyyppikasveja olivat muun muassa maruna, savikka ja lapinvuokko. Kosteammilla arotundran alueilla kasvoi myös puita tavallisesti paikallisina metsinä. Varsinkin jääkauden lauhoina, kosteina interstadiaaleina arotundran paikalla oli laajalti avointa puistomaista metsäaroa. Arotundra katosi jääkauden päättyessä, kun ikirouta suli ja virtaavien jäätiköiden kulutuksen aiheuttama lössin muodostus loppui. Pohjoisessa arotundra korvautui jääkauden lopussa vaivaiskoivikolla. Nykyisten Keski-Aasian arojen muun muassa Mongoliassa on katsottu muistuttavan jääkautista arotundraa. Suomessa rantojen, tunturien ja harjujen kasvillisuuden, muun muassa ruijanesikko-ryhmän, katsotaan yleensä olevan arotundran jäänteitä.
Arotundralla kasvoi aro- ja tundrakasveja rinta rinnan.[2][3][4][5][6][7][8][9][10]
Tämä johtui kuivuudesta ja kylmyydestä. Arotundra oli tundraa kuivempi ja melkein aina nykyisiä aroja kylmempi avoin matala kasvillisuustyyppi, jossa kasvoi monin paikoin niittymäisesti lähinnä ruohoja, heiniä, saroja ja kuivilla alueilla marunaa,[11][12][13] kuivilla paikoilla savikkaa[11][14] sekä joskus pensaita[15] ja paikoin puita.
Arotundrakasvillisuus oli yleensä hyvin harvaa[12] ja muistutti nykyistä kuivaa aroa, puoliaavikkoa tai kuivaa tundraa. Monin paikoin tundrakasvit olivat enemmän vuoriston kuin tundran kasveja. Arotundran kuivimpien alueiden kasvit olivat niin sanottuja pioneerilajeja.
Esimerkiksi Baltiasta tavatun arotundran kasvit olivat tundrakasveja, kuten vaivaiskoivu (Betula nana) ja lapinvuokko, kuivuudesta kieliviä, kuten maruna ja savikka ja suolasta kieliviä, kuten salsola-pensas[9]
Tyypillinen kylmän arotundran kasvi on karuilla mailla lapinvuokko (Dryas octopetala).[16] Kuivuutta, kylmyyttä taas luonnehti kuuramaruna (Artemisia frigida). Erilaiset tuppaina kasvavat nurmikat ja heinät muun muassa itunata (Festuca vivipara) luonnehtivat arotundraa. tunturisarake (Kobresia myosuroides) oli myös yleinen varsinkin Beringiassa. Kosteammilla alueilla kasvoi erilaisia pajulajeja. Tundramaisessa Beringiassa ja Itä-Siperiassa Selaginella.[12] Arotundran kasvit voidaan laajasti katsoen jakaa ensinnäkin metsän ja niityn mesofyytteihin, joita oli lauhkeita termofiilisiä sekä mikrotermisiä eli tundrakasveja.[17] Ensimmäisin kuuluu muun muassa hanhentatar (Persicaria maculosa), toiseen tunturilieko (Diphasiastrum alpinum) ja mähkä (Selaginella selaginoides). Toiseksi oli mesofyyttisiä arokasveja lähinnä jauhosavikka (Chenopodium album) ja varsinkin sinisavikka (C. glaucum) ja punasavikka (C. rubrum). Kserofyyttisiä arokasveja olivat Ephedra distachya ja marunat (Artemisia).[17] Nämä kuivakkokasvit veivät ilmaston kylmettyä tilaa vaivaiskoivulta.[18] Kuivinta kautta ja aluetta luonnehtivat suolakkokasvit, muun muassa Bassia prostrata[17][19]
Harvoista puuvartisista kasveista kuivuutta luonnehti lähinnä kataja[20] ja etelämpänä mänty, kylmyyttä vaivaiskoivu[21] ja vaivaispaju.
