musiikin tyylilaji From Wikipedia, the free encyclopedia
Blues (suom. [bluːs] tai[1] [bluːz][2]) on afroamerikkalaisen musiikin tyylilaji, joka kehittyi Yhdysvalloissa 1860-luvulla mustan väestönosan keskuudessa.[3] Se syntyi afroamerikkalaisen hengellisen musiikin, työlaulujen ja valkoisten Britanniasta tuomien kerronnallisten balladien pohjalta. Blues vaikutti suuresti ensin jazzin ja bluegrassin syntyyn, ja myöhemmin se oli perustana rhythm and bluesin ja rockmusiikin synnyssä.
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
| Blues | |
|---|---|
| Alkuperämaa | Yhdysvallat |
| Kehittymisen ajankohta |
1860-luku |
| Kehittyneitä tyylilajeja / suuntauksia |
jazz, bluegrass, rhythm and blues, rock |
Blues ei ole jazzin tai rhythm and bluesin kaltainen musiikillinen traditio, joiden varhaisvaiheilla ja moderneilla muodoilla on musiikillisesti enää varsin vähän tekemistä keskenään. Sen sijaan blues on tietynlaisiin sointukaavoihin ja asteikkoihin kytkeytynyt musiikintyyli, joka ei ole muuttunut perusolemukseltaan oleellisesti, mutta jota on eri aikoina soitettu hyvin erilaisilla soittimilla ja kokoonpanoilla.
1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä blues ei ollut vielä niin selkeästi määriteltävissä sointukulun pohjalta. Monet kappaleet olivat säkeistöiltään 8-tahtisia (esimerkiksi hyvin tunnetut ”How Long Blues”, ”Trouble in Mind”, ”Key to the Highway”). Myös muita tahtimääriä on tavattu (tunnettu kappale, ”Sitting on Top of the World”, on yhdeksäntahtinen).
1930-luvulle tultaessa 12-tahtisesta bluesista oli tullut standardi, joka yleensä soitetaan kolmen soinnun avulla:[4]
| I | I tai IV | I | I7 |
| IV | IV | I | I |
| V | IV tai V | I | I tai V |
Roomalaiset numerot ilmaisevat sointutehoja. C-duurissa sama kaavio olisi:
| C | C tai F | C | C7 |
| F | F | C | C |
| G | F tai G | C | C tai G |
Termi ”quick-change” viittaa soinnun vaihtumiseen jo säkeistön toisessa tahdissa.
Tässä esimerkissä C on toonika-sointu ja F on subdominantti. Useimmiten nämä soinnut soitetaan dominanttiseptimisoinnun (esim. C7) muodossa. Usein sointukulun viimeinen sointu on dominantti, painottaen säkeistön loppumista ja uuden alkamista.
12-tahtista kaavaa on käytetty vuosisatoja, mutta bluesin tuoma uusi piirre oli yleinen alennetun terssin, alennetun septimin ja alennetun kvintin käyttö melodiassa yhdessä soittamalla vierekkäiset nuotit samaan aikaan (ts. pientä sekuntia) ja liukumalla käyttämällä hyvin lyhyitä nuotteja (jotka kirjoitetaan nuottiviivastolle etuheleinä). Siinä missä klassisessa musiikissa etuheleinä kirjoitetut nuotit ja niiden jälkeiset pidemmät nuotit soitetaan erikseen, bluesia soitettaessa yleensä hutaistaan nuotit samalla kosketuksella, niin että lyhyt nuotti päästetään soimasta.
Blues-soitto perustuu yleensä improvisaatioon. Improvisaatio tyypillisesti nojaa artistin omaksumiin nuottien pätkiin, joita yhdistelemällä soolot muotoutuvat. Tällaisia lyhyitä pätkiä kutsutaan englanniksi nimityksellä ”lick”. Bluesissa improvisaatio on esimerkiksi jazziin verrattuna siinä mielessä yksinkertaista, että se perustuu pääasiassa yhteen skaalaan, jota kutsutaan blues-skaalaksi (lähes sama kuin mollipentatoninen skaala). Blues-skaalan hienous piilee siinä, että kappaleen sävellajin pääsävelessä soitettuna sitä voi käyttää samasta asemasta koko bluesin sointukulun läpi. Näin ollen skaalaa ei tarvitse lainkaan vaihtaa sointujen vaihtuessa tai ylipäänsä koko kappaleen aikana.
