Toinen buurisota

Toinen buurisota käytiin vuosina 1899–1902. Siinä vastakkain olivat Brittiläinen imperiumi ja toisella puolella buurien perustamat Oranjen vapaavaltio ja Transvaal. Buurit hävisivät sodan, jolloin heidän valtionsa menettivät itsenäisyytensä ja ne liitettiin Brittiläiseen imperiumiin.

Toinen buurisota
Osa buurisotia
Buurisotilaita Spioenkopissa
Päivämäärä: 1899–1902 Paikka: Etelä-Afrikka, Swazimaa Lopputulos: Britannian voitto
Osapuolet
Britannia  Australia  Uusi-Seelanti Kanada Kapmaa Rhodesia Brittiläinen Intia Ceylon	Oranjen vapaavaltio Transvaal
Komentajat
Robert Gascoyne-Cecil Redvers Buller Frederick Roberts Herbert Kitchener Robert Baden-Powell Rudolph Lambart	Paul Kruger Louis Botha Martinus Steyn Christiaan de Wet
Tappiot
22 000 kuoli	6 500 kuoli

Tausta

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta, joka leviää Pretorian eteläpuolella vajaat sata kilometriä itään ja 50 kilometriä länteen. Löydön tuomasta hyödystä huolimatta Transvaalin presidentti Paul Kruger lausui kaukonäköisesti: "Riemuitsemisen sijaan teidän olisi parempi vuodattaa kyyneleitä, sillä tämän kullan takia maamme kylpee vielä veressä".

Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Johannesburgin kaupunki syntyi hökkelikylästä lähes yhdessä yössä, kun uitlanderit (ulkomaalaiset) leiriytyivät kaivosten lähelle. Pian uitlandereita oli Randilla enemmät kuin buureja, mutta he pysyivät kuitenkin koko Transvaalissa vähemmistönä. Afrikaanit hermostuivat ja närkästyivät uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Kultakaivosteollisuutta verotettiin raskaasti, mihin vastauksena uitlanderit ja brittiläiset kaivosten omistajat yrittivät kaataa buurihallituksen. Vuonna 1895 Cecil Rhodes sponsoroi epäonnistuneen vallankaappauksen, johon liittyi aseellinen isku, Jamesonin hyökkäys.

Epäonnistunut yritys saada paremmat oikeudet briteille toimi tekosyynä armeijoiden kasvattamiselle Kapmaassa, sillä useat tärkeistä brittiläisistä siirtomaaherroista tukivat buurivaltioiden liittämistä Ison-Britannian valtakuntaan. Heihin kuului muun muassa Kapmaan kuvernööri Sir Alfred Milner, Ison-Britannian siirtomaasihteeri Joseph Chamberlain ja kaivosyhtymien omistajat kuten Alfred Beit, Barney Barnato ja Lionel Phillips. Varmoina siitä, että buurit häviäisivät, he yrittivät hätiköidä sotaa.

Oranjen vapaavaltion presidentti Marthinus Steyn kutsui Milnerin ja Krugerin neuvotteluihin Bloemfonteiniin. Neuvottelut alkoivat 30. toukokuuta 1899, mutta katkesivat pian. Syyskuussa 1899 siirtomaaministeri Joseph Chamberlain lähetti uhkavaatimuksen, jossa hän vaati täyttä tasavertaisuutta Ison-Britannian kansalaisille Transvaalissa.

Kruger, joka oli varma, että sota syttyisi, lähetti samanaikaisesti oman uhkavaatimuksensa, jossa hän antoi briteille 46 tuntia aikaa siirtää joukot pois Transvaalin rajalta, tai Transvaal liittoutuneena Oranjen vapaavaltion kanssa aloittaisi sodan.

Ensimmäinen vaihe: Buurien offensiivi lokakuusta joulukuuhun 1899

Sota julistettiin 12. lokakuuta 1899 ja buurit iskivät ensin valtaamalla alueita Kapmaasta ja Natalista lokakuun 1899 ja tammikuun 1900 välillä. Tätä seurasi buurien joitakin varhaisia voittoja kenraali Redvers Bulleria vastaan. Buurit onnistuivat myös piirittämään Ladysmithin, Mafekingin (jonka joukkoja komensi Robert Baden-Powell) ja Kimberleyn kaupungit.

