terveyteen liittyvät palvelut Suomessa From Wikipedia, the free encyclopedia
Terveydenhuolto Suomessa on jaettu yksityisen ja julkisen sektorin kesken. Julkinen terveydenhuolto on järjestetty kunnallisiin terveyskeskuksiin ja aluesairaaloihin, joissa tehdään terveydenhoidolliset rutiinioperaatiot. Yliopistosairaaloissa ja keskussairaaloissa on erikoissairaanhoidon erikoistietämys. Kouluterveydenhuolto on tärkeä osa julkista terveydenhoitoa. Kansalaisilta kerätään sairausvakuutusmaksua julkisiin terveysmenoihin.
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Käsitteet terveydenhuolto ja terveydenhoito tekstissä epäjohdonmukaisesti. Esim. "Kouluterveydenhuolto on tärkeä osa julkista terveydenhoitoa." Eroa on hahmoteltu alaluvussa Määritelmiä, mutta asia ei siitäkään selviä. 8.7.2021. |
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Käynnissä olevalla sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksella uudistetaan julkista terveydenhuoltoa siirtämällä toiminta kuntien vastuulta hyvinvointialueiden vastuulle.[1]
Diagnostiset laboratorio- ja kuvantamistutkimukset maksavat Suomessa huomattavasti enemmän kuin muissa Euroopan maissa. Tämä pätee etenkin magneettikuvauksiin. Esimerkiksi julkisen puolen magneettikuvaus on Suomessa keskimäärin 30–50 prosenttia kalliimpaa kuin Keski-Euroopassa.[2]
Vajaat 40 prosenttia suomalaisista käy vähintään kerran vuodessa avoterveydenhuollon lääkärin vastaanotolla.[3] Puolet lääkärillä käyneistä potilaista on käyttänyt terveyskeskuksen palveluja, kolmannes työterveyshuollon palveluja ja lähes kolmannes yksityislääkärin palveluja.[3] Suurituloiset käyvät kaksi kertaa useammin lääkärillä kuin pienituloiset ja käyttävät viisi kertaa enemmän yksityislääkäreiden palveluita.[3]
Suomalaisten elinajanodote oli vuonna 2019 keskimäärin 81,8 vuotta,[4] naisilla 84,5 vuotta[5] ja miehillä 79,2 vuotta.[6] Suomessa lapsikuolleisuus (alle yhden vuoden ikäinen vauva) vuonna 2019 oli 1,9 tuhatta syntynyttä lasta kohden.[7] Ruotsissa lapsikuolleisuus oli 2019 vuonna 2,1,[8] Tanskassa 3,2[9] ja Norjassa 2.[10] Maailmanlaajuinen lapsikuolleisuus oli 2019 vuonna puolestaan 28,2 lasta tuhatta kohden.[11]
Suomessa oli vuonna 2020 noin 22 000 työikäistä lääkäriä.[22]
Terveydenhoito alkaa jo ennen syntymää, kun sikiön tilaa seurataan ilmaisilla neuvolakäynneillä. Lastenneuvola hoitaa alle kouluikäisten terveyttä ja hyvinvointia ja huolehtii esimerkiksi rokotuksista.[23] Neuvolajärjestelmän kehitys alkoi jo 1920-luvulla, ja se tuli laajemmin käyttöön sotien jälkeen.[24]
Neuvolan jälkeen suomalainen siirtyy kouluterveydenhuollon piiriin ja pääsee koulun kautta suunterveydenhuoltoon. Alle 18-vuotiaat ja raskaana olevat naiset saavat ilmaisen hammashoidon. Myös kunnallisten terveysasemien palvelut ovat maksuttomia alle 18-vuotiaille.
Työnantajilla on lakisääteinen velvollisuus järjestää työntekijöilleen maksutonta ennaltaehkäisevää työterveyshuoltoa, johon kuuluvat muun muassa määräaikaiset terveystarkastukset. Useimmat työnantajat järjestävät työntekijöilleen tämän lisäksi myös vapaaehtoista ilmaista perus- tai erikoisterveydenhuoltoa. Vuonna 2017 työterveyshuollon piirissä oli 1 860 000 työntekijää, joka on noin 86 prosenttia kaikista palkansaajista.[25]
Potilailla on oikeus käyttää kaikissa elämänvaiheissaan myös kunnallisen terveysaseman edullisia palveluita. Sen lisäksi potilailla on oikeus käyttää edullisia julkisia erikoislääkäripalveluita siinä tapauksessa, että saa niihin lähetteen terveysaseman yleislääkäriltä tai työterveyslääkäriltä. Yksityiselle lääkärille ei tarvita lähetettä.