Sen lisäksi, että soittimilla on bluesissa yleensä soolo-osuuksia, myös laulusäkeistöjen keskelle laulunpätkien väliin soitetaan lickejä. Soolon ei tarvitse olla varsinainen soolo eli yhden soittajan osuus, vaan on tavallista, että sekä säkeistöjen aikana että varsinaisessa soolossa useammat soittajat heittelevät harkitusti lickejä samaan aikaan tai perä perää. Usein tähän kuuluu, että yksi soittaja ”vastaa” toiselle. Soittaminen on monissa blues-tyyleissä katkonaista siten, että yksittäisien lickien väliin jätetään pitkiä taukoja. Katkonaisen melodian vastapainoksi bassokulut ovat usein hyvin yhtenäisiä.
Melodisesti bluesia luonnehtii duuriasteikon alennetun terssin, kvintin ja septimin (”blue notes”) käyttö. ”Blue noteksi” kutsutut nuotit mahdollistavat ilmaisun keskeiset kohdat erityisesti kadenssien ja melodioiden aikana. Nämä nuotit korvaavat luonnollisen asteikon nuotit taikka lisätään asteikkoon, kuten mollipentatonisen asteikon yhteydessä, jossa alennettu terssi korvaa luonnollisen terssin, alennettu septimi korvaa luonnollisen septimin ja alennettu kvintti lisätään luonnollisen kvartin ja kvintin väliin. Bluesin sointukuluissa toonika-, subdominantti- ja dominantti-soinnut soitetaan usein harmonisina seiskoina. Joskus bluesia soitetaan myös molliasteikolla.
Kappaleiden tempo vaihtelee bluesissa huomattavasti. Hitaiden kappaleiden laahaavaa tempoa hyödynnetään täyttämällä tahdit intensiivisellä, emotionaalisella ilmaisulla. Nopeissa kappaleissa taas vetävän rytmin hakeminen saa keskeisen aseman. Yleisimmin kaksitoistatahtinen blues kirjoitetaan nuoteille 4/4 tahtilajimerkintään. Hitaissa blueskappaleissa yleinen tahtilaji on kuitenkin myös 12/8.
Etenkin nopeatempoisemmissa kappaleissa käytetään shuffle-rytmiä, jota voidaan kuvailla sanallisesti tavuilla ”ränt-tä-tänt-tä”. Kitaralla tämä rytmi toteutetaan usein joko vakaana yksiäänisenä bassokulkuna tai sitten soittamalla vuoron perään kaksi kvintti- ja sekstisointua peräkkäin liikkuen näiden välillä. Jälkimmäinen vaihtoehto soitettuna E:stä voidaan tabulatuurissa kuvata seuraavasti:
E7 A7 E7 E7 E |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------| B |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------| G |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------| D |-------------------|2--2-4--4-2--2-4--4|-------------------|-------------------| A |2--2-4--4-2--2-4--4|0--0-0--0-0--0-0--0|2--2-4--4-2--2-4--4|2--2-4--4-2--2-4--4| E |0--0-0--0-0--0-0--0|-------------------|0--0-0--0-0--0-0--0|0--0-0--0-0--0-0--0|
On arveltu, että sanoitukset bluesissa noudattivat aluksi kaavaa, jossa toistettiin peräkkäin kolme kertaa sama säe. Välillä varhaiset blueskappaleet perustuvat taas kahden säkeen toistoon. Myöhemmin selvästi yleisimmäksi vakiintunut muoto on kuitenkin toistaa yksi säe kaksi kertaa ja sitten lisätä säkeistön loppuun yksi uusi säe. Toiseksi yleisimmässä muodossa säkeistön ensimmäiset neljä tahtia vaihtelevat kussakin säkeistössä, ja kahdeksan viimeistä tahtia taas toimivat eräänlaisena kertosäkeenä, joka toistuu joka säkeistössä. Näiden tunnettujen muotojen lisäksi joillakin kappaleilla on omanlainen rakenteensa, joihin voi sisältyä erilaisia bridge-vaiheita tai muita erikoisuuksia.
Välillä lyriikat muodostavat yhtenäisen kertomuksen, mutta etenkin sotaa edeltävässä bluesissa tyypillisiä ovat myös hyvin fragmentaariset rakenteet, joissa säkeistöjen keskinäisellä paikalla ei ole juuri merkitystä. Sanoituksia lainattiin muilta esittäjiltä ja lauseita yhdisteltiin luovasti, mistä syystä samanlaisia säkeitä saattaa löytyä eri kappaleista.