Eläimet olivat yleensä aron ja tundran eläimiä, mutta myös metsäeläimiä esiintyi.[22] Arotundralla eli eläinlajeja kaksi kertaa niin paljon kuin nykyisellä tundralla.[23] Esimerkiksi mammuttia[24] suojasi paksu turkki.[25] Kylmään sopeutumiseen liittyi myös mammutin pienet korvat ja lyhyt kärsä. Tyypillisiä olivat biisonit,[26] myskihärät,[26] mammutit, peurat[27] ja hevoset,[2][15][26] ja myös villasarvikuono[26][28] Kasvinsyöjäeläimet hyötyivät arotundran lössistä, koska saivat siitä tarvitsemiaan kivennäisiä. Napakettu viihtyi kylmemmillä alueilla. Sen sijaan saigaa tavattiin harvoin Pohjois-Siperiassa. Luolahyeena, luolaleijona, luolakarhu, susi ja ihminen saalistivat näitä eläimiä.[28] Pienimpiä arotundran eläimiä olivat sopulit ja lapinmyyrä.
Arotundralla vallitsi mannerilmasto, jossa vuotuiset lämpötilan vaihtelut olivat suuria. Oli usein hyvin kylmää ja/tai tuulista.[29] Kesä oli lyhyt ja talvi pitkä. Tuuli kuljetti jäätikön ääreistä pölyä kauas jäätikön reunasta. Arotundran maaperä oli laajalti kalkkipitoisen pölyn, lössin lannoittamaa ja painanteissa monesti suolaantunut.[30][31] Niinpä arotundran monesti kalkkipitoinen[32] maaperä oli korkeintaan lievästi hapan, neutraali tai emäksinen/alkalinen. Zimovin mukaan arotundra ei eronnut välttämättä tavallisesta tundrasta niinkään kesä- ja sademäärän perusteella, vaan runsaan lössilannoituksen takia kasvavat arokasvit haihduttivat tundrakasveja enemmän, ja kuivattivat maata.[33] Typestä oli laajalti pulaa.[34][35] Niinpä lössi ja eläinten laidunnuksen vaikutus selittää arotundran runsaan kasvillisuustuoton tundraan verrattuna.[36]
Kun maaperästä haihtui kosteutta, maannos oli kuiva ja hapekas, ei nykyisen tyyppinen soinen turvemaannos tai muuten kostea. Tällöin kivennäisiä irtosi nopeasti rapautuvassa maannoksessa, mikä tarjosi kasveille paljon ravinteita.[35] Tämä mahdollisti kosteata tundraa suuremman biomassan tuotannon, mikä elätti suuria ruohonsyöjäeläimiä, jotka tuottivat kasveille ravinteita kuollessaan, ulostaessaan ja virtsatessaan.[35] Muun muassa mammutit tarvitsivat kivennäisiä, esimerkiksi kalsiumia ja natriumia.[37][38] Eläimet myös mylläsivät maata kulkiessaan. Niinpä arotundran kasvilajiston uskotaan muokkautuneen laidunnuksen mukaan, niin kuin Jakutian nykyisillä arolaikuillakin.[39]
Guthrien mukaan Beringian arotundra muistutti jääkaudella sataneen lössin takia laajalti enemmän kosteaa ei-hapanta tundraa, kuin nykyistä hapanta kosteaa tundraa.[40] Ei-happamassa kosteassa tundrassa eli MNT:ssä (MNT = moist non-acidic tundra) maannos oli kalsiumrikas, hienojakoinen ja melko hapan. Runsasravinteinen MNT kasvaa enemmän myrkyttömiä, kalsium- ja muuten ravintopitoisia kasveja.[40]
Arotundraa luonnehti myös ikirouta,[41] jonka pintakerros suli kesällä kyllin, jotta kasvit saattoivat kasvaa[42][43] mutta eläimet kulkea ikiroudan päällä. Monet kryogeeniset prosessit olivat kuivemmilla mantereilla alueilla harvinaisia, yleensä pakkasen aiheuttamia halkeamia.[44] Arotundra ulottui nykyisen lauhkean vyöhykkeen leveysasteilla Euroopasta Keski-Aasiaan, Siperiaan ja Alaskaan asti[2] ja tästä itäänkin Arktisten saarten jäättömille alueille.[45] Varsinkin jääkauden lämpimämpien vaiheiden aikana monet suuret kasvinsyöjäeläimet viihtyivät arotundralla.[46]
Laajasti sanottuna arotundra kattoi jääkauden huippukaudella Etelä-Ranskasta Itä-Siperiaan ulottuvan noin 40–50 leveysasteen pohjoispuolisen alueen[42][47][48][49] jossa esiintyi ikiroutaa[50][51][52] ainakin epäjatkuvana[53] ja oli ainakin paikoin lössiä[54][55] ja mammutteja.[56] Puustoa oli niukasti,[42] lähinnä jokilaaksoissa ja vuorilla. Tällä alueella oli hyvin erilaisia ympäristöjä polaariaavikosta, tundrasta, arosta[42] ja metsästä aavikkoon. Oli myös näiden välimuotoja pensastundraa, metsätundraa ja metsäaroa sekä metsäaron metsätundran välimuotoa.
