mahdollinen ruotsalaisten sotaretki Hämeeseen 1200-luvulla From Wikipedia, the free encyclopedia
Toinen ristiretki Suomeen on 1320-luvulla kirjoitetun Eerikinkronikan kuvailema ruotsalaisten sotaretki hämäläisiä vastaan 1200-luvun puolivälissä. Kronikan mukaan kristityt voittivat pakanalliset hämäläiset Birger-jaarlin johdolla ja aloittivat linnan rakentamisen Hämeeseen.
| Toinen ristiretki Suomeen | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Joseph Alanen, Hämeen valloitus, 1912. | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Birger-jaarli | hämäläiset | ||||||
| Komentajat | |||||||
| Birger Maununpoika | tuntematon | ||||||
Eerikinkronikan kronologian perusteella retken on ajoitettu tapahtuneen vuosina 1249–1250. Kronikka kertoo jaarlin olleen tällä sotaretkellä Ruotsin kuninkaan Eerik Sammalkielen kuollessa 2. helmikuuta 1250. Myös ajoitusta 1238–1239 on ehdotettu. Lyypekin kronikka puolestaan toteaa vuoden 1266 kohdalla: ”Birger-herttua pakotti Suomen kuulumaan Ruotsiin”.[1] Vaikka sotaretki olisi todella tapahtunut, ei sitä voida kuitenkaan pitää varsinaisena ristiretkenä, vaan niin sanottuna ledung-retkenä.[2]
Eerikinkronikka sisältää luvun Ristiretki tavasteja vastaan. Julius Ailio on tehnyt kronikan Hämeen sotaretkeä koskevasta osuudesta alla olevan vapaamuotoisen käännöksen, joka kuitenkin pyrkii olemaan uskollinen kronikan alkuperäiselle runomuodolle.
”Silloin käski kuningas Erik koko valtakuntaansa, sekä ritareita että ritarien vertaisia, niin talonpoikia kuin virkamiehiä, kuten herrain tapana on, sanomaan miehilleen, että hän tahtoi sotaan lähdettävän; niin käski hän heitä pakanamaalle, ja antoi vävylleen toimeksi olla heidän johtajanaan pitäen häntä siihen paraimpana. Vävy otti toimen mielellään vastaan, haluten lisätä herransa kunniaa; panivat kuntoon aseensa ja suojuksensa, uroot reippaat ja karskit; kypäriä, haarniskoja ynnä panssareita, jaettiin ja tehtiin paljon lisää. Joka mies valmistautui seudullaan, täyttäen kernaasti kuninkaan käskyn, vesille lykättiin laivat ja veneet; paljon ja isoja rahakääröjä avattiin ja annettiin niille, jotka erosivat kodeistaan, tietämättä takaisintulostaan; käsiään väännellen, itkun vallassa näkyi joukko vaimoja. Siltä oli (lähtijäin) mieli iloinen, koska retki lisäisi Jumalan kunniaa. Usea vanha isäin miekka temmattiin alas naulastaan, jossa se oli riippunut pitkän ajan. Ystävällisesti saatettiin lähtijät rantaan, siellä hyvästeltiin ja kättä puristettiin; monet punahuulet saivat silloin suukkosen, niin sydämestä lähtevän kuin milloinkaan, sillä toisille oli se viimeinen tapaaminen; moista sattuu moisen eron johdosta. Heitä tuuli kuljetti, he purjehtivat pois; pakanat myös varustautuivat, tietäen hyvin, että he tulisivat turmiota eikä laupeutta tuottamaan. Perillä kristityt laskivat satamaan; lukemattomain kultakeulain määrää mahtoivat pakanat olla näkemässä, itselleen murheeksi eikä huviksi. Kristityt menivät lippuineen maihin, heille luonnisti siellä hyvin. Heidän kilpensä ja kypäränsä välkkyivät, kautta maiden kulkeissaan; He tahtoivat halusta mitellä miekkojaan pakanallisten Hämäläisten kanssa, ja, niin kuin luulen heidän mielineen, saadakseen kultaa, hopeata ja karjalaumoja. Hämäläiset pakenivat; pakanat hävisivät, kristityt voittivat. Ken heistä hyvällä suostui kristityksi rupeamaan ja kasteen ottamaan, hän sai pitää tavaransa ja henkensä, ja elää rauhassa ilman riitaa. Ken pakanoista niin ei tahtonut, hänet peri kuolema. Kristityt rakensivat sinne linnan, asettaen siihen ystäviään ja lähimmäisiään. Linnan nimenä on Hämeen linna (Taffwesta borg), josta pakanoilla vielä on huolta, maa miehitettiin kristityillä, ja, niin kuin oletan, siten on vieläkin. Sama maa tuli kokonaan kristityksi, luulen, että se Venäjän kuninkaalta hukkaan meni.”
