From Wikipedia, the free encyclopedia
Willy DeVille (25. elokuuta 1950 – 6. elokuuta 2009) oli yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä. Hän aloitti uransa vuosina 1974–1985 toimineessa Mink DeVille -yhtyeessä. Miracle-albumista (1987) alkaen hän levytti pelkästään omalla nimellään.
| Willy DeVille | |
|---|---|
 Willy DeVIlle vuonna 2008 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | William Paul Borsey Jr |
| Syntynyt | 25. elokuuta 1950 New York |
| Kuollut | 6. elokuuta 2009 New York |
| Ammatti | muusikko, laulaja ja lauluntekijä |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Willy DeVille |
| Laulukielet | englanti |
| Tyylilajit | rock and roll, soul, blues, cajun, mariachi punk rock, |
| Soittimet | kitara, huuliharppu, piano |
| Yhtyeet | Mink DeVille |
| Levy-yhtiöt | Capitol, Atlantic, New Rose, Fnac Music, |
| Aiheesta muualla | |
| www.willydevillemusic.com | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
DeVille teki uransa aikana yhteistyötä monien artistien kanssa, muiden muassa Doc Pomusin, Mark Knopflerin ja Jack Nitzschen kanssa. Hän menestyi parhaiten Euroopassa ja levytti 1990-luvun alussa ranskalaiselle yhtiölle. Vaikka Willy DeVIlle ei koskaan saavuttanut suurta kaupallista suosiota, hän oli muiden muusikoiden keskuudessa korkeasti arvostettu lauluntekijä ja laulaja.
Bob Dylan sanoi vuonna 2015, että Willy De Villen pitäisi olla Rock and Roll Hall of Famessä: ”(DeVille) erottui joukosta, hänen äänensä ja esityksensä olisi pitänyt saada hänet sinne jo nyt.”[1]
William Paul Borsey Jr. syntyi Stamfordissa Connecticutissa. Hän keskeytti lukion 16-vuotiaana ja alkoi soittaa paikallisissa bändeissä. Hän vietti aikaa New Yorkin Lower East Sidella. Willy DeVille löysi varhaisen inspiraationsa Muddy Watersin ja John Lee Hookerin bluesista.[2] Hän työskenteli erilaisissa hanttihommissa ja kävi paikallisissa blues- ja folk-klubeissa.[3] Vuonna 1974 hän löysi samanhenkisiä muusikoita ja perusti oman bluespohjaisen rock-yhtyeen Mink DeVillen. Willy kuvaili yhtyeen nimen syntyä: ”Mink DeVille. Ei voi olla mitään siistimpää kuin turkiksella vuorattu Cadillac, vai mitä?”[1]
Willy DeVille meni naimisiin vuonna 1971 Toots DeVillen kanssa (Oikea nimi Susan Berle, 19. helmikuuta 1950 – 12. elokuuta 2004) Willy adoptoi myös hänen poikansa Seanin. Pariskunnan avioliitto oli myrskyisä, mutta monet Willyn kappaleet saivat innoituksensa heidän suhteestaan. Willy on kutsunut Tootsia muusaksi. Toots DeVillellä oli maine väkivaltaisena naisena. Hän oli erittäin suojelevainen miestään kohtaan, ja eri mediat raportoivat, kuinka Toots veti esiin veitsiä, jos naiset flirttailivat Willy DeVillen kanssa. Willy on kuvaillut Tootsia sanoen, ”Hän oli todella kiehtova. Hän rakasti tapella ja vetää esiin veitsiä. Hän sai minut usein vaikeuksiin.” Tootsin ulkonäköä on verrattu Amy Winehouseen. Doc Pomusin elämäkertakirjailija Alex Halberstadt kirjoitti Tootsista: ”Tootsilla oli nenärenkaat, vitivalkoinen meikki ja Ronettes-tyylinen mehiläispesäkampaus, tervanvärinen. Hän sammutti kerran palavan Marlboro-savukkeen toisen naisen silmään vain siksi, että tämä tuijotti Willyä.”[4]
