Vanha Suurtori
aukio Turussa From Wikipedia, the free encyclopedia
Vanha Suurtori (ruots. Gamla Stortorget) on Turun vanhassa keskustassa sijaitseva tori. Suurtori sijaitsee II kaupunginosassa, aivan Turun tuomiokirkon välittömässä läheisyydessä. Suurtori oli satoja vuosia Suomen tärkeiden teiden ja liikenneväylien keskeisin solmukohta. Torilla yhtyivät Hämeen härkätie, Satakunnasta tuleva tie, rantatie Viipurista sekä Aurajoki, jonne saapuivat laivat Itämeren muista kaupungeista. Hämeestä tulevaa tietä kutsuttiin kaupungin alueella Hämeenkaduksi ja Viipurista tulevaa rantatietä Karjakaduksi.[1]
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Tori oli alun perin pitkänomainen ja sen pohjoisessa päässä sijaitsi kaupungin raatihuone. Torin pituuden on arveltu olleen keskiajalla ja 1500-luvulla noin 80 metriä ja 1700-luvulla lähes 120 metriä. Torin leveys oli tuolloin 25–27 metriä. Arkeologisissa kaivauksissa on tavoitettu torin kirkon puoleinen reuna ajalta ennen vuoden 1827 suurta paloa. Nykyisin tällä kohdalla sijaitsee Kain Tapperin veistos Ajan virta. On oletettu, että tori olisi heti alkuaan ollut muodoltaan samankaltainen kuin myöhemminkin. Lisäksi Aurajoen yli rakennettiin 1400-luvulla torin jatkeeksi silta joen länsipuolelle, jonne oli rakennettu uusi kaupunginosa, Aninkaisten kortteli. Sillan rakentamisen jälkeen Aurajoen länsirannalle muodostui Suurtorin ja sillan jatkeeksi vielä pieni toriaukio. Suurin piirtein samalla paikalla sijaitsee nykyisin Vähätori.
Torilla käytiin aikanaan runsaasti kauppaa. Sen molemmin puolin sijaitsi kivisiä toriaittoja ainakin 1400-luvun alusta lähtien. Varhaisin maininta torilla sijaitsevista aitoista on vuodelta 1414. Sen jälkeen aitat mainitaan useaan otteeseen 1400- ja 1500-luvun kirjallisessa lähdeaineistossa. Lähellä raatihuonetta torilla sijaitsi myös vaakahuone, jossa punnittiin ne tavarat, jotka kaupunginlain mukaan oli punnittava julkisesti ennen myyntiä. 1400-luvun kuluessa Suurtorin alueelle rakennettiin runsaasti muitakin kivitaloja ja lähellä toria, Raatihuoneenkadun varrella, sijaitsi myös Turun vanhin tunnettu kiltatalo, Pyhän Nikolauksen kilta, joka mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo vuonna 1355.
Alue oli Turun hallinnollinen ja kaupallinen keskus kaupungin syntyhetkistä 1200-luvulta aina Turun paloon asti. Nykyisin Vanhan Suurtorin varrella on rakennuksia vain torin eteläisellä sivustalla, sillä sen pohjoispuolella olevat korttelit muutettiin Turun palon jälkeen Porthaninpuistoksi. Torin varrella sijaitsee neljä historiallisesti arvokasta rakennusta: Brinkkala, Vanha Raatihuone, Hjeltintalo sekä Juseliuksentalo. Nämä rakennukset Turun kaupunki on saneerannut kulttuurikäyttöön.[2] Pääosa nykyisistä torin rakennuksista on peräisin Turun palon jälkeiseltä ajalta ja ne edustavat uusklassismia.
Torin synty
Torin synty on ajoitettu arkeologisten tutkimusten perusteella vuoden 1318 tapahtuneen kaupungin polttamisen ja Novgorodilaisten hyökkäyksen jälkeiseen aikaan. Turku oli vielä 1300-luvulla hyvin pieni kaupunki ja torin synty tapahtui luonnollisena jatkumona 1200- ja 1300-lukujen taitteessa rakennetun Tuomiokirkon eteläpuolelle. Tutkijat uskovat torin selkeän asemakaavan viittaavan siihen, että tori rakennettiin ulkomaisten esikuvien pohjalta. Esikuvia torille löytyi rakentamisen aikaan erityisesti Tartosta ja Pohjois-Saksalaisista kaupungeista. Viro ja sen suuret kaupungit Tallinna ja Tartto olivat 1300-luvun turkulaisten pääasiallisia kaupankäynnin kohteita. Vuonna 1326 solmittu Länsi-Suomen ja Tallinnan välinen rauhansopimus osoittaa Turun kaupan kulkeneen Tallinnan kautta. Matkat meren yli olivat 1300-luvulla enemmän talonpoikaispurjehduksen kaltaisia, sillä kaupunki ei vielä tässä vaiheessa omistanut suuria purjealuksia. Tallinnassa turkulaisten pääasiallisia kauppakumppaneita olivat ennen kaikkea lyypekkiläiset, sillä 1300-luvulla koko Itämeren kauppa oli vahvasti heidän hallinnassa.