Perimätiedon mukaan ristiretkeläiset rantautuivat maihin hämäläisten satamassa, ”Portus Tavastorum”, jonka on tulkittu tarkoittavan Halikossa sijaitsevaa Rikalaa, ja marssi sieltä Hämeeseen.[3] K. E. F. Ignatiuksen tulkinnan mukaan hämäläisten satama olisi kuitenkin sijainnut Kokemäenjoen suulla.[4] Sotaretken seurauksena svealaisten vaikutusvalta Varsinais-Suomessa sekä Hämeessä alkoi kasvaa. Historialliset lähteet kertovat Hämeen voutina toimineen ennen vuotta 1297 Berthold-niminen henkilö.[5]
Ristiretkestä kertova Eerikinkronikka kirjoitettiin kymmeniä vuosia kuvattujen tapahtumien jälkeen 1320-luvulla ja se oli tarkoitettu pääasiassa poliittiseksi propagandaksi. Kronikan tehtävänä on Gisela Nordstrandhin mukaan toimia sopivana johdantona ja historiallisena esittelynä laatimisajankohtana hallinneelle kuningassuvulle. Mahdollisesti kirjoittajan väite ristiretken suuntautumisesta nimenomaan Hämeeseen liittyykin ajankohdan ankaraan taisteluun Novgorodia vastaan Karjalan ja Hämeen herruudesta. Samoin perustein kronikan kirjoittaja syytti karjalaisia Sigtunan hävityksestä vuonna 1187, vaikka tekijät olivat mahdollisesti Baltiasta. Yhden tulkinnan mukaan ristiretki liittyikin Hämettä laajemman Lounais- ja Etelä-Suomessa sijaitsevan alueen liittämiseen osaksi Ruotsin valtakuntaa.[6] Jörgen Weibull toteaa asian seuraavasti: ”Todellinen Suomen valloitus pantiin alulle Birger jaarlin hallituksen aikana”.[7]
Toinen ristiretki ajoitetaan joko vuoteen 1238/39, mikä on nykytutkimuksessa jo jäänyt sivuun, ja oletettuun Hämeen kapinaan tai vuoteen 1248/49. Jälkimmäinen ajoitus perustuu Eerikinkronikan sisäiseen kronologiaan. Esimerkiksi Jarl Gallén ja Gisela Nordstrandh pitivät sitä virheellisenä.[8][9]
Eerikinkronikan kommentaarin laatinut Rolf Pipping puolestaan on puolustanut vuosiluvun oikeellisuutta. Hän osoitti, että alun perin P.A. Munchin teoksessa Det norske folks historie (1852) teoria Birger Jaarlin oleskelusta kesällä 1249 Norjan rajalla perustui lähteen väärään tulkintaan. Lähde eli Haakon Haakoninpojan saaga[10] kun puhuu keväästä, jolloin kuningas Haakon lähtee talven vieton jälkeen Oslosta kohti Lödöseä tapaamaan Birger Jaarlia eikä suinkaan kesästä, ja kuten Pipping huomauttaa, Birger on saattanut olla Norjan rajalla jo maaliskuussa.[11] Tosin 1200-luvulta peräisin oleva Morkinskinna kertoo vastaavasta Maunu Paljassäären liikkeelle lähdöstä talven jälkeen Oslonvuonosta luvussa 55, (Maunu Paljassäären saaga) sanoin: ”keväällä kynttilänmessun aikaan hän purjehti pois...” (sama vieläkin suomalaisessa sananlaskussa: ”kevättä kynttelistä” eli kevät alkoi keskiaikaisen käsityksen mukaan täällä pohjoisessa kynttelinpäivästä 2.2.). Tapaaminen on saattanut näin ollen olla jo helmikuussakin.[12] Pippingin mukaan Birgerin sijoittaminen kesäksi 1249 Norjan rajalle ei siis perustu lähteeseen, vaan vain lähteen virhetulkintaan. Gallén ei lainkaan huomioinut Pippingin tutkimusta.
