italialainen poliitikko From Wikipedia, the free encyclopedia
Alcide De Gasperi (3. huhtikuuta 1881 – 19. elokuuta 1954) oli italialainen poliitikko, joka perusti Italian kristillisdemokraattisen puolueen vuonna 1943 ja toimi Italian pääministerinä vuosina 1945–1953.
| Alcide De Gasperi | |
|---|---|
 |
|
| Italian pääministeri | |
|
10. joulukuuta 1945 – 17. elokuuta 1953
|
|
| Monarkki |
Viktor Emanuel III Umberto II |
| Presidentti |
Luigi Einaudi Enrico De Nicola |
| Edeltäjä | Ferruccio Parri |
| Seuraaja | Giuseppe Pella |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. huhtikuuta 1881 Pieve Tesino, Itävalta-Unkari |
| Kuollut | 19. elokuuta 1954 (73 vuotta) Borgo Valsugana, Italia |
| Arvonimi | Jumalan palvelija |
| Puoliso | Francesca Marini |
| Tiedot | |
| Puolue | Italian kristillisdemokraattinen puolue |
 Nimikirjoitus |
|
Alcide De Gasperi kasvoi italiankielisellä Trentinon alueella, joka tuolloin kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan. De Gasperilla ei ollut mahdollisuutta opiskella italialaisessa yliopistossa, joten hän lähti opiskelemaan filologiaa Wieniin. Opiskeluaikanaan De Gasperi osallistui aktiivisesti katolilaisen opiskelijaliikkeen toimintaan. De Gasperi valmistui vuonna 1905 ja palasi kotiseudulleen Trentinoon, missä hän työskenteli La Voce Cattolica -sanomalehden toimittajana. Poliittisen uransa De Gasperi aloitti tultuaan valituksi Trentinon edustajaksi Itävallan parlamenttiin, missä hän toimi italialaisvähemmistön oikeuksien puolesta.[1]
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Trentino liitettiin Italiaan, ja De Gasperi siirtyi Italian politiikkaan. Hän oli perustamassa Italian kansanpuoluetta (Partito Popolare Italiano, PPI) vuonna 1919 ja oli sen edustajana Italian parlamentissa vuodesta 1921 lähtien.[1]
Vuonna 1925 alkanut Benito Mussolinin fasistinen diktatuuri merkitsi myös De Gasperille vaikeita aikoja. Vuonna 1927 hänet tuomittiin poliittisista syistä neljäksi vuodeksi vankilaan. De Gasperilla oli kuitenkin vaikutusvaltaisia ystäviä katolisessa kirkossa, ja näiden yhteyksien ansiosta hän pääsi vapaaksi 16 kuukauden vankeuden jälkeen. Vuonna 1931 De Gasperi meni töihin Vatikaanin kirjastoon.
Mussolinin kukistuttua 1943 ja Italian aloitettua irtautuminen toisesta maailmansodasta De Gasperi palasi takaisin politiikkaan, tällä kertaa uuden kristillisdemokraattisen puolueen edustajana. Hän toimi vuonna 1944 ulkoministerinä ja vuodesta 1945 pääministerinä kaikkiaan seitsemän hallituksen johdossa. De Gasperin johdolla Italialle säädettiin uusi tasavaltalainen perustuslaki. Lisäksi hän pyrki vahvistamaan demokratiaa ja markkinataloutta suuntautumalla ulkopolitiikassaan länteen. Italia liittyikin sotilasliitto Natoon jo sen perustamisvuonna 1949. De Gasperi sopi 1947 Yhdysvaltojen kanssa siitä että Italia saisi 100 miljoonan dollarin hätäapulainan jos vastapalveluksena sosialistit ja kommunistit pidettäisiin poissa Italian hallituksista, tilanne joka Italian liityttyä Natoon jäi kommunistien osalta pysyväksi yli 40 vuoden ajan.[2]
De Gasperin hallitus erosi 12. tammikuuta 1950. Hän muodosti uuden kuudennen hallituksensa 27. tammikuuta.[3]
De Gasperi oli eurooppalaisen yhteistyön kannattaja, ja häntä voidaan pitää Robert Schumanin ja Konrad Adenauerin ohella Euroopan unionin henkisenä isänä.[4] Hän sai vuonna 1952 Karlspreis-palkinnon, tunnustukseksi työstään Euroopan rauhan hyväksi.[5]
De Gasperi ehti vuonna 1954 toimia lyhyen aikaa puheenjohtajana Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokouksessa, joka on Euroopan parlamentin historiallinen edeltäjä.[4]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