Nimitys arotundra liitetään varsinkin Ukrainan ja Keski-Siperian alueelle, lännessä oli kosteampaa. Läntisen Venäjän arotundra jaetaan yleensä neljään vyöhykkeeseen: pohjoinen tundramainen alue, Valko-Venäjän periglasiaalinen metsäaro, Ukrainan periglasiaalinen aro.[57] Tundramaisella alueella oli paljasta maata ja yrttikasveja kasvavaa tundraa,[58] aroa, metsiä joissa lehtikuusta, mäntyä, koivua ja lisäksi hajanaisia suolakkokasviyhdyskuntia.[57] Oli sekä aro- että tundrakasvistoja,[11] yrttejä, marunoita, savikkakasveja,[59] koivissa paikoissa runsaasti yrttikasveja.[12] Eteläisempi periglasiaalinen metsäaro oli yhä arktinen[60] päätellen sopulin esiintymisestä, ja siellä kasvoi aromaista kasvistoa, lehtikuusta, mäntyä ja koivua sekä tundraa joissain kylmissä painumissa.[57] Niinpä tämä alue oli metsätundraa ja metsäaroa.[58] Aromaiseen kasvillisuuteen kuului marunoita, yrttejä, savikkaa ja efedraa.[12] Lössiä ja lössihiuetta 400–600 metriä merenpinnasta asti.[12] Tätäkin vyöhykettä voidaan pitää lämpötilaltaan ainakin pensastundrana[61] tai metsätundrana[62] ja Ukrainassa sen pohjoisosissa saattoi kasvaa korkeaa ruohoa ja puita.[63]
Tämän arktisen vyöhykkeen eteläpuolella oli periglasiaalinen aro, jossa saattoi olla suuria lehtimetsäsaarekkeita jokien varsilla ja vuoristoissa muun muassa Etelä-Uralilla.[57] Arokasvillisuus oli marunaa, savikkakasveja, yrttikasveja ja suolakkokasveja.[12] Muuten periglasiaalisen aron vuoristoissa oli tundraa, alavilla alueilla pelkkää metsää ja pensastundraa.[58] Tämä vyöhyke ulottui idässä Etelä-Jakutiaan asti.[57][64] Se oli Länsi-Aasiassa harvakasvista, mutta Baikaljärven itäpuolella puita oli enemmän ja kasvillisuus peittävää.[12] Eläimistö oli pohjoisella periglasiaalisella arolla osin boreaalista, muun muassa hevosia, muuten sielläkin oli tyypillinen mammuttieläimistö.[65] Jääkauden lopun ajan eli nuoremman dryaskauden arotundralle oli ominaista lyhyt kuuma kesä, pitkä kylmä talvi.[11] Ilmasto muistutti etäisesti nykyajan Jakutian ilmastoa.