Jouko Vahtola on puolestaan esittänyt omana hypoteesinaan, että ristiretki olisi tehty vasta 1250-luvun lopulla. Tästä hypoteesistaan hän tosin on myöhemmin tinkinyt Suomen historian pikkujättiläisessä (2003).[13] Vahtola perusteli ajoitustaan paavi Aleksanteri IV:n Uppsalan valitulle arkkipiispalle vuonna 1257 lähettämällä ristiretkibullalla.[14] Aleksanterin myöhempi seuraaja Gregorius X toteaa kuitenkin omassa ristiretkibullassaan Upsalan arkkipiispalle 9.1.1275 että ”toivottua hedelmää ei koitunut edellä mainitusta paavi Aleksanterin kirjeestä”.[15] Vahtolan ajoitusta on pidetty virheellisenä.[16]
Useat ajoitusta koskevat pohdinnat lähtevät ajatuksesta, että Birger-jaarlin retki olisi ollut niin sanottu ledung-retki. Kuitenkin ruotsalaisissa annaaleissa (Annales 1208–1288)[17] kerrotaan, että Sparrsätran taistelun jälkeen vuonna 1247 siirryttiin veroledungiin, eli vanha ledungjärjestelmä on tuolloin korvattu verosuorituksilla. Yhtäpitävästi tämän kanssa Eerikinkronikka kertoo sotaretken kestäneen talven yli, mikä ei ollut ledung-retkillä mahdollista. 1200-luvun alkuvuosikymmeninä oli Itämeren piirissä huomattu Baltian valloituksen yhteydessä talven sopivan paremmin uuden länsimaisen aseistuksen käyttöön kuin kesän. Raskaan ratsuväen käyttö oli helpompaa jäätyneellä maankamaralla, kun soista ja niillä tapahtuvista väijytyksistä ei ollut samanlaista vaaraa kuin kesällä. Jäätyneitä jokiuomia ja järviä pitkin oli helpompi edetä, ja väijytyksiä oli samoin lehdettömissä metsissä helpompi välttää. Talvisodankaynti takasi näin selvän etulyönnin vastustajaan nähden.[18] Ratsuväen siirtoon tarvittiin uusia tilavia aluksia, koggeja, jotka olivat jo 1200-luvun alussa Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan mukaan mahdollistaneet ristiretkeläisarmeijoiden siirron Keski-Euroopasta Baltiaan. Niiden kantokyky oli huomattavasti suurempi kuin vanhempien noin viidenkymmenen miehen soutamien alusten, joita muun muassa virolaiset olivat käyttäneet ja venäläisten kronikoiden mukaan myös suomalaiset todennäköisesti käyttivät.[19] Ruotsalaiset olivat solmineet suuren laivaston omaavan Lyypekin kanssa kauppasopimuksen, joka epäilemättä takasi heille tarvittaessa tarvittavan määrän koggeja joukkojen ja ratsuväen siirtoon.[20] Tämän sopimuksen on Kjell Kumlien ajoittanut jo yhtä hyvin vuosiin 1248 tai 1249 kuin aiemmin otaksuttuihin vuosiin 1250 tai 1251.[21]