Ruoan vähennyttyä riittämättömäksi alkoi piiritys verottaa Ladysmithiä, Mafekingiä ja Kimberleytä puolustavia brittisotilaita sekä siviileitä. Mafekingissä Sol Plaatje kirjoitti ”Näin ensimmäistä kertaa hevosen lihaa käytettävän ihmisten ruokana”. Piirityksessä olleita kaupunkeja pommitettiin jatkuvasti tykistöllä ja tämän takia kadut olivat erittäin vaarallisia paikkoja liikkua. Kimberleyn piirityksen lopussa odotettiin buurien kiihdyttävän keskityksiään, joten ihmisiä kehotettiin menemään kaivoksiin piiloon. Kaupungin väestö panikoi ja ihmisiä virtasi kaivoksiin 12 tunnin ajan. Vaikka keskitystä ei koskaan tullutkaan, ei se auttanut alentamaan siviiliväestön ahdinkoa.

Joulukuun puoliväli osoittautui vaikeaksi brittiarmeijalle. Mustana viikkona (10.-15. joulukuuta 1899) tunnettuna aikana britit kärsivät sarjan tuhoisia tappioita. Stormbergin taistelussa 10. joulukuuta kenraali Sir William Gatacre komensi 3 000:ta miestä, joiden tehtävänä oli lyödä buurien hävitysretket Kapmaasta, ja yritti vallata takaisin rautatiesolmun noin 80 km etelään Oranje-joesta. Gatacre valitsi hyökkäävänsä buurien asemiin yli jyrkän kiviseinämän. Hyökkäyksessä kaatui tai haavoittui 135 sotilasta, lisäksi Gatacre menetti kaksi tykkiä ja noin 600 miestä antautuneina. Magersfonteinin taistelussa 11. joulukuuta 14 000 brittisotilasta Paul Sanford Methuenin alaisuudessa yritti taistella tiensä buurien linjojen läpi vapauttaakseen Kimberleyn piirityksestä. Buurien komentajat Koos de la Rey ja Piet Cronjé kaivoivat taisteluhautansa ennakkoluulottoman suunnitelman mukaan antaakseen kiväärimiehilleen suuremman kantomatkan. Heidän suunnitelmansa toimi. Britit lyötiin kiistattomasti ja he kärsivät 120 miehen tappiot kuolleina ja 690 haavoittuneina, mikä esti brittejä vapauttamasta Kimberleytä ja Mafekingiä. Koko viikon aallonpohja oli Colenson taistelu 15. joulukuuta, jossa Redvers Bullerin komentamat 21 000 brittisotilasta yrittivät ylittää Tugela-joen vapauttaakseen Ladysmithin, jossa 8 000 Louis Bothan komentamaa buuria oli odottamassa heitä. Tykkitulen ja tarkan kivääritulen yhdistelmän ansiosta buurit onnistuivat lyömään kaikki brittien yritykset ylittää joki. Britit kärsivät 1 127 miehen tappiot ja vetäytyessään joutuivat hylkäämään 10 tykkiä, jotka buurit myöhemmin valtasivat. Buurit kärsivät alle 40 miehen tappiot.

Toinen vaihe: Brittien offensiivi tammikuusta syyskuuhun 1900

Kuollut buurisotilas Spioenkopin taistelussa.

Suomalaisia ja pohjoismaisia buurien puolelle värväytyneitä vapaaehtoisia vuonna 1901.

Britit kärsivät lisää tappioita yrityksissään vallata Ladysmith Spionkopin taistelussa 19. 19.-24. tammikuuta 1900. Redvers Buller yritti uudelleen ylittää Tugela-joen Colensosta länteen, mutta Louis Botha löi hänen joukkonsa jälleen. Taistelun jälkeen britit olivat kärsineet noin 1 000 kaatuneen tappiot, buurien kärsiessä noin 300 kaatuneen tappiot. Buller yritti vielä kerran 5. helmikuuta Val Krantzissa, mutta kärsi jälleen tappion.