Etäisesti arotundraa muistuttavia alueita on Keski-Jakutian aroilla, niin kuin myös Janan, Indigirkan ja Kolyman jokialtaissa, joissa kasvaa metsätundraa.[11] Kasvukausi oli lyhyt, kosteus ei riittänyt metsälle tundralla ja kosteus arolla. Jääkauden arotundralla aron ja tundran kasviyhdyskunnat kasvoivat erillään. Nykyajan Venäjän aroilla on havaittavissa arktinen kasvuaika talvella, tundra-aika varhain keväällä, metsäaika myöhäiskeväällä ja aroaika kesällä.[11] Myös tundralta löytyvät vastaavat vuodenajat. Niinpä aro- ja tundrakasvillisuutta saattoi kasvaa suunnilleen samoilla seuduilla.[11]
Monesti Pohjois-Siperian ja Alaskan jääkautinen arotundra oli käytännössä kasviyhdyskuntien mosaiikki.[66] Niissä, esimerkiksi ylhäällä vuoristossa kasvoi kuivatundrakasvillisuutta, hieman alempana niityillä tunturisaraketta ja/tai kunnailla lapinvuokkoa,[67] etelärinteiden keskiosissa tuppaina marunan ja tupasheinien[68] tyyppisiä arokasveja, jokilaaksoissa kuivia ja kosteita niittyjä ja jokivarsilla märän ympäristön kasveja, joissain paikoissa dyynejä, suolakkokasveja jne.[69][70][71]
Jokilaaksot olivat jääkaudella Pohjois-Siperiassa luultavasti kuivempia ja suottomampia kuin nyt. Ylempänä tundra oli enemmän nykyisen ylämaan tundran tyyppistä.[72]
Euraasiassa Kazakstanissa Semipalatinskin lähellä oli lämpimänä jääkauden kautena alemmilla, loivilla jokilaaksoterasseilla aroa, ylemmällä havupuita, jokilaakson terassien välisissä painumissa suota ja koivua/haapaa, samoin kuin jokilaaksojen tulvatasangoilla, Kylmänä kautena alemmilla jokiterasseilla kasvoi koivu-kuusimetsän ja arokasvillisuuden mosaiikkia, ylimmällä terassilla vaivaiskoivua ja koivua sekä aroa, terassien välissä oli järviä ja soita, tulvatasangoilla kasvoi tyrnipensaita.[73][74]
Alaskasta Sewardin niemimaalta löydetty Kitluk-joelta jääkautinen tuliperäisen tuhkan alle hautautunut paleomaannos, jossa näyttää olleen tasapainossa oleva kasviyhdyskunta, missä kasvoi sammalen päällä tunturisaraketta ja tundralle tyypillisiä ruohoja, ja jossa monista arotundran alueista poiketen oli maassa paljon typpeä ja fosforia.[75][76]
Beringian arotundran tyypillisiä ovat nadat Festuca, nurmikat Poa botryoides, Poa stepposa, Poa arctostepporum, pahtanurmikka (Poa Glauca), Calamagrostis purpurascens, Helicotrichon krylovii, Koeleria cristata, Koeleria asiatica ja Elytrigia-sukuisia vehnäruohoja. Sarojen joukossa oli monenlaisiin ympäristöihin sopeutuneita, esimerkiksi aito arokasvi Carex diriuscula, niittyarojen kasveja Carex obtusata, kalliosara (Carex rupestris), tuppaina kasvavia saroja muun muassa rinnejalkasara (Carex pediformis), Carex filifolia, Carex rossii, Carex aenea, Carex patasata jne. Kuivaan ja kuivaan/kylmään sopeutuneita lajeja olivat marunat (Artemisia), hanhikit (Potentilla), kurjenherneet (Astragalus), keulankärjet (Oxytropis).[77] Tunturikurjenherneen (Astragalus alpinus) ja idänkaulankärjen (Oxytropis campestris) tyyppiset herneen sukuiset kasvit olivat tyypillisiä jäätikön läheiselle alueelle, jossa sademäärä oli pieni ja maaperä neutraali,[78] ja pulaa typestä. Näissä hernekasveissa on paljon eläimille sopivaa valkuaista.
Mosaiikkimaisen[79][80] arotundran kasvillisuus ja kosteus vaihtelivat muun muassa eri alueilla, leveysasteilla ja aikoina. Parhaimmillaan arotundra oli subarktista metsäaroa tai puistomaista aluetta, jolla puita kasvoi ruohoalueen seassa hieman samaan tapaan kuin Afrikan savannilla tai Kanadan Aspen parklandissa. Nykyään uskotaan puita kasvaneen joissain painumissa esimerkiksi Alppien pohjoispuolella[81] ja jopa Norjan jäättömissä jokilaaksoissa.[82] Arotundraa on sanottu usein myös mammuttiaroksi.[2][83] Täsmällisesti sanoen mammuttiaro kattoi myös ne alueet, joilla ei esiintynyt tundrakasvillisuutta kuten Etelä-Ukrainassa. Hyvin kuivalla aavikkoa muistuttavalla arotundralla kasvoi savikan sukuisia kasveja. Ephedra distachyan[84] tyyppinen yrtti luonnehti kuivaa arotundran niittyä. Kuivempi arotundra suosi enemmän hevosta kuin mammuttia.