1300-luvulla Turun porvarit asettuivat pikkuhiljaa asumaan lähelle toria ja rakensivat talojensa yhteyteen varastot kauppatavaroilleen. Vuoden 1318 palossa tuhoutuneessa Turussa tunnetaan vain kaksi porvaria nimeltä, Hartmann ja Gottschalk, jotka on nimistä päätelty saksalaisiksi. Turun ja sen torin varhaisessa vaiheessa saksalainen vaikutus olikin huomattava. Hyvä esimerkki tästä on Herman Hundebek, joka mainitaan Turussa vuosina 1333 ja 1346 välillä. Hundebek oli syntynyt Westfalenin Dulmenin kaupungissa ja veljiensä tavoin hän lähti tekemään omaisuutta Itämeren kaupunkeihin. Hän näyttää päässeen Turussa raatimieheksi, minkä jälkeen hän myöhemmin muutti asumaan ensin Tukholmaan ja sitten takaisin Saksaan ja Lyypekkiin. Hän kuitenkin muisti kuollessaan vanhaa kotikaupunkiaan Turkua, sillä hän lahjoitti testamentissaan varoja Turun tuomiokirkon Pyhän Katariinan alttarille sekä silloin Turussa asuneelle sukulaiselleen Johannes Hundebekille. Hundebek muutti myöhemmin myös takaisin Lyypekkiin jossa hänet valittiin 1399 Lyypekin piispaksi.[3]
Saksalaiset porvarit olivat näkyvä osa kaupunkia ja toria, mutta siellä liikkui myös paljon aivan tavallisia suomalaisia, jotka asuivat niin kaupungissa kuin ympäröivällä maaseudullakin. Varsinkin 1340-luku oli kaupungille vilkasta vaurastumisen ja menestymisen kautta. Turun tärkeimpiä vientituotteita olivat etenkin nahat. Suomalaisten ja karjalaisten turkisnahkojen lisäksi oli varsinkin hylkeenpyynnistä saatu traani kysyttyä, sillä sitä käytettiin valaistukseen kirkoissa. Muuta vientitavaraa olivat riistaeläimet, hauet, voi, terva ja piki. Myös vakkasuomalaisia puuastioita on jo keskiajalla viety Turusta Lyypekkiin. Tuontitavaroista tärkeimpiä olivat suola, mutta myös ruista ja herneitä tuotiin Liivinmaalta. Kankaita tuotiin Länsi-Saksasta ja Flanderista, mausteita Brüggestä, saviesineitä Reinin varrelta ja jalometalliesineitä esimerkiksi Englannista. Kaikki nämä tuontitavarat varastoitiin jokivarteen ja torin vilkkaaseen elämään ne kuuluivat torin tärkeimpänä asiana, sillä Turun tori oli keskiajalla maan tärkein myyntipaikka.
1400-luku
1400-luvun alussa saksalaisvaikutus jatkui kaupungissa voimakkaana. Erityisesti tähän vaikutti saksalaissyntyisen Jakob Fresen pitkä pormestarinkausi vuosina 1431–1450, jolloin hän piti kaupungissa yllä saksalaista hallintoa. Vuonna 1455 pormestariksi valittiin tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalainen, kun Mikko Suurpäästä tuli Turun pormestari. Myöhemmin vuonna 1471 Ruotsin valtaneuvosto antoi julistuksen jolla kumottiin vanha pykälä, joka määritteli kaupunkien raadin olevan puoliksi saksalaisista ja puoliksi ruotsalaisista jäsenistä koostuva. Myös Turussa noudatettiin uutta määrystä ja tästä lähtien kaupungin raatimiehet ja pormestarit olivat yksinomaan ruotsalaisia eli suomalaisia.[4]
Lyypekin ohella 1400-luvulla kasvoi erityisesti Danzigin merkitys Länsi-Eurooppaan suuntautuvan viljakaupan keskuksena. Danzigin osittain säilyneistä tullitileistä voi lukea, että 1460 kaupungissa käyneistä 282 laivasta 9 oli Turusta, mutta vuonna 1471 turkulaisia aluksia saapui kaupunkiin jo 26 kertaa. Turun tärkeimmät vientituotteet olivat tällöin ennen kaikkea voi, kalat, traani, turkikset ja hevoset, joita tiedetään viedyn Puolaan 207 eläintä. Tuontitavaroista tärkeimmät olivat suola ja humala sekä mausteet, viinit, hedelmät ja kankaat. Kauppa jatkui Danzigin kanssa vilkkaana vielä 1500-luvullakin ja Danzigilaisten porvarien läsnäolo Turussa on mainittu useissa aikakaudelta säilyneissä asiakirjoissa.[5]
Tukholmaan suuntautui myös vilkasta kaupankäyntiä, jota voidaan seurata vuodesta 1474 alkaen, koska Tukholman kaupungin muistikirjat ovat säilyneet siitä lähtien. Tukholmaan vietiin erityisesti maaseudulta hankittua tavaraa ja niitä ostettiin ensin kaupunkia ympäröineen maaseudun talonpojilta Turun linnan tai piispan välikäden kautta. Linnalle ja piispalle tuotteet tulivat maaseudulta veroina. Talonpojat saattoivat myydä omia tuotteitaan myös kaksi kertaa vuodessa järjestetyillä suurilla markkinoilla, jotka olivat tärkeä osa torin vuosittaista elämää. Talvimarkkinat järjestettiin tammikuun 19. päivän tienoilla, joka oli Pyhän Henrikin kuolinpäivä. Kesämarkkinat järjestettiin kesäkuun 18. päivänä, joka oli Pyhän Henrikin luiden tuomiokirkkoon siirtämisen muistopäivä. Myöhemmin järjestettiin säännöllisesti vielä kolmannet suuret markkinapäivät syksyisin Neitsyt Marian syntymäpäivän 8. syyskuuta tienoilla, mutta varmuudella nämä markkinat on järjestetty vasta vuodesta 1596 lähtien. Markkinoiden lisäksi Turkuun kokoontui tällöin myös koko maan papisto synodaalikokoukseen.[6]
