Ville Kuronen (29. tammikuuta 1917 Tohmajärvi – 30. toukokuuta 2000 Joensuu) oli Pohjois-Karjalassa asunut maanviljelijä ja kirjailija.
Kuronen kävi neljä vuotta kansakoulua ja joutui viettämään kuusi vuotta armeijassa talvi- ja jatkosodan aikana. Kirjoittamisen Kuronen aloitti vasta lähes 60-vuotiaana.[1]
Ville Kuronen syntyi maanviljelijäperheeseen Tohmajärvellä. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Mikko Kuronen ja Elisa Simonen.[2] Kansakoulun hän kävi Tikkalassa.[3] Ville Kuronen toimi maanviljelijänä Tohmajärven Hernevaarassa [4][5]
Kuronen aloitti kirjoittamisen jo 1960-luvulla,[6] kun maaltamuuton aiheuttama kotikylän autioituminen ja sitä seurannut yksinäisyys purkautui kirjoittamiseen. [7] . Maanviljelijän työ mahdollisti kirjoittamisen ainoastaan pimeimpänä talvikautena.[5] Kirjailija kertoi novellien, näytelmien ja kuunnelman syntyneen ikään kuin sivutuotteena hänen sepittäessään satuja pojantyttärelleen.[3]1980-luvun alussa kirjailija lopetti maatalouden harjoittamisen ja muutti kaupunkiin jatkaen kirjoittamista siellä.[8]
Ennen esikoisromaaniaan Ville Kuronen kirjoitti kuunnelman ja paikkakunnalla esitettyjä näytelmiä.[9] Kurosen dramaturgi Outi Nyytäjän aloitteesta[10] novellista kirjoittama kuunnelma Teräsketju esitettiin radiossa[6] Näytelmä Lystinpitäjät nähtiin paikallisen nuorisoseuran näyttämöllä [5]
Esikoisromaani, vuonna 1978 ilmestynyt Ei kuu kuule, ei päivä näe, aloittaa kymmenlapsisen Tolvasen maanviljelijäperheen elämän kuvauksen 1920-luvun Pohjois-Karjalassa.[11] Tohmajärveläisperheen ja maatilan vaiheita seurataan noin vuoden ajalta, lokakuusta lokakuuhun. [12][13] Maaseutukuvauksen keskeinen henkilöhahmo on tilan isäntä, korvenraivaaja[13] Uuno Tolvanen, joka raatamalla itse ja pakottamalla lapsensa ja vaimonsa ankaraan ponnisteluun saa uudistilan menestymään, mutta vieraannuttaa samalla säälimättömällä käytöksellään omaisensa itsestään.[11] [14] Kirjailija kohdistaa huomionsa luonnetyyppien tarkasteluun [11] ja kerronnassa nousee vahvimpana esiin perheen lasten näkökulma.[15] Kuronen käyttää romaanin dialogeissa Tohmajärven murretta[7] [14] [5]. Romaanin karun realistista tyyliä keventävät humoristiset kärjistykset[14] ja murteeseen kätketty huumori.[16] Samalla romaani tallentaa maaseudun jo unohtuneita työtapoja ja paikallishistoriaa niin Tohmajärveltä kuin Joensuustakin[17] [18] [13]
Vasaran alla –teos (1979) jatkaa Tolvasten tarinaa ja sijoittuu juuri päättyneen sodan jälkeiseen aikaan 1940-luvulle,[19][6] jolloin rintamalla olleet veljekset palaavat kotiin, mutta joutuvat kokemaan sielläkin ankaria aikoja.[20][16] Romaanin keskushenkilöinä on edellisen romaanin psykologisesti keskeinen henkilö, sitkeä ja oikeudenmukainen[21] Yrjö ja hänen vaimonsa, jotka yrittävät päästä eteenpäin elämässään kovalla työllä puutavaranajon ja maanviljelyksen saralla ja pääsevätkin tiukkojen vaiheiden jälkeen oman tilan haltijoiksi.[22][6] Kirjailija keskittyy ihmisten keskinäisten suhteiden kuvaamiseen,[21] mutta tarkastelee myös kriittisesti yhteiskunnan byrokratian ilmenemistä pienellä paikkakunnalla. [23].[19] Samalla hän osoittaa, miten sodanjälkeinen yhteiskunnallinen kehitys rikkoi perinteisen perheyhteisön[24]perheenjäsenten muuttaessa kaupunkiin.[21] Henkilökuvaus rakentuu vastakohtaisuuksille.[21] Romaanin kielellinen rakenne koostuu puhutun murteen ja yleiskielisen kerronnan vaihtelusta. Kirjailija käyttää luontevasti niin Pohjois-Karjalan murretta ja tyyliteltyä karjalan kieltä kuin erilaisia sosiaalisia murteitakin kuvaten pää- ja sivuhenkilöidensä luonteenlaatua näiden puhuman murteen ja omaleimaisen kielenkäytön avulla.[25][23]