Vasta 14. helmikuuta vahvistusten saapuessa lordi Frederick Robertsin alaisuudessa olleet britit pystyivät käynnistämään vastahyökkäyksen varuskuntien vapauttamiseksi. Kenraali John Frenchin johtama ratsuväkidivisioona vapautti Kimberlyn 15. helmikuuta. Paardebergin taistelussa 18.-27. helmikuuta Roberts lopulta löi buurit ja onnistui pakottamaan kenraali Cronjén antautumaan 4 000 miehensä kanssa. Tämä heikensi buurien voimia huomattavasti ja mahdollisti Ladysmithin vapautuksen seuraavana päivänä. 18. toukokuuta tapahtunut Mafekingin vapautus synnytti lähes mellakkamaista juhlintaa Englannissa. Tämän jälkeen britit työntyivät kahteen valtioon ja valtasivat Oranjen vapaavaltion pääkaupungin Bloemfontein 13. maaliskuuta ja Transvaalin pääkaupungin Pretorian 5. kesäkuuta.

Brittiläiset tarkkailijat uskoivat sodan olevan jo ohitse, kun kaksi pääkaupunkia oli vallattu. Kuitenkin buurit tapasivat uudessa pääkaupungissa, Kroonstadissa ja suunnittelivat aloittavansa sissisodan brittien huolto- ja yhteyslinjoja vastaan. Ensimmäinen tämän uuden sodankäynnin taistelu käytiin Sanna's Postilla 31. maaliskuuta, kun Christiaan de Wetin komentamat 1 500 buuria hyökkäsivät Bloemfonteinin vesilaitokseen noin 37 kilometriä kaupungista itään ja väijyttivät raskaasti vartioidun brittisaattueen. Tuloksena 155 brittisotilasta kaatui, 7 tykkiä, 117 vankkuria kaapattiin ja 428 brittisotilasta jäi vangiksi. Yksi viimeisimmistä virallisista taisteluista tapahtui Diamond Hillillä 11.-12. kesäkuuta, lordi Robertsin yrittäessä työntää viimeisetkin jäänteet buurien kenttäarmeijasta iskuetäisyyden toiselle puolelle Pretoriasta. Vaikka Roberts onnistui lyömään buurit pois mäeltä, Louis Botha ei kuitenkaan nähnyt tätä tappiona, sillä hän aiheutti briteille 162 miehen tappiot kärsien itse vain 50 miehen tappiot. Tämä taistelu lopetti viralliset sotilasoperaatiot maassa ja aloitti uudenlaisen sodankäynnin.

Kolmas vaihe: Sissisota syyskuusta 1900 toukokuuhun 1902

Vaikka buurit lyötiin taistelukentällä, he kieltäytyivät myöntämästä tappiota ja monet heistä pakenivatkin metsiin ja käynnistivät pitkällisen sissisodan, joka muuttui brutaalimmaksi loppuaan kohden. Buurisissit alkoivat iskeä rautateitä ja lennätinlinjoja vastaan eri puolilla Transvaalia, Oranjen vapaavaltiota ja jopa Kapmaan sisällä. Heidän uudet taktiikkansa muuttivat sodan taktiikkaa ja tekivät perinteiset suuret brittimuodostelmat tehottomiksi.

Brittiläisten uusi komentaja, lordi Kitchener, vastasi haasteeseen rakentamalla piikkilangalla ympäröityjä paaluvarustuksia, pieniä kivestä rakennettuja rakennuksia, joilla hän pyrki rajoittamaan sissien liikkumisen pienelle alueelle jossa heidät pystyttäisiin helposti tuhoamaan. Yleensä paaluvarustuksien välimatka oli noin 900 metriä. Paaluvarustuksien välissä usein kulki rautalankaa, johon oli kiedottu peltitölkkejä tai valoraketteja – joskus jopa ladattuja kivääreitä linjan suuntaisesti – ilmoittamaan liikkeistä linjan yli ja estämään sitä. Tammikuun 1901 ja sodan lopun välillä noin 8 000 paaluvarustusta oli rakennettu lähes 6 000 kilometrin matkalle. Jokaista paaluvarustusta miehitti aliupseeri sekä noin kuusi muuta miestä. Luutnantti oli vastuussa kolmesta tai neljästä varustuksesta. Lopulta briteillä oli noin 450 000 brittiläis- ja siirtomaalaissotilasta maassa.

Maaliskuussa 1901 Kitchener alkoi käyttää poltetun maan taktiikkaa ja alkoi riisua maaseutua kaikesta, mikä saattaisi olla hyödyksi buurisisseille – karja takavarikoitiin, sadot ja maatilat poltettiin, kaivot myrkytettiin – ja siirsi alueella asuneet perheet väkisin keskitysleireille.