Keskiaikaisen torin varrella olleiden talojen ulkoasusta ei ole tietoa, mutta luultavammin ainakin osassa taloista oli myös kivestä tehtyjä osia. Torin itäisessä päässä oli raatihuone, joka oli kaupungin hallinnon ja virkavallan tyyssija. Vuodesta 1414 alkaen torin läntisessä päässä oli myös silta Aurajoen yli. Tätä ennen väkeä ja tavaroita oli soudettu joen yli. Mahdollisesti osa torin varrella olleista kaksikerroksisista taloista oli varustettu myös arkadeilla, jotka tarjosivat suojan kaupalle. Pienen kaupungin ahtautuessa lähelle Aurajokea, oli tavallisen arkipäivän työntouhu etenkin kesällä, jolloin meriliikenne oli avointa, varsin vilkasta, ja kaupungin asukkaiden puheenparsi oli monikielistä – suomea, ruotsia, saksaa ja latinaa. Porvariston ohella Turun tori oli myös kirkollinen keskus, sillä Turun tuomiokirkko muureineen kohosi aivan torin lähellä olleella Unikankareen kummulla. Lisäksi kaupungin etelälaidalla oli Pyhän Olavin dominikaaniluostari omine kirkkoineen. Molempien kirkkojen papisto, virkamiehet ja munkit kävivät myös torilla aina piispaa myöten. Myös Turun linnasta tuli torille seurueita veneillä tai ratsuin rantatietä pitkin. Myös useat Ruotsin ja Tanskan kuninkaat kävivät useamman kerran Turussa ja sen torilla vaatimassa uskollisuudenvalaa Itämaan asukkailta. Vuonna 1457 Turussa suoritettiin osittain myös kuninkaanvaali. Osa ruotsalaisista johtomiehistä saapui valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tottin johdolla Turkuun ja järjesti Pyhän Kerttulin kiltasalissa suuren vaalikokouksen valiten yksimielisesti Tanskan hallitsijan Kristian Oldenburgilaisen Ruotsin kuninkaaksi. Myöhemmin vuonna 1463 Kristian vieraili myös Turussa, mikä osoittaa että kaupungilla oli merkityksensä yhteispohjoismaisessa politiikassa Kalmarin unionissa 1400-luvulla.
1500-luku
Kustaa Vaasan kuningaskaudella Turunkin markkinaperinteitä muutettiin hieman, kun vuonna 1531 julistettiin kesäheikinmarkkinat niin sanotuiksi vapaiksi markkinoiksi, joilla kuka tahansa sai tulla tekemään kauppaa. Lisäksi lauantai vakiintui yleiseksi toripäiväksi, tosin käytäntö vakiintui vasta Kustaa II Aadolfin käskystä vuonna 1616. Kauppaa käytiin aitoista kuten keskiajallakin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Torilla oli myös kiviaittoja, katuaittoja ja luukkupuoteja. Erityisinä tori- ja markkinapäivinä torille pystytettiin lisäksi siirrettäviä kojuja. Kun Suomen käskynhaltija kreivi Axel Leijonhufvud suunnitteli vuonna 1588 ostavansa eräältä saksalaiselta kauppiaalta suuren määrän verkaa sotaväkeä varten, hän antoi alaisilleen tehtäväksi "kierrellä katuaitoissa" Turussa kyselemässä hintoja ja ostamassa näytepaloja käskynhaltijalle. Myös Aurajoen varresta myytiin suoraan laivoista esimerkiksi viljaa, kalkkia, sillejä, hylkeen rasvaa, kuparia ja rautaa. Kalaa ja karjaa oli luvallista myydä ainoastaan torilta käsin – elävänä ja kuolleena, kuten kauppakaari määräsi. Ostokset torilla tuli tehdä julkisesti, mikä ilmenee myös Kustaa Vaasan kirjeessä vuodelta 1531 turkulaisille: "myös se vilja ja muu tavara, jota talonpojat vievät Turkuun myytäväksi, heidän tulee myydä torilla, älköötkä he käykö kauppaa taloissa niin salaisesti kuin he tähän mennessä ovat tehneet".
Torilla ei myyty ja ostettu enää ainoastaan tavaroita, vaan tärkeää osaa esittivät myös vanhojen velkojen maksaminen ja uusien sopiminen, sillä kauppiaitten maalaisille myöntämä luotto oli myös keskeisessä asemassa. Markkinaelämän erästä puolta valaisee 25. marraskuuta 1592 päivätty pöytäkirja Tukholman raastuvanoikeudesta. Kolme tukholmalaista porvaria oli Turun Heikinmarkkinoilla ostanut humalaa, verkaa ja palttinaa, mutta nämä tavarat oli torikaupan valvoja Taneli Niilonpoika takavarikoinut. Taneli puolustautui sanomalla, että "kiellosta huolimatta he olivat ostaneet kalliimmalla kuin oli määrätty". Eversti Stenbock oli antanut käskyn sen tähden, että tavarat oli takavarikoitava ja jaettava "vaatteettomalle sotaväelle". Valituksen esittäjät voivat esittää vaatimuksen korkeammalle virkavallan edustajalle, totesi valvoja pöytäkirjassa.[7]
Turun markkinat tarjosivat paljon huvituksia ja yleistä meteliä kaikille osallistujille. Oluttuvissa tarjoiltiin runsaasti juotavaa ja ne houkuttelivat sisäänsä runsaasti markkinoilla kauppaa tehnyttä väkeä. Markkinoilla tavattiin runsaasti tuttuja ja temppujaan kävivät esittämässä erilaiset narrit ja ilveilijät, akrobaatit, karhunkesyttäjät, laulajat ja ennustajat. Raatihuoneesta käsin julistettiin markkinarauha ja luettiin erilaisia julistuksia, joista nykypäivään on säilynyt joulurauhan julistus.[8]
Suurtorilla järjestettiin myös julkisia häpeärangaistuksia ja mestauksia. 10. marraskuuta 1599 Suurtorilla järjestettiin Turun verilöyly, jossa Kaarle-herttua mestautti yhdeksäntoista poliittista vastustajaansa. Teloitettujen päät naulattiin raatihuoneen katon päätyyn.[9]
1600-luku
Vuonna 1636 Turku sai kolmannet vapaamarkkinansa, kun valtakunnankansleri Axel Oxenstierna antoi Tukholmalle ja Turulle luvat kolmiviikkoisiin syysmarkkinoihin. Turku sai markkinansa syyskuun 8. päivästä lähtien. Myöhemmin markkina-aikaa pidennettiin vielä viikolla vuonna 1650. Tammikuun heikinmarkkinat säilyttivät silti yhä suosionsa, mistä kertovat muun muassa velkajutut ajalta säilyneissä tuomiokirjoissa. Sisämaasta oli helpointa kulkea reen kyydissä Turkuun juuri tammikuussa, kun taas kesämarkkinoiden aika oli sisämaan talonpojille hankalampi. Kaupunkiin kuljettiin Hämeen, Uudenmaan ja Satakunnan tullien kautta, joilla kuljettajien oli maksettava tullia tavaroistaan. Kaupunki oli ympäröity tulliaidalla eli staketilla vuonna 1622.