Willy DeVillen ura pääsi vauhtiin kun hän näki Village Voice -lehdessä ilmoituksen, että New Yorkin CBGB-klubi etsii housebändiä. Willy tarttui tilaisuuteen: ”Päästiin perille ja osallistuttiin koe-esiintymiseen satojen muiden kanssa, mutta he pitivät meistä ja ottivat meidät mukaan. Se oli jotain vuosien '74-'75 välillä, ja me soitettiin siellä kolme vuotta. Tiedätkö, sinä aikana ei saatu enempää kuin 50 dollaria yössä.” [1] Kun CBGB suljettiin vuonna 2006, Willy ei halunnut osallistua juhliin. Hän ei tuntenut kiintymystä omistaja Hilly Kristalia kohtaan, koska klubin matala palkka oli jättänyt pysyvän jäljen hänen mieleensä.[1]
CBGB-klubista tuli amerikkalaisen punk rock -skenen keskus. Tästä huolimatta Willyllä ei ollut musiikillisesti paljoakaan yhteistä klubin muiden artistien kanssa. Hän yhdisteli musiikissaan latinalaista musiikkia, bluesia ja soulia, cajun-musiikkia ja jopa ranskalaista kabareeta. Hänen suosikkejaan eivät olleet aggressiiviset punk-yhtyeet, vaan hän ihaili blues-muusikoita kuten Howlin Wolfia ja Little Walteria. Hänen muita esikuvia olivat Edith Piaf, The Drifters, The Ronettes ja Tito Puente[1] Tästä huolimatta DeVillen musiikkia julkaistiin ensimmäistä kertaa Live at CBGB's (1976) -punk-kokoelmalla, jonka tarkoituksena oli esitellä New Yorkin punk-artisteja.[2]
Willy DeVille äänitti ensimmäisen albuminsa Cabrettan vuonna 1977 ja palkkasi levyn tuottajaksi Jack Nitzschen. Jack Nitzsche oli Phil Spectorin oikea käsi, joka oli tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Rolling Stonesin, Ike & Tina Turnerin ja Neil Youngin kanssa. Cabretta-albumi sisälsi klassikkokappaleet ”Spanish Stroll” ja ”Mixed Up, Shook Up Girl”, jota Willy kuvaili sanoen: ”Se kertoo naisesta, jonka tunnen, joka on huumeaddikti. Hän oli sekaisin ja järkyttynyt. Siitä on kyse.” [1]
Cabretta sai erinomaiset arvostelut, ja single "Spanish Stroll" nousi Britannian top 20 -listalle. DeVille lennätettiin Lontooseen tapaamaan lehdistöä, mutta asiat lähtivät heti huonosti liikkeelle, kun laulaja raivostui toimittajille, jotka olivat luokitelleet hänet New Yorkin "punkkariksi". Tilanne paheni entisestään, kun hänen vaimonsa Toots Deville uhkaili väkivallalla ketä tahansa, johon hän suhtautui DeVilleen negatiivisesti.[3]
Tuottaja Jack Nitzsche ja Willy DeVille tekivät yhteistyötä vielä kahdella albumilla, Return To Magenta (1978) ja Coup de Grace (1981), ja kuukausia ennen kuolemaansa vuonna 2000 Nitzsche sanoi, että Willy DeVille oli paras laulaja, jonka kanssa hän oli koskaan työskennellyt.[1]
Willy matkusti Pariisiin vuonna 1979 äänittämään kolmannen albuminsa Le Chat Bleun. Levy-yhtiö Capitol Records oli pettynyt albumiin, kun Willy palasi New Yorkiin. Le Chat Bleu ei vastannut levy-yhtiön odotuksia.. Capitol kieltäytyi julkaisemasta levyä Yhdysvalloissa, koska sen jouset ja haitarit olivat levy-yhtiön mielestä liian "epäkaupallisia" Willy DeVille selitti asiaa myöhemmin: ”Palasin Amerikkaan, ja silloin levy-yhtiöni sanoi: 'No, me ajattelemme, että meidän pitäisi laittaa levy hyllylle joksikin aikaa.' Tämä oli juuri ennen joulua, herran tähden, kun tiedän, että ihmiset tulevat ostamaan levyjä, kysyin heiltä, mikä ongelma oli. He sanoivat, etteivät olleet koskaan kuulleet mitään vastaavaa, eivätkä tienneet, mitä tehdä sen kanssa. Meillä oli Charles Dumont, Elviksen jumalaton rytmisektio, ja he sanovat, etteivät ole koskaan kuulleet mitään sellaista. Olin sydänmurtunut ja vihainen.” [1] Willy DeVIllen sopimus purettiin. Capitol julkaisi levyn myöhemmin Yhdysvalloissa, kun Rolling Stone lehti nosti sen Ranskan painoksen vuoden 1980 parhaiden albumien joukkoon.[3] Willy DeVillen ja Capitolin yhteistyö päättyi riitoihin ja Deville siirtyi Atlantic Recordsille ja myöhemmin Polydorille.