Taktiikka johti sodan loppuun mennessä 30 000 maatilan ja noin 40 pienen kylän tuhoon. Kaikkiaan 116 572 buurimiestä, -naista ja -lasta siirrettiin keskitysleireille. Määrä oli noin neljännes koko buuriväestöstä. Lisäksi leireille suljettiin noin 120 000 mustaa afrikkalaista. Tämä taktiikka nopeasti tuhosikin buurien taistelutahdon ja huoltolinjat. Joulukuuhun 1901 mennessä monet leireille joutuneista oli päästetty lähtemään ja monet miehistä liittyivät kahteen uuteen rykmenttiin jotka taistelivat brittien rinnalla, the Transvaal National Scouts ja Orange River Volunteers, saadakseen sodan loppumaan nopeasti. Sota loppui 31. toukokuuta 1902^[1].

Keskitysleirit

Keskitysleirit buurisodassa perustettiin alun perin turvapaikaksi niille, jotka olivat menettäneet asuinpaikkansa sodan jaloissa. Kuitenkin Kitchenerin uuden taktiikan mukana yhä useampia ihmisiä siirrettiin kodeistaan leireille, jotta buurisissien huoltaminen hankaloituisi. Leirejä rakennettiin lisää ja muutettiin vartioiduiksi vankiloiksi. Idea oli ennen kaikkea inhimillinen, kun sitä suunniteltiin Lontoossa, mutta toteutus ei yltänyt suunnitelmien tasolle. Buurisodan leirien katsotaankin olevan ensimmäisiä keskitysleirejä (myös Yhdysvaltain sisällissodassa syntyneitä leirejä on sanottu ensimmäisiksi).

Keskitysleiri

Buureja varten rakennettiin kaiken kaikkiaan 45 teltoitettua leiriä. 28 000 vangiksi jääneestä buurimiehestä 25 630 lähetettiin toisaalle, pääasiassa Isoon-Britanniaan. Täten suurin osa leireille jääneistä buureista oli naisia ja lapsia.^[2]

Mustia afrikkalaisia varten rakennetuissa 64 leirissä enemmistö oli miehiä. Vaikka mustat afrikkalaiset olikin siirretty pakolla buurialueilta, ei heitä nähty brittihallinnon vihollisina ja heitä käytettiinkin usein palkattuna työvoimana.

Olot leireillä olivat epäterveelliset ja ruoka-annokset niukkoja. Yhä taistelevien miesten vaimot ja lapset saivat vielä normaaliakin pienemmät annokset ruokaa. Huono ravintotilanne ja hygienia johtivat epidemioihin kuten tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Tämä yhdistettynä sairaalatilojen puutteeseen johti suureen määrään kuolleita - sodanjälkeinen raportti kertoo että 27 927 buuria (joista 22 074 oli lapsia). Kaikkiaan 25% buurivangeista menehtyi.^[2]

Mustien leireillä 14 154 mustaa afrikkalaista oli kuollut nääntymiseen, sairauksiin ja heitteillejättöön. 12% mustista afrikkalaisista kuoli (viimeaikaiset tutkimukset asettavat mustien afrikkalaisten kuolonuhrit noin 20 000 uhrin paikkeille).

Palattuaan Britanniaan the South African Women and Children's Distress Fundin edustaja Emily Hobhouse teki paljon työtä julkistaakseen vankien ahdingon vierailtuaan useilla leireillä Oranjen vapaavaltiossa. Hänen viisitoistasivuinen raporttinsa nostatti julkisen metelin ja johti hallituksen komission perustamiseen. Fawcettin komissio kiersi leirejä elokuusta joulukuuhun 1901 ja vahvisti Hobhousen raportin. He olivat erittäin kriittisiä leirien hoidon suhteen ja tekivät useita parannusehdotuksia, esimerkiksi ravinnon parantamiseksi ja lääkintähuollon jakamiseksi. Helmikuuhun 1902 mennessä leirien vuosittainen kuolinvauhti laski ensin 6,9 prosenttiin ja myöhemmin 2 prosenttiin.^[2]