Jääkauden maksimin aikaan arotundralla oli laajojen dyynikenttien keskellä kosteita painumia ja jokilaaksoja, joissa oli muun niittyä ja kosteikkokasvillisuuttakin. Yleensä painumat olivat suolaisia, ja niissä viihtyivät runsastuottoiset suolaa sietävät kasvit. Painumiin saattoi virrata vuorilta tai pulputa lähteestä makeaa vettä. Lössialueella kasvoi lyhytkasvuista aroheinää.[85]
Vuorten rinteillä saattoi kasvaa pensaikoita tai metsiä, samoin jokilaaksoissa. Melko lämpimissä, kosteissa suolapainumissa saattoi olla kasvillisuudeltaan runsastuottoisia alueita. Vuorten juurilla olevat alueet minne valui vuorilta jäätiköiden ja lumien sulamisvesiä, saattoivat olla tuottoisia. Arotundran tuottoisuudesta ja kyvystä elättää mammutin tapaisia suuria eläimiä on kiistelty tieteessä pitkään, mutta keskustelu siitä on nyttemmin jäämässä taka-alalle. Esimerkiksi mammutin tiedetään löydöistä päätellen viihtyneen jokivarsien lähellä, ei kuivimmilla alueilla.
Viime jääkauden keskivaiheilla oli suuria jäätiköitä, jotka kuivattivat ilmaa, mutta maan akseli oli kallellaan ja tuotti nykyistä lämpimämpiä kesiä Pohjois-Siperiaan. Pohjois-Siperiassa arotundra oli aromaisimmillaan noin 48 000–35 000 radiohiilivuotta sitten,[86][87] eli silloin oli lämmintä ja kuivaa.[88] Etelän arokasvit muun muassa harjasvehnä (Agropyron cristatum) vaelsivat pohjoiseen.[89]
Lämpimin huippu oli itäisimmässä Siperiassa noin 38 000 radiohiilivuotta sitten,[90] jolloin siellä lehtikuusimetsät valtasivat alaa tundralta.[91] Monet Pohjois-Siperian mammuttilöydöt ajoittunevat tähän lämpökauteen.[92] Mutta jääkauden kylmimmän jakson aikaan Pohjois-Siperian kasvillisuus muistutti lähinnä kuivaa tundraa, koska aidot arokasvit olivat kadonneet.[93] Mutta kuiva tundra vuorotteli kosteiden niittyjen kanssa.[94]
Melko lämmintä oli uudestaan jääkauden lopussa noin 18 000–12 500 radiohiilivuotta sitten.[86][88]
Puolassa näkyy jääkauden lopun ajan arotundran vaihdos paju-savikkatyyppisestä koivu-artemisiatyyppiseen[95] luultavasti ilmaston lämpenemisen ja/tai kostumisen takia.
Jäänteitä arotundrasta saattaa olla joillain arktisilla alueilla muun muassa Wrangelin saarella. Luoteis-Siperiassa on nykyäänkin paikoin aroja ja tundra-aroja.[96][97] Arotundraa on usein vertailtu Jakutian Sartan-joen aroalueisiin, vaikka nykyään tutkijat eivät usko sen vastaavan jääkautista ympäristöä. Samankaltainen alue on muun muassa Tšuraptšan aro Keski-Jakutiassa.[98] Varsinkin Jakutian jokivarsien kuivilla, jyrkillä ylärinteillä oleva lyhytruohoinen arokasvillisuus tuo mieleen mammuttiaron.[99] Keski-Jakutian Lena-joen laakson ja ikiroudan sulamispainumien kasvillisuus muistuttaa luultavasti mammuttien elinympäristöä aroineen ja soisine suolaniittyineen.[100][101][102][103] Luoteis-Siperian pohjoisboreaalisen ja tundran arot jaetaan ruohomätäsaroihin, kuivahkoihin niittyihin ja harvaan kasvillisuuteen.[104]