Romaanissa Kylätön tie (1980) Tolvaset elävät jo Pohjois-Karjala-projektin aikaa[24]1960-luvun lopulla 1970-lukun alkupuolella.[26][27]Kirja kuvaa syrjäseudun nuorten ja vanhojen laajamittaista muuttoliikettä kaupunkeihin ja Ruotsiin, [28]karjanhoidosta luopumista, peltojen paketointia ja niitä seuraavaa surutyötä ja masennusta.[27] Tendenssikirjallisuudeksikin luonnehditun teoksen kritiikki kohdistuu Pohjois-Karjala-projektin lisäksi aikakauden linjattomaan maatalouspolitiikkaan [29] ja rintamamiesten asioiden hoitoon.[27] Henkilökuvaus on syventynyt, mutta murre yleiskielen vaikutuksesta tasoittunut.[29]
Neljäs romaani Veren ja viljan maa (1981) kuvaa maaseudun elämää ja ihmisiä 1920-luvulla alun perin pietarilaisesta upseerista avioliiton kautta maanviljelijäksi siirtyneen[30] itsevaltaisen[31] isännän ja tämän perheenjäsenten vaiheiden valossa.[32] Edeltäjiensä tavoin puhutun murteen elävöittämä kirja sisältää niin yhdessä elävien sukupolvien keskinäisten suhteiden[33] ja maalaistalon sisäisen arvojärjestyksen kuin ajan tapojen ja uskomustenkin kuvausta.[32]
Jehu 1983) poikkeaa kirjailijan muusta tuotannosta. Se on tositapahtumiin perustuva sotaromaani.[8] Kirja kertoo kotikylällään henkirikokseen syyllistyneen sotilaan vaiheista rangaistuspataljoonassa. Pelkän sotakuvauksen sijasta kirjailija kiinnittää huomionsa henkilöiden ajatusmaailmaan, asenteisiin ja pohdintoihin.[34]
Vihtori kunnaspään perintö (1988) kertoo sodanjäkeisistä ajoista aina 1980-luvulle asti.[8]Kirjailija jatkaa aiempaa linjaansa maaseudun ja sen asukkaiden murroksen kuvaajana. [35] Korvenraivaajan jälkeläisistä osa jää sukupolvenvaihdoksessa velkaantuneina[36] jatkamaan isänsä ammattia, toiset taas hankkivat muun ammatin ja muuttavat kaupunkiin. Kirjailija käyttää aineiksina niin uskonnollisuutta, tapakulttuurin muuttumista, yrittäjyyttä ja työn arvostusta kuin inhimillisä heikkouksiakin.[35]
Kurosen tekstejä julkaistiin myös Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin antologioissa.[1]
Tie kirjailijaksi vaati Ville Kuroselta sitkeää uurastusta raskaan maa- ja metsätaloustyön ohella ja vähäisen opillisen sivistyksen vuoksi.[37][7][38] Aluksi Kuronen tarkistutti tekstinsä paikallisella opettajalla. Sittemmin hän paransi äidinkielen taitoaan ja kehitti tyyliään lukemalla paljon kotimaista ja käännöskirjallisuutta.[37] Myös Kurosen poika rohkaisi isäänsä.[37] Vaimonsa Hiljan [5](o.s. Häkkinen), jonka kanssa oli avioitunut vuonna 1943[2], sairastuttua Kuronen hoiti yksin myös navettatyöt ja kirjoitti talvisaikaan vain keskipäivällä, jolloin karjanhoidolta jäi aikaa.[38][37]
Kirjallisuudentutkija Hannes Sihvo liitti Ville Kurosen kirjallisen regionalismin tai provinsialismin jatkumoon, jonka tunnusmerkkejä ovat paikallisväri, luonnon ja ihmisten kuvauksen maakuntaläheisyys, värikäs murre, perinteeseen pitäytyminen, teknistyneen ja kaupungistuneen miljöön suhteiden pohdinta ja vastakkain asettelu luonnonläheisemmän elämän kanssa.[39]
Kirjailija halusi tallentaa itse kokemaansa[40] katoavaa ja jo kadonnutta maaseudun elämänmuotoa, ihmistyyppejä ja murretta fiktiivisessä muodossa kirjoissaan.[4][5] Hän halusi myös valottaa maaseudun ja asutuskeskusten välistä eriarvoisuutta.[10] Omaan kokemukseen perustuva aitous ja uskottavuus ovatkin hänen kirjojensa peruspiirtetä. Hän käytti runsaasti murredialogia ja onkin saanut kiitosta murteen tallentajana.[41][16][9].