Ulkomaille lähetetyt sotavangit

Ensimmäinen suuri joukko ulkomaille lähetettyjä vankeja koostui brittien 21. lokakuuta 1899 Elandslaagten taistelussa kaappaamista buurisotilaista.^[3] Ensin suurin osa buurivangeista pidettiin laivoissa, mutta määrien kasvaessa britit päättivät etteivät halua säilyttää heitä paikallisesti. 400 vangin nappaaminen helmikuussa 1900 toimi avaintapahtumana ja britit tajusivat, etteivät he kykene pitämään kaikkia vankeja Etelä-Afrikassa.^[4] Britit pelkäsivät pääasiassa, että ystävällismieliset paikalliset saattaisivat vapauttaa vangit. Lisäksi briteillä oli jo ongelmia huoltaa omat joukkonsa Etelä-Afrikassa eivätkä halunneet lisätä taakkaansa huoltamalla vankeja ja päättivät lähettää suurimman osan vangeistaan ulkomaille.

Ensimmäinen merentakainen (ei Afrikan mantereella) käyttöön otettu leiri toimi Saint Helenassa, jonne lopulta saapui yhteensä noin 5 000 sotavankia. Samankokoinen määrä lähetettiin myös Ceyloneille (Sri Lanka). Muut sotavangit lähettiin Bermudaan ja Intiaan. Osa sotavangeista lähetettiin brittiläisen imperiumin ulkopuolelle, eniten^[5] (1443) buureja lähetettiin Portugaliin.

Sodan loppu

Kaiken kaikkiaan sota maksoi noin 75 000 ihmishenkeä. Näistä 22 000 oli brittisotilaita (7 792 taisteluissa, loput sairauksiin), 6 000-7 000 buurisotilaita, 20 000-28 000 buurisiviilejä ja ehkä 20 000 mustaa afrikkalaista. Viimeiset buurit antautuivat toukokuussa 1902 ja sota loppui Vereenigingin rauhansopimukseen samassa kuussa. Buureille annettiin 3 000 000 puntaa korvauksina ja heidän luvattiin lopulta saavan itsehallinnon, joka muodostettiin nimellä Etelä-Afrikan unioni vuonna 1910. Sopimus lopetti Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion olemassaolon itsenäisinä buurivaltioina ja lisäsi ne Brittiläisen imperiumin osiksi.

Sodan vaikutus Ison-Britannian kotimaan politiikkaan

Sota osoitti selvästi brittien myöntymättömyyspolitiikan vaarat ja syvensi Ison-Britannian sulkeutumista. Pääministeri lordi Salisbury kutsui vuoden 1900 parlamenttivaalit, jotka tunnetaan myös nimellä ”khakivaalit”, tuoreiden voittojen aiheuttaman innostuksen mukana. Maassa oli paljon kansalliskiihkoista innostusta sodan tämän vaiheen menestyksestä ja konservatiivinen puolue voittikin vaalit.

Kuitenkin kannatus heikkeni, kun kävi selväksi että sota ei olisi helppo ja venyisi. Poltetun maan taktiikasta ja keskitysleirien oloista syntyi kova julkinen polemiikki. Kävi myös selväksi, että Ison-Britannian terveydenhuolto ei ollut hyvässä kunnossa: lähes 40% alokkaista oli sopimattomia sotilaspalvelukseen, sillä he kärsivät riisitaudista ja muista köyhyyteen liittyvistä sairauksista. Tämä kaikki osui samaan aikaan kuin yleinen huolestuminen Ison-Britannian köyhien asemasta.

Kiinalaisten työläisten käyttö sodan jälkeen uusissa kruununsiirtomaissa aiheutti myös inhoa Isossa-Britanniassa. Työläisiä pidettiin usein surkeissa oloissa, he saivat vain pientä palkkaa ja heiltä kiellettiin kanssakäyminen paikallisväestön kanssa - tämä johti uuteen julkiseen šokkiin, kun tuli julki homoseksuaalisia tapauksia niiden työläisten joukossa, jotka eivät pystyneet käyttämään prostituoitujen palveluita. Jotkut uskovat, että kiinalaisten työläisten ongelma voidaan nähdä sodan aiheuttaman antipatian huippukohtana.

Monet irlantilaiset nationalistit sympatisoivat buureja, sillä he näkivät heidät brittiläisen imperialismin sortamana kansana aivan kuten itsensäkin. Pieni joukko irlantilaisia vapaaehtoisia lähtikin taistelemaan buurien rinnalle huolimatta siitä, että brittien joukoissa taisteli monia heidän irlantilaisia maamiehiään. Englannissa ”Pro buuri” -kampanja laajeni kirjailijoiden usein ihannoidessa buurien yhteiskuntaa.