Ennen toista maailmansotaa blues-musiikissa oli useimpia muita sen ajan musiikintyylejä arkisemmat sanoitukset, jotka käsittelivät usein elävästä elämästä otettuja ongelmia. Vanhassa bluesissa käytettyjä sanoitusten aiheita olivat rakkaushuolien ja henkilökohtaisten rahahuolien lisäksi esimerkiksi lama-aika, maaseudun eläimet, uskonnolliset aiheet, uhkapeli, taikuus, tulvat sekä kuivat kaudet. Seksuaalisia aiheita käsiteltiin usein suoraviivaisesti ja bluesmusiikkia pidettiinkin usein vastakohtana uskonnolliselle musiikille, mistä juontui sen pahamaineinen leima. Jotkut kirkonmiehet saarnasivat bluesia vastaan. Toisaalta monet tunnetuimmista sotaa edeltävistä bluesmuusikoista levyttivät blueskappaleiden lisäksi myös gospel-lauluja. Toisen maailmansodan jälkeisessä urbaanissa bluesissa sanoitukset muuttuivat aiempaa yksinkertaisemmiksi keskittyen yleensä laulajan seksuaalisiin edesottamuksiin tai henkilökohtaisiin taloudellisiin ongelmiin.
Etenkin vanhemmassa blueslyriikassa on oma sanastonsa, jossa on paljon erilaisia slangisanoja. Tällaisia slangisanoja ovat esimerkiksi ”rider” (tyttöystävä), ”barrelhouse” ja ”juke joint” (halpa juomis- ja tanssimispaikka), ”hobo” (kulkuri, junatyöläinen) ja ”jelly roll” (rakastelu). Osa omituisista termeistä, kuten ”black cat bone”, ”mojo” ja ”jinx”, viittaavat taikuuteen. Monilla sanoilla on tietysti useita merkityksiä ja niitä käytetään toisinaan vertauskuvallisesti.
Bluesin varhaisimmat juuret ovat Länsi-Afrikassa, josta väestöä kuljetettiin Yhdysvaltoihin orjatyövoimaksi varsinkin 1700-luvulla. Mississippijoen suiston alueella asui erityisen paljon mustaa väestöä, sillä siellä maanviljely ja etenkin puuvillan kasvatus muodostivat pääosan alueen taloudesta. Blues kehittyi puuvillapeltojen työntekijöiden työlauluista (field hollers) köyhien mustien maatyöläisten ja pienviljelijöiden vapaa-ajan musiikiksi. Blues-traditio haaroittui moniksi eri tyylilajeiksi, jotka vaihtelivat alueittain. Bluesin synnyn tarkkaa ajankohtaa on yritetty asettaa eri lähteissä vuosien 1870 ja 1900 välille. Ensimmäinen konkreettinen tieto bluesista on vuodelta 1903, jolloin säveltäjä W. C. Handy kuuli mustan kitaransoittajan laulavan bluesia eräällä rautatieasemalla.
Bluesin syntymisen sosiaalisilla ja taloudellisilla taustoilla on spekuloitu paljon. 1800-luvun lopulla orjat olivat vapautuneet. Musta väestö oli siirtymässä yksityiseen maanomistukseen ja oma-aloitteiseen maanviljelyyn. Jotkut ovatkin esittäneet, että myös musiikki kehittyi tuolloin individualistisempaan suuntaan, pois kollektiivisesta esitystavasta. Tämän teorian mukaan bluesin kehitys juontuisi siis oleellisesti orjien vapautuksesta.
Blues syntyi samoihin aikoihin kuin valkoisten moderni kantrimusiikki. Molemmista tyyleistä myös ensimmäiset nauhoitukset on tehty samoihin aikoihin, 1920-luvulla, jolloin populaarimusiikkiin erikoistunut bisnes kehitti ja loi käsitteet ”race music” (rotumusiikki) ja ”hillbilly music”. Näistä ensin mainittu oli mustien ja jälkimmäinen valkoisten musiikkia. Myös levyjen kohdeyleisö määräytyi esittäjien värin mukaan. Tuohon aikaan bluesin ja kantrin musiikillinen ero ei ollut yhtä selvä kuin myöhempinä aikoina. Käytännössä ero määritettiinkin artistin ihonvärin mukaan.