Opiskelijoilla on oikeus käyttää myös opiskelupaikkakunnalla järjestettävää opiskelijaterveydenhuoltoa, joka on osittain maksullista, mutta edullisempaa kuin yksityislääkärit. Tämän lisäksi yliopisto-opiskelijoiden on maksettava vuosittainen lakisääteinen vuotuinen YTHS:n eli Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön terveydenhuoltomaksu myös siinä tapauksessa, etteivät käytä opiskelijaterveydenhuollon palveluita. Myös ammattikorkeakoulujen opiskelijat siirtyivät YTHS:n palveluiden piiriin vuonna 2019.[26]
Perusterveydenhuollolla tarkoitetaan julkisessa terveydenhuollossa työskentelevien yleislääkärien antamia terveyspalveluja. Perusterveydenhuoltoon on vuosien saatossa siirretty yhä enemmän aiemmin erikoissairaanhoidossa hoidettuja neurologisia tai psykiatrisia sairauksia sekä nivelreumaa sairastavia potilaita[27].
Erikoislääkäreiden antamaa hoitoa ja sairaaloissa tehtäviä tutkimuksia kutsutaan Suomessa erikoissairaanhoidoksi. Kaikilla potilailla on oikeus hakeutua milloin tahansa yksityisen puolen erikoislääkärin vastaanotolle. Julkisen terveydenhoidon puolella taas voi päästä erikoissairaanhoitoon ainoastaan siinä tapauksessa, että perusterveydenhuollon työskentelevä yleislääkäri tapaa potilaan ja päättää laatia hänestä lähetteen erikoissairaanhoitoon.
Erikoissairaanhoidon järjestämistä varten kunnat ovat muodostaneet sairaanhoitopiirejä, jotka ylläpitävät keskussairaaloita ja joitakin aluesairaaloita. Sairaanhoitopiirejä on Suomessa 20.[28] Lisäksi Suomessa on myös yksityisiä sairaaloita. [29]
Suomessa on viisi yliopistollista sairaalaa: Helsingissä, Tampereella, Turussa, Kuopiossa sekä Oulussa. Niiden yhteydessä toimii kunkin kaupungin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta, ja sairaalassa annetaan opetusta eri lääketieteen alojen ja hoitotyön opiskelijoille.
Toimihenkilöt pääsevät sepelvaltimokirurgisiin toimenpiteisiin ja kaihileikkauksiin helpommin kuin työntekijät, ja akuuttia infarktia hoidetaan intensiivisimmin silloin, kun potilas on suurituloinen. Ero saattaa johtua siitä, että köyhemmät ovat harvemmin työterveyshuollon piirissä. Yksityinen terveydenhuolto on myös paremmin käytettävissä varakkaammilla väestöryhmillä.[30]Terveydenhuoltolain mukaan kunnat ovat vastuussa asukkaidensa terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä. Kuntien tehtävänä on tarjota terveyttä edistäviä palveluita ja luoda terveyttä tukevia ympäristöjä.
Perustuslaissa määrätään että kaikilla pitäisi olla yhdenvertaisesti pääsy julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Suomen viranomaisilla on myös velvollisuus varmistaa tämän periaatteen toteutuminen.[31] Eri sosioekonomisten väestöryhmien välillä on terveyseroja Suomessa. Samalla kuitenkin suomalaisten keskimääräinen elinajanodote on noussut. Paremmin toimeentulevien ja huonommin toimeentulevien väliset terveyserot ovat viime vuosina kasvaneet: huonosti toimeentulevien hyvinvoinnin kehitys on ollut muuta väestöä hitaampaa. Ilmiön syitä ovat, että pienituloisemmat joutuvat useammin säästämään rahaa ruoasta, lääkkeistä ja lääkärikäynneistä. Pienituloiset ovat myös asumisen ja kuluttamisen kannalta huonommassa asemassa.[32] Elintavoissa voidaan myös havaita eroja eri väestöryhmien välillä. Ylipainon on havaittu olevan yleisempää alemmissa sosioekonomisissa väestöryhmissä.[33]
Lääkärit ovat velvoillisia kirjaamaan vastaanotolla esiin tulevat asiat ja potilailla on oikeus tarkistaa lääkärin tekemät kirjaukset. Jos lääkäri unohtaa kirjata oleellisia asioita ja tapahtuu potilasvahinko, tuomioistuin joutuu ratkaisemaan asian lääkärin tekemien puutteellisten merkintöjen perusteella.[34]
Suomen terveydenhuollon menot olivat vuonna 2019 noin 22 miljardia euroa. Suhteutettuna väestön kokoon jokaista Suomen asukasta kohti kulut olivat 3 983 euroa.
Yksistään erikoissairaanhoitoon kului 8 miljardia euroa ja perusterveydenhuollon kanssa niistä muodostui yli puolet 2019 vuoden terveydenhuoltoon käytetyistä menoista.