Sodan hoidon synnyttämän julkisen levottomuuden tuloksena pidettiin vuoden 1906 parlamenttivaalit, jossa konservatiivit menettivät 246 paikkaa parlamentissa jättäen heille vain 156 paikkaa ja liberaalien saadessa murskavoitolla 216 paikkaa lisää nostaen heidän määränsä 399:ään.

Muun imperiumin osallistuminen

Suurin osa brittien lipun alla taistelleista miehistä tuli Isosta-Britanniasta tai Etelä-Afrikasta. Kuitenkin toisessa buurisodassa pieni määrä tuli muista brittiläisen imperiumin maista. Jokaisella näistä maista oli omat sisäiset kiistansa siitä, pitäisikö heidän pysyä sidoksissa Isoon-Britanniaan vai vaatia täyttä itsenäisyyttä. Tämä kiista ajautui lopulta kiistelyksi siitä pitäisikö heidän auttaa Isoa-Britanniaa vai ei. Vaikkakin imperiumin mailla ei ollut täyttä valtaa ulkopolitiikkansa suhteen, saivat he valita kuinka paljon ja missä muodossa he antaisivat apua. Lopulta Kanada, Uusi-Seelanti ja Australia jokainen päättivät lähettää vapaaehtoisia avustamaan brittejä, mutta eivät tehneet sitä tarpeeksi nopeasti tai tarpeeksi suurissa määrissä, jotta ne olisivat vaikuttaneet sodan lopputulokseen.

Kanada

Aluksi Kanadan pääministeri Wilfrid Laurier pyrki pitämään Kanadan sodan ulkopuolella. Kanadan hallitus oli jakautunut kahtia pääasiassa osallistumista vastustavien kanadanranskalaisten ja osallistumista kannattavien välillä. Lopulta Kanada lupautui lähettämään vapaaehtoisia, materiaalia ja kuljetuskalustoa Etelä-Afrikkaan, kunhan Iso-Britannia maksaisi heidän palkkansa ja muut kulut sekä palauttaisi heidät Kanadaan palveluksen loppuessa. Buurisota oli ensimmäinen sota, jossa suuri määrä kanadalaisia palveli ulkomailla.

Paardeburgin taistelu helmikuussa 1900 oli ensimmäinen kerta, kun kanadalaiset joukot osallistuivat taisteluun.

Loppujen lopuksi lähes 7 000 kanadalaista vapaaehtoista palveli Etelä-Afrikan sodassa. Kuitenkin suurin osa saapui vasta vihollisuuksien loputtua muiden palvellessa varuskunnissa vapauttaen britit taistelemaan etulinjassa. Arviolta 277 kanadalaista kuoli sodassa. Kanadalaisista 89 kaatui taistelussa, 135 kuoli tauteihin tai onnettomuuksiin ja lisäksi 252 haavoittui.

Australia

Osana brittiläistä imperiumia, Australian siirtokunnat tarjosivat sotilaita Etelä-Afrikan sotaan. Ainakin 12 000 miestä palveli kuuden siirtokunnan, tai (vuodesta 1901 eteenpäin) Australian kansainyhteisön nostattamissa joukkioissa. Noin yksi kolmasosa miehistä värväytyi kaksi kertaa. Moni värväytyi suoraan brittien Etelä-Afrikan osastoihin tai paikallisosastoihin. Noin 600 australialaista kaatui buurisodassa, noin puolet taistelussa ja puolet tauteihin.

Australialaiset palvelivat pääosin jokaisesta siirtokunnasta muodostetuissa yksiköissä, joita kutsuttiin nimellä ”mounted rifles”, ”bushmen” tai ”imperial bushmen”. He taistelivat brittien offensiivissa ja pitkässä sissisodassa. Australialaisia miehiä arvostettiin heidän ratsailta-ampumiskykynsä takia. Australialaiset kotona pääasiassa tukivat sotaa, mutta sodan venyessä heidän silmänsä avautuivat sodan vaikutuksista buurisiviileihin. Erityisesti heihin vaikutti sellaisten henkilöiden kuin luutnanttien Morant ja Handcock tuomitseminen ja teloittaminen vuonna 1902.