Willy DeVille hylkäsi bändinimi Mink DeVillen. Hän kertoi kyllästyneensä siihen, että häntä kutsuttiin nimellä Mink.[1] Miracle (1987) -albumista alkaen hän levytti pelkästään omalla nimellään. Miraclen tuotti Dire Straits -yhtyeen Mark Knopfler. Levyllä vieraili myös kitaristi Chet Atkins. Albumin ”Storybook Love” -kappaletta käytettiin myös elokuvassa The Princess Bride, ja se sai Oscar-ehdokkuuden vuoden parhaimpana elokuvakappaleena.[2] DeVille esitti kappaleen vuoden 1988 Oscar-gaalassa. Kappale avasi ovia Hollywoodiin ja hän ystävystyi näyttelijä Mickey Rourken kanssa. Deville näytteli kahdessa Mickey Rourken tähdittämässä elokuvassa, Homeboy (1988) ja Bullet (1996).[3]
Erottuaan Toots vaimostaan ja mentyään vuonna 1984 naimisiin toisen vaimonsa, Lisa Leggettin, kanssa, Deville muutti New Orleansiin asumaan ja uppoutui kaupungin musiikkikulttuuriin, Lisa-vaimo toimi hänen managerina.[3] 1990-luvun alussa DeVille teki yhteistyötä New Orleans legendojen Dr. Johnin ja Allen Toussaintin kanssa albumilla Victory Mixture (1990). Vuoden 1992 albumi Backstreets Of Desire sisälsi mariachi-sovituksen Jimi Hendrixin kuuluisaksi tekemästä kappaleesta Hey Joe. Se nousi Ranskan ja Espanjan listoille.[3] New Orleansin tyyliset rytmit olivat keskeisiä myös hänen vuoden 1996 albumeillaan Big Easy Fantasy ja Loup Garou.[2]
Päästyään lopulta irti 20 vuotta kestäneestä heroiiniriippuvuudestaan Willy DeVille muutti Picayuneen, Mississippiin, missä hän osti 11 hehtaarin maatilan ja alkoi kasvattaa hevosia. Maaseudun herrasmiehen elämä kesti vain muutaman vuoden, kunnes Yhdysvaltain verovirasto (IRS) takavarikoi tilan maksamattomien verojen vuoksi. Pian tämän jälkeen DeVillen vaimo Lisa teki itsemurhan, ja auto-onnettomuus vuonna 2000 mursi Willyn jalan.[3] Vuonna 2001 hän meni naimisiin kolmannen vaimonsa, Nina Lagerwallin (Sture Lagerwallin tytär), kanssa, jonka hän oli tavannut New Yorkissa elokuussa 2000. Vuonna 2003 DeVille muutti New Yorkiin, missä hän vietti loppuelämänsä[5] ja seuraavina vuosina hän jatkoi satunnaisia kiertueita (enimmäkseen Euroopassa).[2]
Vuonna 2007 Willy DeVIllen kappale ”It's So Easy” soi Quentin Tarantinon elokuvassa Grindhouse: Death Proof. Vuonna 2008 julkaistiin Willy DeVillen viimeinen albumi Pistola,[2] Blues pohjainen Pistola sai laajasti ylistystä yhtenä hänen parhaista albumeistaan.[3]
Vuonna 2023 julkaistiin Willy DeVIlle dokumenttielokuva Heaven Stood Still: The Incarnations Of Willy DeVille. Elokuvan ohjasi Larry Locke.[6]
Helmikuussa 2009 Willy DeVillella diagnosoitiin hepatiitti C, ja saman vuoden toukokuussa lääkärit löysivät haimasyövän hepatiitti C -hoidon yhteydessä. Willy DeVille kuoli haimasyöpään New Yorkissa elokuussa 2009, 58 vuoden iässä.[1][2]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