Siinä missä ensimmäiset bluesäänitykset tehtiin vasta 1920-luvulla, nuottiteollisuus ehätti edelle ja julkaisi bluesnuotteja jo 1910-luvulla. Ragtime-buumin johdosta nuottien painajat etsivät uusia rahasampoja, ja bluesmusiikkiin suhtauduttiin tässä suhteessa toiveikkaasti. Vuonna 1912 julkaistiin kolme suosittua bluesmaista sävellystä: Arthur Sealsin ”Baby Seals' Blues”, Hart Wandin ”Dallas Blues” sekä tunnetuimpana W. C. Handyn ”Memphis Blues”. Handy, joka oli muodollisen koulutuksen saanut musta muusikko, säveltäjä ja sovittaja, oli keskeinen hahmo bluesin popularisoinnissa. Hän oli ensimmäinen, joka nuotitti ja orkestroi bluesia yhtyeille ja laulajille. Handysta tuli hyvin kuuluisa, ja hän kutsui itseään ”bluesin isäksi”, vaikka nykyään onkin kiistelty siitä, edustavatko hänen sävellyksensä varsinaista bluesia. Handyn musiikkia voidaan luonnehtia bluesin, jazzin ja ragtimen fuusioksi, joka hyödynsi joidenkin ragtime-kappaleiden tapaan myös latino-vaikutteisia rytmejä. 1920-luvulla bluesista tuli afroamerikkalaisessa ja laajemmin amerikkalaisessa populaarimusiikissa merkittävä ilmiö, joka tavoitti valkoisen yleisön Handyn sävellysten ja naispuolisten laulajien avulla. Musiikkia esitettiin usein teattereissa, yökerhoissa ja kapakoissa. Bluesin ja jazzin ero muuttui selkeämmäksi näihin aikoihin, ja jotkut levy-yhtiöt (ARC, OKeh ja Paramount) alkoivat levyttää afroamerikkalaista musiikkia.
Kun ääniteteollisuus kasvoi, monet maaseudun ”country blues” -artistit saivat tilaisuuden levyttää musiikkiaan ja tulivat suosituksi mustan väestönosan keskuudessa. Blind Lemon Jefferson ylsi omana aikanaan suurimpaan levymyyntiin. Monilta tuon ajan tunnetuimmista bluesmuusikoista ei ole säilynyt kovin laajaa levytettyä tuotantoa, eikä alkuperäisiä masterkappaleita usein säilytetty, vaan monet meidän päiviimme asti säilyneet tallenteet on taltioitu kuluneilta savikiekoilta. Country bluesin ensimmäinen kukoistuskausi päättyi levymyynnin romahtaessa 1930-luvun alun suuren laman seurauksena. Musiikkityyli kuitenkin säilyi, ja 1930-luvun loppua kohti sitä alettiin taas levyttää kasvavassa määrin.
Country blues -tyylissä korostuu vielä muutakin bluesia enemmän improvisaatio. Usein esittäjät eivät tarvinneet taustayhtyettä, vaan esiintyivät pelkän kitaran tai joskus banjon kanssa. Varhaisia country bluesin tyylejä oli paljon ja ne vaihtelivat alueittain. Mississippin alueen delta blues on näistä tyyleistä merkittävin. Siihen kuuluu slide-kitaran soitto ja antaumuksellinen laulutyyli. Delta bluesin merkittäviä taustahahmoja olivat tarunhohtoiset Charley Patton sekä Son House, mutta näitäkin suuremmaksi legendaksi muodostui vain 27-vuotiaana kuollut Robert Johnson, jonka katsotaan kehittäneen bluesia edeltäjiään taiteellisempaan suuntaan. Delta-alueen ulkopuolelta tuli kaksi niin ikään merkittävää ja omaperäistä bluesartistia, Skip James ja Mississippi John Hurt.
Slide-kitaraksi kutsuttuun soittotyyliin kuuluu sävelten hakeminen kitaran otelaudalta putkea (tai joskus veistä) käyttämällä. Erityisesti delta bluesin ja Georgian alueen muusikot käyttivät slideä, mutta ensimmäinen slide-soittoa levyttänyt artisti oli kaiketi edellä mainittu Blind Lemon Jefferson. Samoin huuliharppu oli merkittävä soitin maaseudun bluesissa ja joskus käytettiin myös esimerkiksi viulua tai banjoa. Yhdysvaltojen kaakkoisosan ”Piedmont blues” -tradition artistit, kuten Blind Willie McTell ja Blind Boy Fuller nojautuivat sliden sijasta huoliteltuun näppäilytekniikkaan ja karheasta äänenkäytöstään tunnettuja delta blues laulajia sirompaan vokaalityöskentelyyn. Kuten artistien taiteilijanimistä voi päätellä, monet tuon ajan blues-sankareista olivat sokeita ihmisiä, jotka olivat joutuneet tarttumaan kitaraan turvatakseen elantonsa.