Suomen bruttokansantuotteesta 9,2 prosenttia kului terveydenhuollon menoihin vuonna 2019.[35]
Vuonna 2009 terveydenhuollon menoista valtio maksoi neljäsosan, kunnat kolmasosa. Kelan osuus oli 15 %, kotitalouksien 19 % ja muiden yksityisten tahojen kuusi prosenttia.[36] Terveydenhuollon menot olivat vuonna 2006 asukasta kohti keskimäärin 2 600 euroa. Tämä oli 8,2 prosenttia bruttokansantuotteesta, vähemmän kuin OECD-maiden keskiarvo 9 prosenttia. Terveydenhuollon, etenkin lääkkeiden ja hammashoidon menot kasvoivat vuosina 1995–2006.[37]
Kelan julkinen sairausvakuutus koskee Suomessa vakituisesti asuvia. Se korvaa myös osan lääkkeistä, matkakuluista ja yksityislääkärin maksusta, jos lääkärikäynti liittyy sairauteen, raskauteen tai synnytykseen.[38]
Hoitomenojen kasvu selittyy osittain väestönkasvulla ja ikärakenteen vanhentumisena, osittain hoidon laadun paranemisena muun muassa teknologian kehityksen ansiosta. Muilla kuin kaikkein vanhimmilla potilailla kuolemaa edeltävät kustannukset (mallinnuksessa viimeinen vuosi) ovat moninkertaisia muihin kustannuksiin verrattuna.[39]
Eliniän pidentymisen lisäksi myös ihmisten terveys on parantunut ja hoivan tarve on siirtynyt myöhemmille elinvuosille. Toisaalta yli 85-vuotiaana toimintakyky usein heikkenee ja iän myötä muistisairaudet lisääntyvät. Kuitenkin esimerkiksi Etelä-Karjalan sairaanhoitopiirissä 94 % yli 75-vuotiaista asuu kotonaan.[40]
Terveydenhuollon hyötyjä ja kustannuksia pyritään yhteiskunnassa mittaamaan ja ohjaamaan terveystaloustieteen avulla. Näin koska terveydenhoitoon panostettavat voimavarat ovat rajallisia ja niistä pyritään saamaan tehokas mutta myös oikeudenmukainen tuotto. Terveystaloustieteessä pyritään löytämään linja tehokkuuspyrkimyksen ja oikeudenmukaisuuspyrkimuksen välillä.[41]
Terveyden ja sairaanhoidon professori Martti Kekomäen[42] mukaan munuaisensiirto vähentää terveydenhuollon kokonaiskustannuksia. Nykyään elinsiirron kustannusvastuu on kunnilla. Tämä kustannusten jako ei edistä kokonaiskustannusten minimointia ja asiakkaiden terveydenhoidon parannusta. Siksi munuais- ja maksaliitto sekä sydän- ja keuhkosiirrokkaat kannattavat elinluovutustoiminnan kustannusvastuun siirtoa valtiolle.[43]
Suomen kaikki elinsiirrot tehdään Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä (HUS). HUS toimii muiden Suomen yliopisto- ja keskussairaaloiden kanssa yhteistyössä elinluovutusten suhteen. Vuonna 2020 elinsiirtoja tehtiin yhteensä 408. Yleisin elinsiirto on munuaissiirto leikkaus ja niitä tehdään HUSissa noin 250 vuodessa. HUS on Göteborgin lisäksi ainoa Pohjoismaalainen sairaanhoitopiiri jossa tehdään suolensiirtoja.[44]
OECD:n Health at a Glance -raportin mukaan Suomen terveydenhuollon laatu on ollut edelleen vuonna 2011 parempi kuin OECD-maissa keskimäärin. Esimerkiksi terveysmenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat alle keskiarvon, minkä lisäksi seulonnat (Suomessa on OECD-maiden kattavin rintasyöpien seulontaohjelma) ja rokotusohjelmat ovat kattavia, aivohalvauksen jälkeinen 30 päivän sairaalakuolleisuus on Suomessa OECD-maiden alhaisimpia, jopa alle puolet OECD-maiden keskiarvosta ja sydäninfarktin jälkeinen sairaalakuolleisuus on alle OECD-maiden keskiarvon. Seulontojen myötä rintasyöpä- ja kohdunkaulansyöpäkuolleisuus on Suomessa OECD-maiden keskiarvoa matalampi.[45] Suomen terveydenhuoltojärjestelmän tasa-arvoisuus on OECD:n raportoinnin mukaan kehittyneiden maiden keskikastia suosien hyvätuloisia (mikään maa ei suosi pienituloisia), mutta ei ole lähelläkään esimerkiksi Yhdysvaltojen järjestelmän epätasa-arvoisuutta (indeksi yli kaksi kertaa suurempi).[46][47]
World Health Organizationin vuonna 2000 julkaiseman raportin mukaan suomalaisten elinajanodote oli maailman 20. pisin, 70,5 vuotta. Japanin on kärkipaikalla neljä vuotta pidemmälle odotteella. Lasten hengissä selviytymisen tasa-arvon indeksi oli myös korkea, 0,975, kun maksimi on 1,000. Kokonaisarvioinnissa (Overall health system attainment in all Member States, WHO index, estimates for 1997) Suomen terveydenhuoltojärjestelmä oli sijoitettu sijalle 22 (hajonta on välillä 13–25).[48]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