Uusi-Seelanti

Kun toinen buurisota tuntui uhkaavalta, Uusi-Seelanti tarjoutui lähettämään joukkoja brittien tueksi. 28. syyskuuta 1899 pääministeri Richard Seddon pyysi parlamentilta lupaa tarjota briteille joukkoa ratsuväkeä apuna ja lupaa koota kyseinen yksikkö, jos tarjous hyväksyttäisiin. Hänen mukaansa brittien asema kiistassa Transvaalin kanssa oli ”hillitty ja oikeudenmukainen”. Hän painotti Uuden Seelannin ja emämaan välistä sidettä ja tarvetta vahvalle brittiläiselle imperiumille suojelemaan siirtokuntia.

Monella tapaa Etelä-Afrikan sota asetti puitteet Uuden-Seelannin tulevalle osallistumiselle kahdessa maailmansodassa. Erityisesti tilannetta varten kasatut yksiköt, jotka koostuivat pääasiassa vapaaehtoisista, lähetettiin ulkomaille palvelemaan brittiläisen imperiumin tarpeita. Uusiseelantilaisten nauttima menestys poiki ajatuksen, että uusiseelantilaiset olivat luonnostaan hyviä sotilaita ja tarvitsivat vain vähän koulutusta kyetäkseen toimia luotettavasti ja tehokkaasti.

Lähteet

• Byron Farwell: The Great Anglo-Boer War. New York: Harper and Row, 1976 ISBN 0-06-011204-2 (published in the UK as The Great Boer War. London: Allen Lane, 1977 ISBN 0-7139-0820-3)
• April A. Gordon and Donald L. Gordon (eds.): Understanding contemporary Africa. 3rd ed. Boulder, Colorado: Lynne Rienner, 2001 ISBN 1-55587-850-4
• David Harrison: The white tribe of Africa: South Africa in perspective. Los Angeles: University of California Press, 1981 ISBN 0-520-04690-0
• Thomas Pakenham: The Boer War. New York: Random House, 1979 ISBN 0-394-42742-4
• Sol T. Plaatje: Mafeking diary: a black man's view of a white man's war. Cambridge: Meridor Books; Athens: Ohio University Press, 1990. ISBN 0-85255-064-2 (Meridor) ISBN 0-8214-0944-1 (Ohio UP). Originally published as The Boer War diary of Sol T. Plaatje; an African at Mafeking (Johannesburg: Macmillan, 1973 ISBN 0-86954-002-5)
• Arthur Conan Doyle: The Great Boer War. London: Smith, Elder, 1900

Viitteet

1. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 72. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
2. Concentration camps DJB. Viitattu 19.2. 2010. (englanniksi)
3. Boer Prisoners of War Anglo-boer.co.za. Viitattu 8.10.2018 (englanniksi).
4. The Anglo-Boer War Philatelic Society: Collecting Interests Boerwarsociety.org. Viitattu 8.10.2018 (englanniksi).
5. Emous, H.J.: The Anglo-Boer War Philatelic Society: Picture Detail "School for Boer Children at Caldas da Rainha, Portugal." Boerwarsociety.org. Viitattu 8.10.2018 (englanniksi).

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Buurisodat Wikimedia Commonsissa

• 20 000 lasta kuoli brittien keskitysleireillä Historianet.fi. 10.5.2010. Viitattu 8.10.2018.
• Jantunen, Heikki: Taistelukenttäkuvia lähes 120 vuoden takaisesta buurisodasta julki Verkkouutiset.fi. 10.07.2017. Viitattu 8.10.2018.
• South African War Encyclopædia Britannica. 4.10.2018. Viitattu 8.10.2018 (englanniksi).
•  : A Complete Overview of The Second Boer War  RivieraTutors. 28.8.2015 . Viitattu 8.10.2018 (englanniksi).
• Pretorius, Fransjohan : The Boer Wars  BBC History . 29.3.2011 . Viitattu 8.10.2018 (englanniksi).
•  : Boer War begins in South Africa  History.com . 9.2.2010 . Viitattu 8.10.2018 (englanniksi).
• War Museum of the Boer Republics. Anglo Boer War Museum (accessed 24 December 2003) (englanniksi)
• National UK Archives site (englanniksi)
• The Canadian Letters and Images Project of Canadian war experience, pre-1914 (englanniksi)
• A Handbook of the Boer War by Gale and Polden, Limited, from Project Gutenberg (englanniksi)