_by_Carl_Van_Vechten.jpg)
Urbaani ”city blues” oli tyyliltään maaseudun bluesia huolitellumpaa. Naispuoliset bluesia esittäneet varieteelaulajat tulivat suosituksi 1920-luvulla. Tunnetuimpia heistä olivat Mamie Smith, Ma Rainey, Bessie Smith ja Victoria Spivey. Mamie Smith oli ensimmäinen bluesia levyttänyt laulaja. Hänen levytystään ”Crazy Blues” myytiin 75 000 kappaletta yhdessä kuukaudessa. Bessie Smithistä tuli kuitenkin kaupunkien naislaulajattarista suosituin ja arvostetuin. Hän on edelleen yksi aikansa tunnetuimpia esiintyjiä, ja hänen voimakkaan äänenkäyttönsä on katsottu ylittäneen vanhan levytystekniikan rajoitukset. Naispuolisten blueslaulajien säestyksestä vastasi usein pieni yhtye, johon kuului usein puhallinsoittimia. Laulajien ohjelmistoon kuului usein myös vanhaa jazzia.
Kaupungin miespuolisista blueslaulajista tunnetuimpia olivat Tampa Red, Leroy Carr ja Big Bill Broonzy. Tampa Rediä kutsuttiin kitaravelhoksi, kun taas Leroy Carr säesti itseään pianolla, mikä oli tuohon aikaan blueslaulajalle epätavallista. Big Bill Broonzy tunnetaan bluesstandardiksi nousseesta kappaleestaan ”Key to the Highway”. Kenties pitkäkestoisimmat jäljet populaarimusiikkiin city blues artisteista jätti kuitenkin Lonnie Johnson, jota on pidetty yksiäänisten, plektralla soitettujen kitarasoolojen pioneerina.
Memphisissä kehittyi oma eloisana tunnettu bluestyyli 1920- ja 1930-luvun aikoihin. Yksi tämän alueen artistien tavaramerkkejä oli omituisten soittimien, kuten viulun, kazoon tai mandoliinin käyttö.[5] Memphisin bluesartisteihin kuuluivat esimerkiksi Frank Stokes, Sleepy John Estes, Robert Wilkins, Joe McCoy ja virtuoosimaisesta kitaransoitostaan tunnettu Memphis Minnie. Myös pianisti Memphis Slim oli kotoisin tuolta alueelta, ja hän yhdisti omaan musiikkinsa selviä swing-vaikutteita. Monet Memphisin alueen muusikoista muuttivat Chicagoon 1930-luvun lopussa tai 1940-luvun alussa ja liittyivät country ja city bluesin yhdistäneeseen uuteen sähköisen bluesin traditioon.
Eräs 1930- ja 1940-luvun merkittävä kaupungeissa suosittu bluestyyli oli usein varsin nopeassa tempossa soitettava boogie woogie. Se tunnetaan useimmiten nimenomaan pianomusiikkina. Silti boogie woogie -levytyksillä kuullaan usein myös laulajia ja pieniä yhtyeitä. Tyylissä keskeistä on alati toistuva bassokuvio, jota pianistin vasen käsi soittaa. Oikealle kädelle jää sooloilu ylemmiltä nuoteilta. Boogie woogien pioneereja olivat Jimmy Yancey, Albert Ammons, Pete Johnson ja Meade Lux Lewis. Muita esiintyjiä olivat chicagolaiset Clarence "Pine Top" Smith sekä Earl Hines. Boogie woogiella oli merkittävä vaikutus tulevaan rock and roll -musiikiin, jonka vauhdikkuutta se ennakoi.
1940-luvulla syntyi myös ”jump blues”, joka on big band musiikista vaikutteensa saanut bluesmusiikin tyyli. Kitaran lisäksi tärkeässä asemassa jump bluesissa on saksofoni ja muut puhallinsoittimet. Rumpalin komppien avulla musiikkiin luodaan suhteellisen nopea ja jazzmainen vaikutelma. Tämän tyylin edustajia olivat esimerkiksi Kansas Cityssä toimineet Louis jordan ja Big Joe Turner, myöhemmin Professor Longhair ja Dr. John. Boogie woogien tapaan aiempaa bluesia nopeampi jump blues ennakoi myöhempiä populaarimusiikin tyylejä.
1940-luvun kuluessa paljon etelän mustaa köyhälistöä siirtyi paremman elintason toivossa Chicagon kaltaisiin pohjoisiin teollisuuskaupunkeihin. Tällöin myös bluesmusiikin keskukset siirtyivät Mississipin jokisuistosta (”Delta”) Chicagon, Detroitin ja Texasin kaupunkien mustiin kaupunginosiin. Paljolti juuri Chicagossa syntyi toisen maailmansodan jälkeen uusi sähköistä äänenvahvistusta hyödyntävä bluestyyli, jossa käytettiin nyt myös sähkökitaraa sekä huuliharppua, bassoa ja pianoa. Musiikki muuttui yhtyepainotteisemmaksi, voimakkaammaksi ja kiihkeämmäksi tullen samalla yhä suositummaksi. Varsinaista bluesia laajemmasta afroamerikkalaisesta populaarimusiikin tyylistä alettiin käyttää näihin aikoihin nimitystä rhythm and blues. Blueskaavaan sidottu musiikki jäi kuitenkin elämään sen rinnalle, ja monet artistit keskittyivät edelleen nimenomaan bluesiin.