Henkilökuvauksensa Kuronen perustaa paljolti selkeisiin luonnetyyppeihin ja vastakohtaisuuksiin.[9][35][21]
Huumori liittyy Kurosen teoksissa koomisiin tilanteisiin[42] sisältäen humoristisia kärjistyksiä ja murteeseen kätkeytyvää huumoria.[14][19]Kansankuvaajana häntä on verrattu Maiju Lassilaan[7][8][13], Ilmari Kiantoon[43], Oiva Arvolaan[29][17] ja Kalle Päätaloon[44][45][31]. Hän halusi hylätä romantisoivan kansankuvauksen[10][46][20] ja kirjoitti realistista proosaa[45].Esikuvanaan hän piti Väinö Linnaa.[38][10][47] Hän katsoi romaanin täyttävän tarkoituksensa, kun se herättää keskustelua.[48] Lopetettuaan maanviljelyksen kirjailija muutti Joensuuhun vuonna 1982.[44][10] Hän katsoi kaupunkiympäristön antavan asukkaista tyhjenevää kylää runsaammin virikkeitä kirjoittamiselle.[8]Kesät hän kuitenkin vietti sukutilalla Tohmajärvellä toisen vaimonsa (vuodesta 1987) Elma Kurosen kanssa .[45] Kuroselle myönnettiin täysi taiteilijaeläke vuonna 1984.[10]
Kurosen maaseutukuvaukset löysivät laajan lukijakunnan.[8] Romaaneista Ei kuu kuule, ei päivä näe ja Jehu otettiin toinen painos.[49] Kirjailija sai myös palautetta eri sosiaaliryhmiin kuuluvilta lukijoiltaan kaikkialta Suomesta.[10][6][47] Kriitikot suhtautuivat Kurosen tuotantoon yleensä myönteisesti.[44][45]
Kuronen vieraili maakunnan kirjastojen kirjailijailloissa[7][48] ja osallistui kirjoittajaleireihin.[50][12]
Ville Kurosen koko tuotanto on digitoitu ja julkaistu Vaara-kirjastojen DigiKoivikko-tietokannassa, missä ne ovat vapaasti luettavissa.[51] Joukossa ovat myös kaksi aikaisemmin julkaisematonta käsikirjoitusta. Näistä Pojasta mieheksi on usean henkilön kertomuksista koostuva kokonaisuus[52], joka on kirjoitettu vuoden 1997 tienoilla.[53] Tositapahtumiin perustuva Viron toisen maailmansodan aikaisia ihmiskohtaloita kuvaava Viron vuoro on peräisin vuodelta 1997.[52][53] Kurosen poika Timo Kuronen julkaisi v. 2021 isästään digitaalisen pienoiselämäkerran, joka sekin löytyy DigiKoivikosta.[52]
Ville Kuronen sai Pohjois-Karjalan läänin taidepalkinnon vuonna 1981.[26]
- Teräketju, radiokuunnelma. 1975
- Ei kuu kuule, ei päivä näe, romaani. Kirjayhtymä 1978
- Vasaran alla, romaani. Kirjayhtymä 1979
- Kylätön tie, romaani. Kirjayhtymä 1980
- Veren ja viljan maa, romaani. Kirjayhtymä 1982
- Tohmajärvi, kuvat Mikko Savolainen, sanat Ville Kuronen ja Veijo Saloheimo. Tohmajärven kunta 1982
- Jehu, romaani. Kirjayhtymä 1983
- Vihtori Kunnaspään perintö, romaani. Kirjayhtymä 1988
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