Arotundra muistutti kuivimmillaan laajalti lähinnä Keski-Aasian kuivia aroja,[105] puoliaavikoita ja aavikoitakin,[106]. Maruna ja savikka ovat näiden alueiden siitepölyissä yleisiä, ja runsas maruna liittyy niillä aroilla runsaisiin heinäkasveihin.[107] Näille ovat monesti tyypillisiä yleisympäristöön nähden rikas eläimistö ja painumien ja vuorenrinteiden runsas kasvillisuus ja hevoseläinten asuminen. Maruna on näillä aroilla runsainta, kun sademäärä on 200–700 mm.[108]
Näitä on Mongoliassa, Ubsunurin alueella, Džungariassa, Gobissa ja Tiibetin Arjin Shanin luonnonsuojelualueella. Varsinkin Altai-Sajanin seudun alueen siitepölyt muistuttavat jääkautisia. [109] Altai-Sajanin Khindiktig-Khol’-järven allas (Mongun-Taigan massiivi, Tuvanin tasavalta) ja Bertekin painanne Ukokin tasangolla Altain tasavallassa saattoivat muistuttaa jääkauden ympäristöjä.[110] Ukok-Saliugemin laakson, Khar us Nuurin ja Ubsunurin altaan peura ja saiga muistuttavat ehkä jääkautisia.[111] Kohoton-Khorgonin järvillä sataa 294 mm vuodessa, tammikuussa on −26 °C ja heinäkuussa vain 9.4 °C.[112]
Myös Tiibetin ylänköä voi pitää arotundraa muistuttavana, koska siellä elää niukalla kasvillisuudella suuria eläimiä muun muassa jakkeja,[113] kesä on viileä ja talvi kylmä.
Arotundraa löytyy myös Kalliovuorilta, muun muassa vuorten välisistä laaksoista. Myös Nebraska Sandhillsin dyynialueen siitepölyt ovat lähellä jääkautisia .Maruna liittää arotundran Pohjois-Amerikan lyhytheinäpreeriaan, joka on biisonien luonnollinen elinympäristö. Berezovkan mammutin kasvijäänteet tuovat mielen Mongolian arojen joenvarsiniityt ja silloiset järvien lähistöt.[114]
Alaskan Kobuk-joen varren dyynit muistuttavat jääkautisia dyynialueita, ja niiden lähellä on monenlaisia kasviyhdyskuntia.
Alaskan pingojen etelärinteitä on myös verrattu arotundrakasvillisuuteen. Varsinkin Brooks-vuorten pohjoispuolisia kalsiumrikkaita tundria on pidetty ainakin jossain määrin jääkautista arotundraa muistuttavina.[115] Joissain järvien ja jokien ympäröimissä laaksoissa saattoi olla arktisia keitaita, jollainen Ellesmerensaaren Lake Hazen nykyään on. Jääkautisen tyyppisen laidunnuksen aiheuttamia muutoksia kuvastaa esimerkiksi Grönlannin ala-arktisen/subarktisen sisämaan pajua kasvavan aroalueen muutos niittynurmikkaruohikoksi.[116] Länsi-Grönlannin ala-arktinen tai subarktinen Kangrelussuaqin vaivaiskoivu-vaivaispaju-tunturisarake-heinäkasvimosaiikki tuo mieleen arotundran, jossa on myös suolajärviä.
Götlannin kalkkipitoisilla alvareilla kasvaa muun muassa päivännoutoa ja nataa, niin kuin arotundralla oletetaan kasvaneen.[117][118]
Hieman arotundran tyyppisiä alueita on Suomessa nykyään muun muassa Käsivarren Lapin suurtuntureilla, Kuusamossa, rannikoilla, tienpientareilla, kalliokedoilla ja harjuilla[119] sekä lehdoissakin.
Nykyisissä kasvillisuustyypeissä näkyy varsinkin pohjoiselle arotundralle tyypillistä mosaiikkimaisuutta. Esimerkiksi Lapissa on lämpimämpää etelärinteillä, mutta kylmempää pohjoisrinteillä. Mäen päällä saattaa olla viisi astetta lämpimämpää kuin laaksossa, mutta hieman ylempänä olevassa rinteen painanteessa viisi astetta kylmempää kuin laaksossa.[120] Toisaalta melko syvälumiset lumenviipymät suosivat ruohojen kasvua, matalalumiset varpujen kasvua.