Chicagosta oli tullut bluesmusiikin keskus 1950-luvulla. Niin sanottu Chicago blues sai paljon vaikutteita Mississippin alueen bluesista, koska monet paikalliset esiintyjät olivat muuttaneet alueelle Mississippistä. Tällaisiin artisteihin kuuluivat esimerkiksi Howlin' Wolf, Muddy Waters, Willie Dixon ja Jimmy Reed. Willie Dixon oli bluesin ja laajemmin rhythm and bluesin merkittävimpiä lauluntekijöitä. Hän työskenteli samalla myös basistina ja tuottajana. Dixonin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi ”Hoochie Coochie Man”, ”Back Door Man” ja ”Spoonful”. Dixon työskenteli Chess Records -levy-yhtiön leivissä, josta tuli 1950-luvulla maineikkain rhythm and blues musiikkia julkaissut firma. Chess julkaisi Muddy Watersin ensimmäiset blues-hitit, ”I Can't be Satisfied” ja ”I Feel Like Going Home” vuonna 1948. Usein Chicago bluesin kuninkaaksi mainittu Muddy Waters lukeutuu populaarimusiikin vaikutusvaltaisimpiin laulajiin ja hänen vaikutuksensa ulottuu pitkälti bluesin ulkopuolelle. Isokokoisesta Howlin' Wolfista tuli Muddy Watersin ohella modernin sähköisen bluesin johtava laulajahahmo. Hän julkaisi vuonna 1951 ensimmäiset levytyksensä, joihin kuuluvat esimerkiksi ”Moanin' at the Midnight” sekä ”How Many More Years”. Howlin' Wolfin singlet herättivät huomiota hänen omaperäisen Charlie Patton -vaikutteisen laulutyylinsä sekä yhtyeen rymisevän saundin ansioista.
Huuliharppu oli yhä merkittävä soitin bluesissa, ja sitä alettiin soittaa yhä useammin vahvistimen läpi, jolloin sen ääni ei jäänyt enää muiden soittimien jalkoihin. Chicagon bluespiirien johtaviin harpisteihin kuului 1950-luvulla esimerkiksi Little Walter, Sonny Boy Williamson ja Big Walter Horton, joista kaksi ensin mainittua tekivät myös hyvin merkittävät soolourat.
Muiden kaupunkien 1950-luvulla kehittyneistä blues-suuntauksista ehkä merkittävin oli Louisianan pääkaupungissa, Baton Rougessa, syntynyt ”swamp blues”, jonka johtavia esiintyjiä olivat Slim Harpo, Sam Myers, Lightnin' Slim ja Jerry McCain.
Muddy Waters ja toinen erittäin tunnettu kitaristi-laulaja, Elmore James, toivat slide-tekniikan sähkökitaran aikakaudelle, joskin slide-soittoa kuullaan sähköbluesissa selvästi akustista bluesia harvemmin. Sähkökitaran soiton selvästi merkittävin pioneerihahmo oli T-Bone Walker, joka tuli Chicagon ulkopuolelta. Dallasissa syntynyt T-Bone yhdistetään yleensä jazzmaiseen Kalifornian bluestyyliin, jossa vaikutteet swingistä ja jump bluesista ovat Chicago bluesia selvemin esillä. Hänen soittotyylinsä katsotaan luoneen pohjan myöhemmälle sähkökitara-bluesille.
Vuonna 1949 ensimmäisen kerran levyttämään päässyt B. B. King oli seuraava suuri blueskitaransoiton kehittäjä, mikä laulutaitojen ohella toi hänelle mainetta yhtenä suurimmista bluesmuusikoista. Oma lukunsa 1950-luvun musiikissa oli bluesin suurimpiin nimiin lukeutuva John Lee Hooker, joka kehitti omaperäisen joskus ”kitaraboogieksi” kutsutun soittotyylinsä. Hookerin ensimmäinen hitti, ”Boogie Chillen'”, nousi R&B listojen kärkeen vuonna 1949, jolloin hän esiintyi vielä ilman yhtyettä pelkän kitaransa kanssa. Vielä mainitsemattomia 1950-luvun blueskitarasankareita olivat esimerkiksi voimakkaasta tenoriäänestään tunnettu Otis Rush sekä hillittömillä esiintymisillään yleisönsä ottanut Guitar Slim.