Tärkeinä tuontiartikkeleina säilyivät suola ja kankaat, mutta niiden merkitys pieneni vuosisadan kuluessa. Erityisesti Euroopassa raivonneet sodat ja merenkulun epävarmuus vähensivät suolakauppaa. Alkoholijuomat nousivat tärkeiksi tuontitavaroiksi. Kaupungissa oli aiempia vuosisatoja enemmän hienostoa, joka halusi nautittavakseen ulkomailta tuotuja viinejä. Vuodelta 1637 säilyneissä asiakirjoissa suurin alkoholin tuontiryhmä on ollut oluet, joita on tuotu Tallinnasta, Rostockista ja Lyypekistä. Melkein yhtä paljon on tuotu viinejä, joista suurin osa on tuotu Ranskasta. Myös simaa, mummaa ja viinietikkaa oli joukossa jonkin verran sekä paloviinaa. Uusi tuote oli myös tupakka, joka löi itsensä läpi 1630-luvulla. Sen kaupasta tuli ensin pitkäksi aikaa kiivas salakaupan kohde, jota hallitus yritti erilaisilla tupakkamonopoleilla, tarkastajilla ja neuvotteluilla valvoa. Varsin monet turkulaiset saivat silloin tällöin tupakanmyyntioikeuksia, esimerkiksi pormestari Schaefer sai vuonna 1668 myyntioikeuden 5000 naulalle tupakkaa.
Turunkin vientituotteista nousi tärkeimmäksi terva, mutta 1660-luvulta lähtien Pohjanmaan-kaupan menetys merkitsi kaupungille voimakasta taantumista, jota vielä pahensi 1670-luvulla alkanut syvä lama, ja niinpä sekä terva että vilja häipyivät Turun kaupasta. Kuparin ja raudan osalta Turku oli kuitenkin sataprosenttisesti vientisatama. Tämä johtui suurkauppias Jakob Wollesta, jonka perustamat ruukit tuottivat runsaasti rautalankoja vientiin. Tuotteiden muuttuminen Turussa ja samalla niiden arvon vähentyminen vaikuttivat lamaannuttavasti kaupunkiin ja lisäksi uudelle vuosisadalle tultaessa kaupunkia kohtasi kolme katastrofia: nälkä, rutto ja sota.[10]
1700-luku
Isonvihan vuosien aikana markkinoita järjestettiin, mutta varsin vähäisinä. Rauhan palattua vuonna 1721 heikinmarkkinoitten merkitys palasi ennalleen ja tammikuun markkinat olivat peräti kaksiviikkoiset. Syysmarkkinat, jotka pidettiin vakiintuneesti 8.–28. syyskuuta olivat erityisesti saaristolaisten markkinat, joilla vaihdettiin etenkin suolakalaa sisämaasta tulleeseen viljaan. Helmikuussa alettiin 1700-luvulla järjestää myös laskiaismarkkinoita, joten Turussa oli neljät suuret vuosittaiset markkinat 1700-luvulla. Kun 1753 siirryttiin uuteen, gregoriaaniseen kalenteriin, pidettiin maaseudun sadonkorjuun kannalta soveliaana markkinapäivien siirtämistä muutamaa päivää myöhemmin pdettäviksi, joten alkamispäivät olivat Ruotsin vallan ajan loppupuolella talvimarkkinoiden osalta 18. tammikuuta, kesämarkkinoiden 21. kesäkuuta ja syysmarkkinoiden 13. syyskuuta.