Katolisen kirkon näkökulmasta pohjoinen Itämeren alue oli 1200-luvulla vielä suurelta osin pakanallista aluetta, ja kirkon tavoitteena oli alueen lukuisten kansojen käännyttäminen katoliseen uskoon. Käytännössä tavoitetta ajoivat alueen katolista uskoa tunnustaneet kuninkaat sekä ristiretkeläiset, jotka saivat kristinuskon nimissä valloittaa uusia alueita hallintaansa. Henrikin Liivinmaan kronikka kertoo 1100-luvun lopulla alkaneesta Baltian verisestä käännyttämisestä katoliseen uskoon pääasiassa saksalaisten kalparitareiden ja tanskalaisten toimesta. 1100-luvulla kristinusko oli vakiintunut Ruotsissa, ja sen orastava valtakunta pyrki myös kilpailemaan Saksan ja Tanskan kanssa vaikutusvallasta Itämerellä taistelemalla pakanoita vastaan. Baltian sotaretki päättyi kuitenkin ruotsalaisten osalta vuonna 1220 saarenmaalaisten tuhotessa heidän sinne perustaman linnoituksen.[22]
Ruotsin kuningas Eerik Pyhä oli mahdollisesti tehnyt myöhemmin laaditun Pyhän Eerikin legendan mukaan niin sanotun ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan ja muiden tarunomaisten lähteiden mukaan englantilainen piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Kirkollisen organisaation vakiinnuttaminen todennäköisesti on aiheuttanut suomalaisissa samanlaisia vastareaktioita kuin Baltiassa, tai kuten esimerkiksi Lalli-taru tai Hämeen kapina kertovat. On kuitenkin todennäköistä, että läntisen tai itäisen kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä.
Suomen heimoilla ja ruotsalaisilla oli kuitenkin myös yhteistyötä ennen toista ristiretkeä Suomeen. Novgorodin kronikan mukaan ruotsalaisten, norjalaisten, varsinaissuomalaisten ja hämäläisten sotajoukko oli tehnyt vuonna 1240 sotaretken Inkeriin, joka päättyi Nevan taisteluun.
Skänningessä helmi-maaliskuussa vuonna 1248 pidetyn suuren kirkolliskokouksen päätösasiakirjassa, jossa säädettiin muun muassa piispan kinkerin eli kestityksen järjestämisestä piispan tarkistusmatkoilla eri Ruotsin hiippakunnissa, ei sanallakaan mainita Suomea.[23] J. W. Ruuthin mukaan Suomen hiippakunta olisi ehdottomasti pitänyt mainita kyseisen kokouksen päätösasiakirjassa, mikäli Suomi tuolloin olisi kuulunut Ruotsin valtakuntaan.[24] Suomen piispa mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsin piispojen luetteloissa 11. helmikuuta 1253.[25] Muun muassa Tuomas Heikkilän mukaan tämä on ”samalla ensimmäinen lähdemaininta, jossa Suomi esiintyy selkeästi Ruotsin osana”.[26]
Paavi Gregorius IX:n Upsalan arkkipiispalle joulukuussa 1237 lähettämän kirjeen perusteella hämäläiset olivat hylänneet katolisen uskon ja kääntyneet takaisin muinaisuskoon. Tiedot kapinasta perustuvat paavin kirjeeseen, jonka sanamuotoilut noudattavat keskiaikaisen kansliakielen stereotyyppisiä ilmaisuja eivätkä välttämättä kerro tositapahtumista.[27] Tapahtumaa on perinteisessä historiankirjoituksessa kutsuttu hämäläisten kapinaksi. Kirjeessä paavi kehotti Upsalan arkkipiispaa ja katolisia miehiä lähtemään sotaretkelle hämäläisiä vastaan.