Materiaalisen elintason kasvaessa sodan jälkeen musta yleisö saattoi käyttää entistä suurempia summia äänentoistolaitteisiin, äänilevyihin, konserttilippuihin ja jukeboxeihin. Valkoisen yleisön keskuudessa blues tai rhythm and blues sitä vastoin eivät menestyneet kaupallisesti. Amerikkalaisen nuorisokulttuurin uusi merkittävä ilmiö, rock and roll, perustui kuitenkin suoraan rhythm and blues -musiikkiin. Elvis Presleyn ja Bill Haleyn kaltaiset rock and roll -artistit saivat vaikutteensa musiikkiin jump blues ja boogie woogie tyyleistä. Samoin rock and roll -pianistit Little Richard ja Jerry Lee Lewis pohjasivat soittonsa boogie-perinteeseen. Chicago bluesiin soittonsa alun perin perustaneet kitaristit Chuck Berry ja Bo Diddley vaihtoivat niin ikään bluesin melankolian uuteen vauhdikkaampaan tyylin, raivaten näin omalta osaltaan tietä rock and roll -musiikille.
1960-luvun alussa rock and roll ja soul olivat syrjäyttäneet bluesin afroamerikkalaisessa musiikissa, mutta bluesmusiikki eli yhä voimakkaana pienemmästä kysynnästä huolimatta. Valkoihoiset esittäjät alkoivat kohdistaa mielenkiintoaan nyt bluesiin, ja tätä kautta bluesmusiikki sai uutta yleisöä sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Blues levisi mustien asuma-alueiden, ”gettojen”, ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisissa blues-konserteissa alkoi nyt näkyä valkoihoisiakin kasvoja. Etenkin Britannian nuoret muusikot kiinnostuivat bluesista tavattomasti, ja blues näytteli suurta osaa Britannian musiikkielämässä 1960-luvulla.
Vanhat bluestähdet esiintyivät nyt hieman aiempaa pienemmälle ja valkoisemmalle yleisölle. Heihin liittyi joitakin nuorempia muusikoita, kuten Taj Mahal, jotka hakivat innoituksensa osaksi myös sotaa edeltävästä bluesista. B. B. King oli tähän mennessä jo lunastanut ”bluesin kuninkaan” tittelin ja julkaisi kuuluisan live-levynsä Live at Regal vuonna 1964. Kaksi blueskitaran muuta Kingiä, Freddie ja Albert, tulivat tunnetuiksi 1960-luvulla. Freddie nauhoitti 1960-luvun alussa arvostetuimmat singlensä (nimellä ”Freddy King”), ja Albert Kingin kuuluisa albumi, Born Under a Bad Sign, ilmestyi vuonna 1967. He tekivät B.B.:n ohella lähtemättömän vaikutuksen soittotyylillään moniin rock-muusikoihin. 1960-luvun lopussa afroamerikkalainen blues jatkoi vielä kehittymistään, ja alettiin puhua ”West Side” tyylistä viitaten Chicagon länsiosan blues-musiikkiin. Tämän tyylin edustajia olivat edellä mainitun Albert Kingin lisäksi Magic Sam, Luther Allison, Magic Slim ja Buddy Guy. Viimeksi mainittu Buddy Guy on myöhemmin liitetty usein bluesin suurimpien kitarasankareiden joukkoon, ja hän kiertää maailmaa edelleen. Oma lukunsa oli Texasista tullut omaperäisestä Telecaster-soundistaan tunnettu Albert Collins.
Yhdysvalloissa heräsi valkoisen väestönosan keskuudessa 1960-luvulla kiinnostusta maan perinteiseen musiikkiin. Erityisesti folk-musiikista tuli suosittua, mutta samalla myös kiinnostus bluesia kohtaan lisääntyi tavattomasti. Tämä näkyi monilla roots-musiikin festivaaleilla, joista tunnetuimpia oli Newport Folk Festival. Osana perinteisen bluesin uutta tulemista musiikintutkijat ja harrastajat onnistuivat löytämään muutamia kunnioitettavaan ikään ehtineitä country blues artisteja, kuten Son Housen, Skip Jamesin, Reverend Gary Davisin ja Mississippi John Hurtin. Nämä musiikki-bisneksen jo vuosikymmeniä sitten jättäneet artistit palasivat nyt vanhoilla päivillään esiintymislavoille nuoren yleisön eteen. Yazoo Records yhtiö julkaisi monia sotaa edeltäneitä bluesäänitteitä uudestaan, ja esimerkiksi vuonna 1938 kuolleen Robert Johnsonin kokoelmalevy ylsi 1960-luvulla miljoonamyyntiin. Chicago bluesilla aloittanut J.B. Lenoir levytti 1960-luvulla akustista bluesia, jossa näkyi myös tuon ajan poliittinen tietoisuus. Hän lauloi esimerkiksi rasismista ja Vietnamin sodasta.