Heikinmarkkinat keräsivät edelleen runsaasti talonpoikia aina Savoa ja Karjalaa myöten. Tullimaksut aiheuttivat kaupungin porteilla yhä jatkuvaa valitusta, josta kertovat valtiopäiville ajanjaksona tehdyt valitukset. Aurajoen rannassa olivat yhä saaristolaiset, jotka myivät vieri vierin veneistään omia tuotteitaan. Esimerkiksi vuonna 1771 saapui kesämarkkinoille 224 ja syysmarkkinoille 134 alusta. Veneistä käsin myytiin suolattua ja tuoretta kalaa, kalkkia, puuastioita, niintä, nahkatuotteita, voita, talia, lihaa ja myös karjaa. Maaseudun talonpojilla taas oli tervaa, puuastioita, tynnyreitä, tuohta ja tietysti viljaa. Vakka-Suomen puuastiat olivatkin jo satoja vuosia vanha perinne, joka antoi nimen koko luoteiselle osalle maakuntaa. Myös pellavakankaita ja erilaisia nauhoja oli myytävänä. Erityisesti Nousiainen oli erikoistunut nauhoihin. Vuonna 1760 avattiin torin varrelle oma sokerileipurinpuoti, Sakarias Hallingin omistama, ja vuosisadan lopussa oli kaupungissa jo kolme sokerileipuria. Vuonna 1776 Turun leipurit järjestäytyivät jo omaksi ammattikunnakseen.[11]
1700-luvun markkinoiden tunnelmasta on säilynyt myös muutamia aikalaiskuvauksia. A. A. Hülpers kuvailee kirjassaan Dagbok och samlingar uppå en resa om sommaren 1760 Turun markkinoita seuraavasti:
»Eteenpäin pääsi vain vaivoin liikkumaan, niin suuri oli tungos kaduilla, eikä vielä missään Ruotsin markkinapaikassa ole nähty enemmän väkeä. Mutta lukuun ottamatta muutamia kaupungin käsityöläisten kojuja ei ketään vieraita myyjiä näkynyt. Iltapuolella kaupankäynti lakkasi ja saaristosta saapuneet talonpojat lähtivät veneillään rannoilta. Tällöin lukuisat soutajat tarjosivat kukkulalta katsottuna mitä viehättävimmän näkymän.[12]»
N. Wrazall puolestaan kertoo kirjassaan En tur till Stockholm 1774 kesämarkkinoista seuraavasti:
»Täällä pidetään nyt suuria vuotuisia markkinoita, ja viime tunnin olen huvitellut katselemalla huoneeni ikkunasta kolmea- tai neljäätuhatta koolla olevaa suomalaista talonpoikaa, jotka muodostavat omalaatuisen näkymän maalaisissa tamineissaan.[12]»
1800-luku
Suomen siirryttyä Venäjän vallan alaiseksi Turusta tuli hetkellisesti suuriruhtinasmaan pääkaupunki. Väkiluku kasvoi 9000:sta 12 000:een ja myös torilla käyty kauppa vilkastui entisestään. Jo vuonna 1818 kaupungin maistraatti päätti siirtää markkinakojut Uudelle torille ja Åbo Tidningarissa julkaistiin ja tuomiokirkossa luettiin julistus markkinakaupan kieltämisestä vanhalla suurtorilla. Muutamat käsityöläiset valittivat päätöksestä ja niinpä vielä vuonna 1820 vanhalla torilla oli pystyssä muutamia myyntikojuja. Kalastajien satama siirtyi sekin vanhan torin kohdalta Läntisen rantakadun varteen nykyisestä Auransillasta ylöspäin.
Syyskuun 4. ja 5. päivänä 1827 kohtasi Turkua sen historian vakavin onnettomuus: kolme neljäsosaa kaupungista paloi pohjoismaiden historian suurimmassa kaupunkipalossa tuhkaksi. Tapaus herätti koko maan huomion ja keisari määräsi Pietarista suuren määrän rahaa kaupunkilaisten auttamiseksi ja köyhille järjestettiin nopeasti ruoanjakelua. Vain kolmessa viikossa piirsi arkkitehti Carl Ludvig Engel kaupungille uuden asemakaavan. Paloa seuranneiden vuosien aikana Turussa vallitsi ennennäkemätön uudisrakentaminen, jonka tuloksena syntyi uusi, uusklassinen kaupunki suorine ja leveinen katuineen, tilavine aukioineen ja runsaine puistoineen.
Kaupankäynnin keskus määrättiin tässä yhteydessä kokonaan uudelle torille, joka sai nyt laajennettuna nimen Raatihuoneentori vielä rakentamattoman raatihuoneen mukaan. Myöhemmin keisari Nikolai I:n määräyksestä raatihuoneen sijaan paikalle rakennettiinkin ortodoksinen kirkko ja tori nimettiin Aleksanterin toriksi ja sen vierestä kulkeva katu Venäjän kirkkokaduksi. Suurtorin varren tuhoutuneet talot jäivät suurilta osin rakentamatta ja entisöidyissä ja korjatuissa taloissa vaihtuivat omistajat. Hovioikeus sai käyttöönsä akatemiatalon, jolloin hovioikeudentalo siirtyi kymnaasille vuonna 1830. Sen viereen rakennutti kauppias C. E. Trygg oman kivitalon, mutta Tryggin talo lunastettiin 1860 ja liitettiin Katedralskolaniin, ja molemmat rakennukset olivat kolmikerroksisia. Brinkhallin talo jälleenrakennettiin samaten kuin raatihuone ja niihin asettui maistraatti ja kaupungin hallinto.
Tuomiokirkon ja Suurtorin väliin tuli laaja aukio, Nikolaintori, joka oli rakentamaton sekä paloturvallisuuden että empiren asemakaavan ihanteiden mukaisesti. Asemakaavan suunnitellut Engel piti näin suurta toria liian laajana, mutta sekä tuomirovasti Gadolin että kaupungin porvarit kannattivat ajatusta ja senaatti asettui heidän puolelleen. Niinpä Vanhan Suurtorin pohjoisreuna muuttui aukioksi ja tuomiokirkon hahmo korostui suuresti. Vuonna 1833 kirkolliskokous päätti ruohokenttien ja istutusten hankkimisesta toriaukioille ja ainakin 1834 alettiin istuttaa vaahteroita ja lehmuksia vanhojen talojen tasatuille raunioille. Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski oli huomauttanut vierailullaan Turussa vuonna 1830, että vielä kahden ja puolen vuoden kuluttua palosta oli jäljellä vielä suuria kasoja tiili- ja kivimurskaa.[13]
Vuoden 1827 Turun palon jälkeen Carl Ludvig Engel laati Turulle uuden asemakaavan, jossa määrättiin että uuden Nikolaintorin ympärille oli rakennettava monumentaalisia, tyylillisesti yhtenäisiä kaksikerroksisia kivitaloja. Näin haluttiin luoda Tuomiokirkon ja sen edustalle syntyneen uuden aukion ympärille harmoninen ja arvokas kaupunkimiljöö empiretyylin suosimaan malliin. Loppujen lopuksi toria kiertävään rakennusriviin nousi vain kolme uutta taloa, sillä muilta osin tyydyttiin kunnostamaan vanhat paloa edeltäneen ajan rakennukset.
Brinkkalan talo
Brinkkalan talon paikalla tiedetään olleen kivirakennus jo 1500-luvulla, jolloin se mainitaan asiakirjoissa yhtenä kaupungin keskeisimmistä ja komeimmista kivitaloista. Rakennus oli tällöin Kakskerran Brinkhallin kartanon omistajan kaupunkiasuntona. 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä sen omisti Turun linnan käskynhaltija Hannu Eerikinpoika, jonka ajalta säilyneet dokumentit mainitsevat anoneen ja myös saaneen määrärahoja rakennuksen korjaamiseen tulipalon jäljiltä. Yksityisomistuksessa rakennus säilyi aina Turun paloon vuonna 1827 saakka. 1700-luvulla se siirtyi Bremer-suvulle ja vuosisadan lopulla sen omisti ylitirehtööri Josef Bremer, Wechterin verkatehtaan omistaja ja Teijon ruukinpatruuna. Hän rakennutti Brinkkalan uudelleen ja sisusti sen korkealuokkaiseksi hotelliksi.
1800-luvun alussa Brinkkalan talo koki parikin hallitsijavierailua. Ensin vuonna 1801 Brinkkalassa kävivät kuningas Kustaa IV Aadolf ja kuningatar Fredrika Dorotea sekä Englannin prinssi, Gloucesterin ja Edinburghin herttua Wilhelm, jotka osallistuivat uuden Turun akatemiatalon peruskiven muuraukseen. Vuonna 1812 Brinkkalassa asui puolestaan Venäjän keisari Aleksanteri I neuvotellessaan Turussa Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kanssa. Tapaamisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi Turussa julkistettiin vuonna 2012 venäläisen Andrei Kovaltšukin patsas Tapaaminen Turussa 1812. Venäjän vallan alettua Suomessa ja Turun muuttuessa suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi, toimi Brinkkala Suomen kenraalikuvernöörien Barclay de Tollyn ja Fabian Steinheilin virka-asuntona. Steinheil myös osti talon Bremereiltä vuonna 1817, mutta myi sen jo paria vuotta myöhemmin Turun kaupungille. Kaupunki puolestaan vuokrasi talon entiselle maaherralle Knut von Troilille, jonka aikana Brinkkalan juhlakerroksesta ja sen juhlatilaisuuksista muodostui turkulaisen seuraelämän keskipiste.
Turun palossa Brinkkalan talo kärsi tuntuvia vaurioita, mutta selvisi kuitenkin vähemmillä vaurioilla kuin vieressä sijainnut Vanha Raatihuone. Kaupunginisät päättivät kunnostaa Brinkkalan talosta kaupungille uuden raatihuoneen ja antoivat sen uudelleen rakentamisen arkkitehti Pehr Johan Gylichin tehtäväksi. Tällöin rakennus sai kolmikerroksisen torniosan, jonka fasaadissa isokokoinen kello mittasi aikaa. Gylichin tuotannolle tyypillinen torni täytyi kuitenkin purkaa vuonna 1925, koska se rasitti liikaa rakennuksen perustuksia. Tornin tilalle ilmestyi nykyinen julkisivukolmio.
Keväällä 1830 Brinkkalaan muutti Turun poliisilaitos, joka asutti taloa aina 1980-luvun loppuun saakka. Poliisilaitoksen lisäksi talossa sijaitsi aluksi myös Turun Säästöpankin konttori, maistraatti sekä raastuvanoikeus. Pankki muutti vuonna 1891 Linnankadulle valmistuneeseen uuteen pankkitaloon ja maistraatti sekä raastuvanoikeus puolestaan 1920-luvulla Turun kaupungintaloon. Tuolloin poliisilaitos sai koko rakennuksen haltuunsa. Poliisilaitoksen muutettua pois rakennus kunnostettiin Turun kulttuurikeskuksen käyttöön ja nykyisin siinä toimii muun muassa Brinkkalan taidegalleria sekä Turun Kirjakahvila.[14]
Brinkkalan talo tunnetaan kenties parhaiten joka jouluisesta perinteestä, joulurauhan julistuksesta. Turun palon jälkeen Brinkkalan talo kunnostettiin raatihuoneeksi, ja julistukset tapahtuivat ensin porttikäytävän yläpuolella olevasta keski-ikkunasta. Kun Brinkkalan talo korjattiin perusteellisesti 1884–86, julkisivuun lisättiin parveke ja joulurauha on julistettu tältä parvekkeelta vuodesta 1886 alkaen.[15] [16] Brinkkalan nimitys elää myös sanonnassa siitä, miten asiat voivat mennä "päin Brinkkalaa". Sanonnan taustaksi on esitetty selitystä, jonka mukaan se on liittynyt sotaväkiosaston sulkeisharjoituksiin Brinkkalan talon edustalla. Tarinan mukaan yksi komennuksista kuului: ”Käännös Brinkkalaan päin!” Toisen tarinan mukaan äkseeräuksen johtaja kehotti yhtä miestä kääntymään ”vaikka päin Brinkkalaa”, kun tämä teki käännökset jatkuvasti väärin. Sittemmin sanonta on levinnyt laajalti suomen kieleen myös Turun seudun ulkopuolelle.[17]
Vanha Raatihuone
- Pääartikkeli: Vanha Raatihuone
Arkeologisten kaivausten perusteella on oletettu, että nykyisen Vanhan Raatihuoneen paikalla on jo 1300-luvulta lähtien sijainnut kaupungin maallisen hallinnon keskus eli raatihuone. Viimeisin paikalla sijainneista raatihuoneista on vuonna 1736 valmistunut Samuel Bernerin suunnittelema raatihuone. Saksalainen muurarimestari Berner oli Turun ensimmäinen kaupunginarkkitehti, joka 1730-luvun alussa oli kutsuttu Turkuun johtamaan hovioikeuden presidentin talon rakennustöitä – tuo talo sijaitsee nykyisin yksikerroksisena Läntisellä Rantakadulla ja on osa Turun kaupunginkirjastoa.
Berner sai tehtäväkseen laatia raatihuoneen rakennussuunnitelmat sekä kustannuslaskelmat, jotka hän esitteli kaupungin raadille marraskuussa 1732. Lopullinen urakkasopimus Bernerin ja maistraatin välille kirjoitettiin monien vaiheiden jälkeen vuonna 1734 ja kahta vuotta myöhemmin uusi raatihuone oli valmis. Rakennuksen vihkiäisissä 6. lokakuuta 1736 oli mukana maaherra ja kaupungin huomattavimmat porvarit. Päivällä järjestettyjen juhlallisuuksien jälkeen kokoonnuttiin maistraatin kutsusta juhlaillalliselle ilmeisesti raatihuoneen kellariin.
Bernerin raatihuone oli tuon ajan Turussa harvinaisen komea ja poikkeuksellinen rakennus. Se edusti maltillista barokkia ja sen tunnusomaisimpina piirteinä oli jyrkkä katto ja koristeellinen harjatorni kellotauluineen ja pehmeästi kaartuvine kattoineen. Ulkoseinät oli maalattu kirkkaan keltaisiksi ja ikkunoiden listoissa oli sinivalkoinen marmorointi. Pääsisäänkäynnin hiekkaportaali oli hankittu Tukholmasta ja ulkomailta oli haettu myös lehtikultaa jota oli käytetty muun muassa kellotaulussa. Raatihuone oli kaksikerroksinen, yläkerroksessa sijaitsi raastuvansali, kämnerinoikeuden huone ja porvarikamari. Alakerrassa oli raatihuoneen keittiö ja tarjoilutilat. Lisäksi Karjakadun puoleisessa siivessä oli kaksi kalteri-ikkunoin varustettua vankihuonetta.
Rakennus palveli Turun raatihuoneena aina Turun paloon vuoteen 1827 asti. Palossa raatihuone tuhoutui niin pahoin, ettei siitä käsin voitu enää hoitaa kaupungin hallinnollisia asioita. Lisäksi jo ennen Turun paloa tavoitteena oli ollut rakentaa uusi raatihuone Suurtorin päähän, hovioikeudentalon ja Brinkkalantalon jatkeeksi Hämeenkadun suuntaan, mutta vuosien 1808–1809 Suomen sota keskeytti suunnitelmat. Turun palon jälkeen kaupunki päätti kunnostaa vähemmän vaurioituneen Brinkkalan talon uudeksi raatihuoneeksi.
Vanha raatihuone myytiin tässä vaiheessa tekstiilikauppias A. F. Pfalerille, joka kunnosti ja muutti sen tehdasrakennukseksi. Pfalerin jälkeen rakennuksen omisti kauppias W.A.Hjelt sekä 1800-luvun lopulla Carl Fredrik Juselius, joka muutti raatihuoneen paitatehtaaksi vuonna 1876. Tuolloin talon pääsisäänkäynti muutettiin ikkunaksi ja vanha porrashuone poistettiin kokonaan. Myöhemmin vuonna 1899 kun tehdas tarvitsi lisätiloja rakennusta korotettiin yhdellä kerroksella ja se sai pitkälti nykyisen ulkoasunsa, josta ei enää ole löydettävissä alkuperäisen barokkirakennuksen piirteitä.
Alkuperäisen barokkirakennuksen jälleenrakentaminen olisi kuitenkin mahdollista, sillä vuonna 1932 rakennuksen kadonneet alkuperäiset piirustukset löytyivät vahingossa Ruotsin sota-arkistosta. Samana vuonna 28. marraskuuta 1932 rakennus siirtyi takaisin Turun kaupungin omistukseen, ja jo samana päivänä kaupungissa julkaistiin kaupungin asukkaiden vetoomus raatihuoneen kunnostamiseksi vanhaan asuunsa. Vetoomuksen esittivät Uudessa Aurassa historioitsija Einar W. Juvelius ja professori Gabriel Nikander. Restaurointia perusteltiin erityisesti sillä, että se nostaisi vanhan Turun keskustan "alennustilastaan". Vetoomus ei saanut kaupungin päättäjiltä vastakaikua, mutta se ei jäänyt viimeiseksi. Vuosikymmenien aikana entistämissuunnitelmia on esitetty useaan otteeseen, muun muassa 1950-luvulla jolloin kaupungille lahjoitettiin myös Bernerin piirustusten mukaisesti valmistettu raatihuoneen pienoismalli. Myös Turkuseura on ajanut raatihuoneen entistämisasiaa.[18]
Turun kaupungin omistuksessa rakennus vuokrattiin ensin poliisilaitoksen käyttöön viereisen Brinkkalan talon tavoin. Poliisit sijoittivat taloon muun muassa voimistelusalinsa. Raatihuone saneerattiin Turun kulttuurikeskuksen käyttöön vuonna 1988 ja nykyisin Vanhalta Raatihuoneelta löytyy taidenäyttelytiloja sekä vuokrattavia kokous- ja juhlatiloja. Myös rakennuksen vanhat kellarit on kunnostettu yksityisiä juhlatilaisuuksia varten.[19]
Hjeltin talo
Turun palon jälkeen vuonna 1830 rakennutti kapteeni Hjelt itselleen kaksikerroksiseksi kaupunkipalatsikseen ja yleisiksi liiketiloiksi monien ympäristön rakennusten tapaan nykyisen Hjeltintalon. Hjeltin talo edustaa arkkitehtuuriltaan puhdasta pietarilaista empiretyyliä. Talossa toimi pitkään poliisiaseman putka, minkä jälkeen rakennuksen alakertaan muutti Turun kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenkirjasto. Talon yläkerrassa toimi myös Kulttuurikeskus. Kirjasto on muuttanut Linnankadulla sijaitsevaan uuteen pääkirjastoon. Kulttuurikeskus on muuttanut viereiseen Vanhaan Raatihuoneeseen.
Vuoden 2008 alussa taloon muutti neljä Itämeri-toimijaa. Ylemmässä kerroksessa on Itämeren kaupunkien liiton ympäristökomissio ja ympäristöasioiden ja kestävän kehityksen sihteeristön toimisto,[20] Itämeren alueen Terveet kaupungit -toimisto [21] sekä Centrum Balticum[22] Alakerrassa toimii Varsinais-Suomen kestävän kehityksen ja energia-asioiden palvelukeskus Valonia.[23]. Talo avattiin 19. elokuuta 2008 virallisesti Itämeritaloksi.
Juseliuksen talo
Uusrenessanssityylinen, vuonna 1892 tehtailija Juseliuksen asunnokseen rakennuttama Juseliuksen talo on Vanhan Suurtorin alueen rakennuksista nuorin. Se on palvellut mm. kaupungin virkamiesten asuntona, poliisin toimitilana ja lääkärien toimistona. Nyt rakennuksessa toimii muun muassa ravintola Teini.
Katedralskolan i Åbo
Katedralskolan i Åbo on Turun kaupungin ruotsinkielinen lukio. Sen rakennus on rakennettu Turun palon raunioille, ja se edustaa tyyliltään empireä. Entisen hovioikeuden raunioille 1829 nousseen jälleenrakennuksen suunnitteli C.L. Engel. Tuomiokirkon yhteydessä on toiminut viimeistään 1300-luvun alussa kirkollinen oppilaitos, Turun katedraalikoulu.
Vanhalla Suurtorilla järjestetään ympäri vuoden erilaisia tapahtumia. Kesä-heinäkuun vaihteessa järjestettävät Turun keskiaikaiset markkinat levittäytyvät torin lisäksi Porthaninpuistoon, sisäpihoille sekä Luostarin Välikadulle. Suomen joulukaupunkitapahtumiin kuuluvat joulumarkkinat pidetään vanhan ajan hengessä joulukuussa kolmena viikonloppuna. Tuhannet ihmiset kerääntyvät niin ikään joulukuussa, jouluaattona seuraamaan torille keskiaikaista perinnettä, joulurauhan julistusta.
Myös alueelle sijoittuneet toimijat, kuten Turun Kirjakahvila, Valonia ja Suomi-Venäjä –seura järjestävät alueella omia tapahtumiaan. Näin Vanha Suurtori on mukana myös elokuisessa Taiteiden yössä sekä syyskuisessa Turun päivässä.
Vanhaa Suurtoria ja sitä ympäröiviä historiallisia kortteleita on suunniteltu markkinoitavaksi Turun vanhana kaupunginosana. EU-rahoituksen turvin on tarkoitus elävöittää aluetta eurooppalaiseen tyyliin houkuttelemalla sinne entisestään kahviloita ja ravintoloita sekä järjestämällä torilla ja puistossa erilaisia tapahtumia. Lisäksi vuonna 2013 vihittiin käyttöön uusi silta kirjastolta Rettingin palatsin kulmalle. Silta yhdistää vanhan keskustan ja nykyisen liikekeskustan toisiinsa, ja sen innoittajana toimi historiallinen Pennisilta.[24]
Joulukuussa 2012 arkkitehti Marco Casagrande ehdotti, että Suurtorin autoliikenne ohjattaisiin kulkemaan Aurajoen ali kahdessa kolmikaistaisessa ja noin kilometrin pituisessa kalliotunnelissa. Näin tunnelin maanpäälliset alueet – Tuomiokirkkosilta ja sen läheiset pätkät Uudenmaan- ja Aninkaistenkatua – voitaisiin rauhoittaa liikenteellä. Ratkaisu antaisi keskustan sydänalueet Tuomiokirkolta Kauppatorille jalankulkijoille, pyöräilijöille ja joukkoliikenteelle.[25] Tunneleista olisi kulkuyhteydet kahteen isoon pysäköintiluolaan, jotka sijoittuvat joen molemmin puolin.[26]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
