Tractatus logico-philosophicus

Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma (saks. Logisch-philosophische Abhandlung) on Ludwig Wittgensteinin varhaiskauden pääteos ja eräs loogisen empirismin tärkeimmistä vaikuttajista. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1921 aikakauskirjassa Annalen der Naturphilosophie ja vuonna 1922 tarkistettuna kaksikielisenä kirjana (englanti–saksa). Vuonna 1927 Wittgenstein esitti teoksen väitöskirjanaan Cambridgen yliopistossa.

Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma
Logisch-philosophische Abhandlung
Suomennoksen 5. painoksen kansikuva
Alkuperäisteos
Kirjailija	Ludwig Wittgenstein
Kieli	saksa
Genre	tietokirja
Kustantaja	Annalen der Naturphilosophie
Julkaistu	1921
Sivumäärä	78
Suomennos
Suomentaja	Heikki Nyman
Kansitaiteilija	Tadeusz Piskorski (5. painos)
Kustantaja	WSOY
Julkaistu	1971
Sivumäärä	88
ISBN	951-0-12171-1
Sarja: Taskutieto, 70
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Wittgenstein tiivisti itse Tractatuksen näin:

»Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.»

Teoksen rakenne

80 sivulla Wittgenstein esittää oman 7-kohtaisen filosofisen järjestelmänsä loogisen atomismin hengessä. Jokainen kirjan lause on numeroitu rekursiiviselta vaikuttavalla tavalla, tosin numeroinnin luonteesta ei ole yksikäsitteisesti hyväksyttyä näkemystä. Ajatuksena on kuitenkin karkeasti ottaen, että 1.1 selittää kohtaa 1, 1.11 ja 1.12 selittävät kohtaa 1.1 ja niin edespäin. Kirjan 7 päälausetta ovat:

1. Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.
2. Mikä on niin kuin se on – tosiseikka –, on yksityisten asiaintilojen vallitsemista.
3. Tosiseikkojen loogiset kuvat ovat ajatuksia.
4. Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet.
5. Lauseet ovat elementaarilauseiden totuusfunktioita. (Elementaarilause on oma totuusfunktionsa.)
6. Totuusfunktion yleinen muoto on ${\displaystyle [{\bar {p}},{\bar {\xi }},N({\bar {\xi }})]}$. Tämä on lauseen yleinen muoto.
7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Kielen kuvateoria

Wittgenstein esittelee Tractatuksessa ns. kielen kuvateorian, jonka mukaan oikein muodostetut lauseet ovat kuvia asiaintiloista. Esimerkiksi lause ”Kissa on pöydällä” kuvaa asiaintilaa, jossa kissaksi kutsuttu eläin on pöydällä.

Filosofisia ongelmia syntyy Wittgensteinin mukaan silloin, kun kieltä käytetään väärin esimerkiksi yrittämällä kuvata sellaista, mitä ei voi kuvata. Esimerkkinä tästä on maalauksen ja maailman vastaavuussuhde: maalaus voi esittää latoa, mutta maalaus ei voi esittää maalauksen ja ladon välistä esittämissuhdetta. "Missä esittämissuhde on?" kuuluisi wittgensteinilainen kysymys. Puhe sen puhumisesta, mistä ei voi puhua, herättää kysymyksiä monien omituiselta tai filosofiselta kuulostavien väitteiden luonteesta: ”Mikä on elämän tarkoitus?", ”Kuinka paha ihminen voi olla?", "Onko enemmän identtinen kuin epätosi vai maksalaatikko?".

Wittgensteinin mukaan kielen kuvateoria ei voi sanoa tällaisista (kahdesta ensimmäisestä) lauseista mitään, koska ne viittaavat mystisiin tuntemuksiin ja transsendentteihin ideoihin. Viimeinen esimerkkilause on sen sijaan järjetön jo tavanomaisen kieliopin kannalta.

Wittgensteinin mukaan filosofian tehtävänä on löytää kielelliset sekaannukset. Hän osoittaa, että mainitun kaltaiset kysymykset vievät ajatuksellisiin umpikujiin. Filosofinen erittely ei tuota tiedollisia väittämiä kuten luonnontieteet, vaan se on toimintaa, jonka tavoitteena on purkaa kielemme tuottamat mielettömyydet. Wittgenstein pitää esimerkiksi etiikasta ja estetiikasta puhumista mahdottomana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät etiikka ja estetiikka olisi elämässä oleellisia tekijöitä. Wittgenstein vain väittää, ettei niistä voi puhua sekaannuksista vapaalla kielellä. Lause ”Sinun pitäisi auttaa lähimmäistäsi” ei puhu maailmasta kuten "Kissa on pöydällä”. Kaikilla tosiasiaväitteillä on looginen rakenne (”Kissa on pöydällä” tai ”Kaloilla on kidukset”) ja ne ovat tosia tai epätosia vallitsevan asiaintilan perusteella. Lause ”Kissa on pöydällä” on tosi, jos kissa todellakin on pöydällä. Wittgenstein myös toteaa, että kieli voi vain kuvailla maailmaa, mutta se ei voi kuvata sitä miten se kuvaa maailmaa. Tätä kutsutaan semantiikan julkilausumattomuudeksi.

Vaikutus

Tractatuksen näkemys toimi pohjana loogisen empirismin alkuvaiheen metafysiikan kieltämiselle. Myöhemmin, etenkin analyyttisen filosofian valtakaudella esimerkiksi moraalifilosofia palautettiin mielekkään keskustelun piiriin. Tractatuksen näkemys kielestä liittyy oleellisesti tieteelliseen kielenkäyttöön. Wittgensteinin esittäessä sen mikä esitettävissä on, Tractatus ilmentää viittausta esittämättömään ja kielen tavoittamattomaan maailmaan.

Wittgenstein päätyi itsekin pitämään Tractatuksen näkemyksiä kielellisinä paradokseina:

»Kirjani muistuttaa tikkaita. Tarvitset sitä kiivetäksesi ylös, missä huomaat mitä tarkoitan.
Tämän jälkeen voit heittää tikkaat menemään.»

Otteita

»5.6. Kieleni rajat ovat maailmani rajat.»

»6.54. Lauseeni selventävät siten, että se, joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä, noustuaan niitä pitkin – niiden päällä – niiden yläpuolelle. (Hänen on niin sanoakseni heitettävä pois tikkaat kiivettyään niillä ylös.)»

»7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava (Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen)»

Teos populaarikulttuurissa

M. A. Numminen on säveltänyt teoksesta Tractatus-sarjan vuonna 1966, tehnyt musiikkivideot The General Form of a Truth-Function vuonna 1991 ja M. A. Numminen Sings Wittgenstein – Wovon man nicht sprechen kann vuonna 1993 sekä levyttänyt Tractatus-sarjan vuonna 1989 levylleen The Tractatus Suite.

Kirjallisuutta

• Wittgenstein, Ludwig: Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. ((Logisch-philosophische Abhandlung, 1921.) Suomentanut Heikki Nyman. 3. tarkistettu painos (1. painos 1971). Taskutieto, 70) Helsinki: WSOY, 1984 (5. painos 1997). ISBN 951-0-12171-1

Aiheesta muualla

• Tommi Uschanov: Wittgensteinin tractatus logiikan kritiikkinä (Arkistoitu – Internet Archive). Niin & näin 3/1998.