1960-luvulla mukaan nousivat esiin myös valkoiset bluesmuusikot. Valkoisten muusikoiden yhtyeistä Yhdysvalloissa tunnetuin oli johtajansa mukaan nimetty Paul Butterfield Blues Band. Britanniassa vuonna 1966 ilmestyi John Mayall and the Blues Breakersin kuuluisa Eric Claptonin kanssa tehty levy (Bluesbreakers with Eric Clapton). Claptonia alettiin pitää heti suurena valkoisena blueskitarasankarina, joskin hän myöhemmin urallaan keskittyi enimmäkseen popmusiikkiin. Muita brittibluesin edustajia olivat esimerkiksi Yardbirds sekä varhainen kitaristi Peter Greenin luotsaama Fleetwood Mac (joka tunnetaan paremmin myöhemmistä pop-levyistään). Myös sellaiset yhtyeet kuin Rolling Stones, Animals ja Cream liittivät ohjelmistoonsa vanhoja blueskappaleita.
Etenkin valkoiset muusikot toivat bluesiin särjettyä kitarasoundia. Alettiin puhua ”blues rockista”, jolla viitataan rocksoundilla soitettuun bluesiin taikka vahvasti bluesvaikutteiseen rockiin. Blues rockin esittäjiä olivat esimerkiksi Canned Heat, Johnny Winter, The J. Geils Band ja Ry Cooder. 1960-luvun legendaarisin kitarasankari, Jimi Hendrix, oli mustaihoisena psykedeelisen rockin tähtenä poikkeustapaus, mutta hänkin pohjasi oman musiikkinsa bluesin ja R&B:n pohjalle, ja hänen ”Red House” -nimistä blueskappalettaan pidetään usein bluesstandardina. Hendrixin ja Janis Joplinin kaltaisten rockartistien avulla monet nuoret sekä Yhdysvalloissa että muualla länsimaissa saivat – ja saavat yhä – ensikosketuksensa bluesiin. Hieman paradoksaalisesti blues oli löytänyt valkoisen yleisönsä samalla kun bluesin suosio afroamerikkalaisen nuorison keskuudessa oli hiipunut soul- ja funkmusiikin levitessä.
1970-luvun alussa bluesbuumi hiipui Yhdysvalloissa ja Euroopassa. 1970-luvulla ei juuri noussut bluesin tulevia suuria nimiä pinnalle. 1980-luvulla Yhdysvaltain afroamerikkalaisessa väestönosassa ilmeni paikoin uutta kiinnostusta bluesia kohtaan. Erityisesti Mississippin Jacksonissa ja muissa syvän etelän osissa. Little Miltonin The Blues is Alright (1984) ja Z. Z. Hillin Down Home Blues (1982) olivat levyjä, jotka antoivat vauhtia tälle ”soul bluesiksi” tai ”southern souliksi” kutsutulle suuntaukselle. Muita tämän suuntauksen innoittamia afroamerikkalaisia artisteja ovat esimerkiksi Bobby Rush, Denise LaSalle, Sir Charles Jones ja Bettye LaVette. Erikseen voidaan mainita Georgiassa syntynyt kitaristi-laulaja Robert Cray.
1980-luvulla myös valkoinen blues nosti taas päätään etelässä. Texasin alueella syntyi brittiläisestä blues rockista vaikutteita saanut suuntaus, jossa kitaroilla oli keskeinen osa. Keskeisiä artisteja ja yhtyeitä tässä suuntauksessa olivat legendaarisen kitarasankarin maineen saanut Stevie Ray Vaughan sekä hänen isoveljensä Jimmie Vaughanin ja huuliharpisti-laulaja Kim Wilsonin johtama Fabulous Thunderbirds. Texasin sähköbluesia edusti 1970-luvun blues-vaikutteisilla levyillään myös ZZ Top.
1980-luvulla ja 1990-luvulla bluesin hengissä pysyminen Yhdysvalloissa näkyi myös uusien blues-aiheisten julkaisujen, kuten Living Blues ja Blues Revue, muodossa sekä suurkaupunkien uusien bluesfestivaalien muodossa.
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Kuten jazzissa, bluesissakin on ”standardeja” eli kappaleita, jotka ”kaikki” tuntevat ja joita soitetaan usein. Seuraavassa listassa on kaikkein tunnetuimpia blues-standardeja. Kappaleen jälkeen on ensin mainittu tunnetuimman levytyksen esittäjä ja sitten kappaleen kirjoittaja, mikäli se on eri henkilö. ”Traditional” tarkoittaa että säveltäjä on tuntematon.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