C.F. Meinander esitti vuonna 1983 artikkelissaan Suomen ruotsalaisasutuksen saaneen alkunsa Birger-jaarlin sotaretken yhteydessä.[28] Tällöin Suomen etelärannikolle annettiin nimeksi Uusimaa. Myös Etelä-Pohjanmaan rannikot saivat tuolloin ruotsalaisasutuksen. Ensimmäinen kirjallinen lähde ruotsalaisasutuksesta Suomen mantereelta on vuodelta 1303 ja ensimmäinen maininta ruotsalaisten maahanmuutosta on Eerikinkronikasta vuosilta 1320–1340, joka kertoo Birgerin asuttaneen maan ”kristityillä miehillä”. Tämä saattaa viitata siihen, että ainakin osa Birgerin sotajoukosta jäi Suomeen ja sai täältä maita palkkioksi osallistumisestaan sotaretkeen.[29]
Tähän viittaa myös Harri Nevanlinnan havainto vuodelta 1985, jonka mukaan ruotsalaisasutuksen saapuessa Suomeen 1200-luvulla se oli miesvaltaista ja vähälukuista ja sekoittui nopeasti paikalliseen väestöön niin että valtaosa Suomen ruotsinkielisen väestön geeniperinnöstä on suomalaista perintönä sekoittumisvaiheen naispuolisesta väestöstä.[30]
Meinanderin mukaan mitään arkeologista todistusaineistoa Birger-jaarlin sotaretkeä edeltäneestä ruotsalaisasutuksesta ei ole todennettavissa. Esimerkiksi Ruotsille tyypilliset vanhemmat kivikirkot puuttuvat Suomesta tyystin. Meinanderin mukaan myös Suomen rannikot olivat hyvin vaikeasti asuttavia Itämerta ennen 1200-luvun puoliväliä piinanneen merirosvoilun takia. Vielä kesällä 1226 saarenmaalaiset ryöstivät Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan mukaan Ruotsista itselleen naisia orjikseen. Saman kronikan mukaan myös kuurilaiset olivat tuolloin Itämeren riesana, Eerikinkronikan mukaan myös karjalaiset. Niinpä vastapäätä Suomea sijaitsevan Viron rannikot olivat vielä vuoden 1238 jälkeen laaditun tanskalaisen veroluettelon Liber Census Daniaen mukaan vielä autioita.[31]
Lars Huldén on osoittanut ruotsalaisasutusta edeltäneitä vanhoja suomalaiskyliä olleen kuitenkin suojaisissa paikoissa pitkin rannikoita, mutta ne eivät sijaintinsa puolesta ole näkyneet Suomenlahdella merelle. Myös Huldén ajoittaa ruotsalaisasutuksen synnyn 1200-luvulle.[32] Kauko Pirinen puolestaan on katsonut myös ”Ahvenanmaan kuuluneen Turun hiippakuntaan 1200-luvun puolivälissä kun kirkollisen verotusjärjestelmän perusteet on laskettu” ja ”kirkollisen verotuksen olevan Ahvenanmaalla siinä määrin samankaltainen kuin Suomen ruotsalaisalueilla ja vastaavasti Ruotsin oloista poikkeava”.[33] Lars Hellbergin mukaan Ahvenanmaan nykyinen ruotsalaisasutus on nimistönsä valossa samanaikaista ja samankaltaista kuin muukin suomalaisasutus ja sitä on edeltänyt kiinteä, maataviljelevä suomalaisasutus.[34] Näin ollen on syytä olettaa myös Ahvenanmaan saaneen nykyisen ruotsinkielisen väestönsä vasta 1200-luvun puolivälistä lähtien[35], varsinkin kun Ahvenanmaan vanhin kivikirkko on ajoitettu 1280-luvulle.[36] Vanhin Ahvenanmaata koskeva asiakirjalähde on päivätty 3.5.1281.[37]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