Arotundra oli monien arvioiden mukaan toisaalta kylmää, toisaalta kuivaa. Niinpä monet nykyiset kasvillisuustyypit ovat joko liian lämpimiä tai kosteita arotundraksi.[121] Venäjän arotundralla saattoi kasvaa puita kylmistä talvista huolimatta, koska ilmasto oli kuiva. Koivu (Betula pubescens) saattaa mannermaisessa ilmastossa kestää tammikuussa -40 °C keskilämpötilan ja heinäkuussa 12 °C. Meri-ilmastossa sama koivu kestää vain -12 °C keskilämpötilan tammikuussa. Samoin mänty (Pinus sylvestris) kestää meri-ilmastossa -12 °C keskilämpötilan tammikuussa ja 12 °C heinäkuussa, mutta vastaavasti -40 °C/14 °C kuivassa mannerilmastossa.[122] Vuotuisen kuukauden keskilämpötilan vaihtelu eli mantereisuus oli ikiroudan rajan pohjoispuolella laajalti 40–50 °C,[123] mikä merkitsi laajoilla alueilla heinäkuun lämpötiloja 10–19 °C ja tammikuun -21 – -60 °C.[124] Valko-Venäjän metsäaro-metsätundravyöhykkeellä lämpötila oli tammikuussa noin -22 – +30 °C, kesällä -14 °C.[124] Siellä satoi 200–350 mm[123] ja kuukausien suurin lämpötilaerotus oli -35 – -45 °C.[123] Tämä vastasi korkeintaan Siperian pohjoista taigaa kesälämpötilojen puolesta, ja talvilämpötilojen puolesta jopa Etelä-Siperian keskimmäistä tai eteläistä lehtikuusi-mäntytaigaa.[125] Tällöin suuressa osassa arotundraa pystyi lämpötilan puolesta kasvamaan puita, ja kuivuus oli suurempi ongelma puiden kasvulle.
Monien kasvillisuusarvioiden mukaan Pohjois-Aasian arotundran lössialueilla olisi laajoilla alueilla satanut 40–60 % siitä mitä nyt eli 300 mm mutta maaperätutkimusten mukaan alle 200 mm.[126] Kasvitutkimusten mukaan sademäärä oli usein välillä 250–350 mm.[123] Tundran tapauksessa tämä olisi saattanut tarkoittaa sitä, että arotundra muistutti enemmän Itä-Siperian tundraa, joissa sataa 250–350 mm jolloin sadanta/haihduntasuhde on 1,1–1,2 eli sama kuin metsissä.[125] Ilmasto on luultavasti ollut paljon tätä kuivempi. Nykyisillä eteläisillä ”Artemisia-aavikoilla” sataa vain 150 mm ja puoliaavikoilla 350 mm.[125] Näissä haihdunnan ja sadannan suhde on luokkaa 0,15–0,5.[125] Tämä ennustaa kuivimmalle arotundralle sademäärää 40–120 mm.
Arotundran häviäminen liittyi tavalla tai toisella jääkauden aikaisten eläinten tuhoon. Arotundra hävisi jääkauden päättyessä ilmaston kostuessa ja lämmetessä. Lämpeneminen sulatti jäätiköt, mikä lopetti lössin synnyn. Myös ikirouta suli laajalti. Lämpeneminen ja kostuminen metsitti ja soisti maastoa. Kosteus huuhtoi maasta kivennäisravinteita pois. Niinpä maaperä happani ja kasvilajivalikoima köyhtyi ja muuttui. Ensin ilmestyi pensaita, sitten aluksi varvikkoisia vaivaiskoivumetsiä syrjäyttämään heinäkasvit. Kanervat ja varvut yleistyivät heinäkasvien sijaan. Kun kosteus huuhtoi maaperän mineraalit pois, eläinten oli vaikeampi saada kivennäisiä.[127] Jääkautiset myskihärän tyyppiset eläimet olivat yleensä tottuneet melko kuivaan ympäristöön. Kosteammat talvet saattoivat olla vastasyntyneelle vasikoille vaikeampia, koska näillä ei ollut kostealta ja kylmältä suojaavaa turkkia. Lämpö ja kosteus edistivät loisten elämää. Talvinen lumen syveneminenkin saattoi aiheuttaa ongelmia, vaikka esimerkiksi myskihärän, hevosen ja biisonin tiedetäänkin löytävän ravintoa melko syvästä lumesta.[33]
Joitain arotundran kasveja: