Ruptuurisota oli Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1656–1658 käydyn Pohjan sodan sivunäyttämö Karjalassa ja Inkerissä. Sodan tärkeimpiä syitä oli Venäjän tarve vapaaseen kauppareittiin Itämerelle. Toinen seikka sodan taustalla oli Käkisalmen läänin ja Inkerin ortodoksiväestön asema, joka nähtiin poliittisena sekä Ruotsissa että Venäjällä.[1]
| Ruptuurisota Kaarle X Kustaan Venäjän sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Pohjan sotaa | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
25 000 |
42 000–45 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
13 000 |
5 000–16 500 | ||||||||
.jpg)
Siviiliväestöä osallistui sotatoimiin molemmilla puolilla, ja sodan veriset yhteenotot saivat sisällissodan piirteitä. Osapuolet jakautuivat tiukasti uskonnon perusteella. Sodan alkuvaiheessa venäläiset osastot ja ortodoksitalonpoikien joukot saivat haltuunsa koko Laatokan ympäristön Käkisalmen linnaketta lukuun ottamatta, ja sissi-iskut ulottuivat Kerimäelle ja Savonlinnaan saakka. Ruotsalaiset joukot järjestäytyivät kuitenkin puolustukseen ja pakottivat venäläiset perääntymään. Vihollisuudet lopettanut Vallisaaren välirauha solmittiin 1658. Lopullisessa Kardisin rauhassa 1661 maiden välinen raja palautettiin sotaa edeltäneen tilanteen mukaiseksi.
Sodan paikalliset vaikutukset olivat merkittävät. Alueen ortodoksien muuttoliike Venäjälle kasvoi maastapaoksi. Tyhjentyneelle alueelle muutti suomalaisia, ja Käkisalmen läänin ja Inkerin väestöpohja muuttui lyhyessä ajassa. Karjalan kieltä puhuvien ortodoksien tilalle tuli pääosin Savosta muuttaneita luterilaisia talonpoikia. Läänin eteläosassa ja Inkerissä pääosa uudisasukkaista tuli Viipurin Karjalasta.
Nimen etymologia
Ruptuurisotaa on nimitetty myös Kaarle X Kustaan Venäjän-sodaksi, joskin erityisesti ruotsalaisessa asiayhteydessä siihen tuolloin liitetään myös tilanteeseen liittyneet taistelut Liivinmaalla. Sodasta yleisesti käytetty nimi tulee sanasta ruptuuri, joka tarkoittaa repeämää. Ruptuurilla viitataan yhteiskunnalliseen repeämään, välirikkoon alueen ortodoksisen ja luterilaisen väestön välillä.[2]
Poliittinen tausta
Stolbovan rauhansopimuksen 1617 seuraukset
Stolbovan rauhassa 1617 vaikeuksissa ollut Venäjä luovutti Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin ja Inkerin. Käkisalmen lääniä Ruotsi oli miehittänyt ja hallinnoinut jo vuodesta 1611. Venäjälle aluemenetykset vaikeuttivat eniten ulkomaankauppaa: maa oli pitkään pyrkinyt siirtämään kasvavan Länsi-Euroopan kauppansa Arkangelin reitiltä Itämerelle. Rauhan jälkeen Ruotsi pystyi kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä.[3] Vaikka Venäjä tahtoi takaisin menettämänsä alueet,[2] sota pohjoisessa oli vain sivunäyttämö suuremmille tapahtumille etelässä. Venäjän tärkein tavoite oli saavuttaa Stolbovan rauhassa menetetty pääsy Itämerelle, ensisijaisesti valloittamalla Riika.[4]
Sotaa edeltänyt suurvaltapolitiikka
- Pääartikkeli: Pohjan sota
Ruotsin ja Venäjän suhteet olivat 1650-luvun alussa jokseenkin rauhanomaiset, eikä Ruotsilla ollut kuningatar Kristiinan aikana laajentumissuunnitelmia itään.[5] Vuonna 1654 Venäjä aloitti sodan Puolaa vastaan ja eteni Liettuaan. Nimellisenä syynä oli Puolan Vaasa-sukuisen kuninkaan Juhana II Kasimirin aloittama sota zaporogikasakoita vastaan. Ruotsissa juuri valtaan noussut kuningas Kaarle X Kustaa määräsi heinäkuussa 1654 täyden puolustusvalmiuden Viroon, Liivinmaalle ja Inkeriin, ja elokuussa koko kansallisen armeijan liikekannallepanon.[4] Suomessa olleet joukot siirrettiin vuosien 1654–55 aikana pääosin Liivinmaalle.[6]
Käytännössä Venäjän ja Ruotsin armeijoiden välille syntyi kilpajuoksu Itämeren rannikon hallinnasta. Tilanne oli jännittynyt. Molemmat armeijat saivat käskyn olla asettumatta suoraan toisiaan vastaan. Seuraavana vuonna venäläisjoukot jatkoivat etenemistään Puolan Liivinmaalle, jossa ne lähenivät Itämeren rannikkoa. Estääkseen Venäjän pääsyn Itämerelle Kaarle X Kustaa hyökkäsi pohjoisesta Puolan Liivinmaahan ja sotamarsalkka Gustaf Adolf Lewenhauptin joukot valtasivat Väinänlinnan. Venäläiset miehittivät suurinta osaa muusta Liivinmaasta, mutta eivät päässeet rannikolle asti. Venäläiset johdossaan tsaari Aleksei I joutuivat toteamaan Ruotsin riistäneen heiltä Puolan-sotaretken tärkeimmän päämäärän.[4]
Etelässä ruotsalaisjoukot hyökkäsivät menestyksellisesti Puolaan, jolloin maan länsiosan ns. Suur-Puolan aateliset ja Brandenburgin vaaliruhtinas siirtyivät Ruotsin puolelle. Sotaonni kääntyi puolalaisten laajamittaisen kansannousun myötä, ja ruotsalaiset joutuivat vetäytymään vaikeissa oloissa. Ruotsin tappioiden myötä Itävalta, Tanska ja Alankomaat aloittivat vilkkaan diplomatian saadakseen Venäjän ryhtymään sotaan Ruotsin kanssa.[7]
Ruotsin sotilaallinen valmius
Ruotsi ei ollut lainkaan valmistautunut hyökkäykseen pohjoisella rajalla. Yksiköt oli siirretty eteläisille sotatoimialueille, eikä Suomeen ollut jätetty edes suunniteltua rauhanajan vahvuutta.[1] Historioitsija Jussi T. Lappalaisen mukaan Suomi oli sodan syttyessä turvattomampi kuin koskaan sotahistoriansa aikana. Ruotsalaiset keskittyivät Liivinmaalle, ja toisaalta Tanskan ja Hollannin oletettuun uhkaan emämaassa.[8] Pommeriin ja Liivinmaalle oli kuljetettu yhteensä 34 000 miehen armeijat ja Ruotsin puolustukseen oli koottu yli 8 000 miestä, kun taas Suomen varuskuntiin oli jätetty yhteensä ainoastaan 350 miestä. Lisänä oli muutama sata miestä kotikomppanioissa ja yksi kokoamaton aatelislippue.[9]
Edellisen kuninkaan Kustaa II Aadolfin sanoin valtakunnan itäosaa suojelivat mahtava Laatokka, Narvanjoki, sekä nevat, tunturit ja kankaat, joiden yli "kukaan ei voi johtaa sotajoukkoa". Inkeri ja Käkisalmi nähtiin myös kaukaisena syrjäseutuna, jonka oletettiinkin mahdollisessa hyökkäyksessä jäävän vihollisen haltuun. Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri Kustaa Evertinpoika Hornille annettiin ohjeet, joiden mukaan hänen oli sotatilanteessa vetäydyttävä linnoituksiin odottamaan apua.[8]
Ortodoksitalonpoikien tuki venäläisille
Venäläiset tahtoivat alueella asuneen ortodoksiväestön takaisin Venäjän kirkon ja valtion yhteyteen,[2] ja pyrkivät käännyttämään paikalliset puolelleen sekä ennen sotatoimia että niiden aikana. Inkerinmaan kenraalikuvernööri Kustaa Evertinpoika Hornille selvisi ennen hyökkäystä, että Venäjältä oli lähetetty ortodoksipappeja nostamaan talonpoikia Ruotsin valtaa vastaan, sillä hän sai vangittua yhden agitoijista.[10] Historioitsija Antti Kujalan mukaan paikalliset ortodoksit olivat alttiita lietsonnalle, sillä vaikka ruotsalaiset eivät olleet pakkokäännyttäneet uusia alamaisiaan, uskontoon ja uskoviin oli kohdistunut runsaasti erilaisia rajoituksia ja käännytysyrityksiä. Varhaismodernin ihmisen maailmankuvan keskiössä oli edelleen uskonto, joka näkyi ihmisten arjessa hallitsijoiden käskyjä ja määräyksiä enemmän. Ortodokseja kiihdytti käsitys huonosta kohtelusta. Ruotsin vallan mukana oli tullut myös aiempaa ankarampi ja kohtuuttomaksi koettu verotus.[2][11] Verotus ei kuitenkaan voinut olla kapinan pääsyy, sillä yhtä raskaasti verotetut luterilaiset talonpojat eivät nousseet ruotsalaista esivaltaa vastaan.[12]
Suuri osa ortodoksitalonpojista vannoi sotatoimien aikana uskollisuutta tsaarille, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Osa antoi valansa pakkotilanteessa.[10] Historioitsija Jussi T. Lappalainen kuvaa, miten hyökkäävät venäläisjoukot kutsuivat useissa kylissä rahvaan koolle ja vaativat sinetöimään valan tsaarille suutelemalla ristiä. Paikalle tulleille ilmoitettiin, että vastustelijat surmattaisiin.[13] Luterilaistalonpojat pakenivat uskollisuudenvalan vannomisen sijasta metsiin tai pyrkivät rajan yli jos vain pystyivät.[10] Myös esimerkiksi Sortavalan kaupungin ortodoksiporvareista moni siirtyi hyökkääjien puolelle,[14] mutta toisaalta Ivangorodin ja Käkisalmen venäläiset kaupunkiporvarit pysyivät uskollisena Ruotsille.[12]
Sotatoimiin osallistui molemmilla puolilla siviiliväestöä joko nostoväkenä tai sissijoukkoina, jotka jakautuivat tiukasti uskonnon perusteella. Tämä toi konfliktiin sisällissodan piirteitä. Suuri osa kahakoinnista koostui siviilien toimista, sekä ortodoksien kapinaliikkeestä että luterilaisten vastaiskusta ja kostosta. Väkivalta sai raaempia muotoja kuin varsinaisen sotaväen toiminta yleensä.[15][16] Hyökkäysvaiheessa Venäjän puolelle siirtyneet paikalliset ortodoksitalonpojat kulkivat venäläisten sotilasosastojen edellä sissijoukkoina,[17] jotka hyökkäsivät luterilaisiin kirkkoihin, pappiloihin, kartanoihin ja tiloille. Toiminta oli alusta lähtien kulttuuri- ja uskontoperusteista. Rakennuksia poltettiin, kiinnisaadut luterilaiset surmattiin tai vangittiin ja vietiin pakkotyöhön Venäjälle. Talonpoikaisliike levisi parissa päivässä Kiteelle ja Tohmajärvelle, ja myöhemmin koko Käkisalmen lääniin. Talonpoikaisjoukot hoitivat pitkälti maaseudun miehityksen ja puolustuksen ruotsalaisia joukkoja vastaan, kun venäläiset keskittyivät linnojen piirittämiseen.[18]
Venäläisjoukkojen hyökkäyksen ja hallinnan aikana ortodoksitalonpojat terrorisoivat luterilaisväestöä, mutta osat vaihtuivat Ruotsin joukkojen tullessa paikkakunnalle. Molemmat osapuolet vangitsivat siviiliväestöä tietojen keruuta varten. Kidutusta käytettiin rutiininomaisesti.[19] Luterilaisten kostotoimille antoi pontta Suomen sotavoimien ylipäällikön, sotamarsalkka kreivi Gustaf Adolf Lewenhauptin elokuussa 1656 antama julistus, jonka mukaan kapinan aikaisiin tihutöihin syyllistyneet ortodoksit voitiin surmata. Kosto saattoi kohdistua myös syyttömiin paikalle jääneisiin ortodokseihin.[18]
Sodan kulku
Venäläisten aloitekausi: hyökkäys kesällä 1656
Inkerinmaan läänissä nousi epäilys venäläisten hyökkäysaikeista talvella 1656. Helmikuussa kenraalikuvernööri Horn sai tietoonsa, että alueen ortodokseja pakeni Venäjälle. Hän sai toukokuun lopun tarkastusmatkallaan selville, että venäläiset kokosivat parhaillaan hyökkäyslaivastoa ja Inkerin talonpojat valmistelivat kapinaa venäläisiä tukeakseen.[20][21] Horn kutsui Suomen ylimmät sotilasvirkamiehet hätäkokoukseen, jossa sovittiin muun muassa heti suoritettavasta nostoväen kokoamisesta.[22] Horn pyysi apua myös emämaasta Ruotsista, mutta valtaneuvosto odotti Tanskan hyökkäävän eikä lähettänyt apua. Valtaneuvosto vastusti myös talonpoikien nostoväen aseistamista: se pelkäsi väen nousevan venäläisvihollisten sijaan omaa aatelistoa vastaan.[23]
Tieto suomalaisen nostoväen kokoamisesta sai venäläiset rintamakomentajat aikaistamaan kesäkuun loppuun määrättyä hyökkäystä. Hyökkäys tapahtui kesäkuun alussa 1656 kahdella rintamalla,[20] etelässä laivaston tukemana maahyökkäyksenä Nevanlinnaan ja Pähkinälinnaan, sekä Laatokan pohjoispuolella Aunuksesta Salmiin ja 250 aluksen kuljetuslaivaston maihinnousuina.[20][24] Laatokan joukkoja johtivat Aunuksen voivodi Pjotr Puškin (ven. Пётр Пушкин) apulaisenaan Novgorodista lähetetty voivodi Jenaklyts Tšelištšev (ven. Енаклыч Челищев). Eteläisiä maajoukkoja johti Lavan linnakkeen voivodi Pjotr Potjomkin (ven. Пётр Потёмкин). Yhteensä noin 3 500 miehen joukot koostuivat vakinaisista sotilaista, streltseistä ja Donin kasakoista.[25] Kaikki komentajat näyttävät toimineen erillään, ilman hyökkäystä koordinoivaa yhteistä johtoa. Jokainen heistä myös vastasi eri esimiehelle.[22]
Sotatoimet Laatokalla ja Käkisalmen linnan piiritys
Koillis-Laatokalla Tšelištšev otti luvatta käyttöönsä Puškinin kuljetuslotjia, pakotti sata aunuslaista siviiliä soutajiksi ja määräsi 2. kesäkuuta joukkonsa hyökkäämään Salmiin. Hyökkäys oli ennenaikainen, Tšelištšev toimi omatoimisesti saatuaan kiinni Aunuksen puolustusta tiedustelleen vakoojan. Joukot valtasivat Sortavalan, jatkoivat Pälkjärvelle ja Tohmajärvelle sekä sieltä edelleen Savon vesille. Puškinilla vei aikaa ryhmittää joukkonsa uudelleen Tšelištševin toimenpiteiden jälkeen, mutta saatuaan joukot valmiiksi hän keskitti kaikki voimansa Olof Granatenburgin johtaman Käkisalmen linnan suuntaan, jonka piiritys aloitettiin 3. heinäkuuta.[26] Käkisalmen linnan lähialuetta lukuun ottamatta venäläiset saivat nopeasti koko Laatokan alueen hallintaansa.[27] Käkisalmen linnan piiritys ei tuottanut tulosta. Linna oli hyvin varustettu, olkoonkin että miehityksessä oli puutteita. Piirityksen aikana linnassa hyödynnettiin kaikki resurssit: muun muassa seitsemän tuomittua vankia aseistettiin ja liitettiin joukkoihin, vaikka useimmat heistä oli tuomittu taposta.[28]
Eteläinen hyökkäys Pähkinälinnaa ja Nevanlinnaa kohti
Potjomkinin joukot hyökkäsivät 3. kesäkuuta 1656 yli Lavaojan Ruotsin puolelle ja löivät 50-henkisen rajaa vartioineen rakuunaosaston. Joukot suuntasivat kohti Pähkinälinnaa, jossa osa venäläisten Laatokan laivaston joukoista nousi maihin ja piiritti linnan. Venäläiset maajoukot etenivät Pähkinälinnan edustalle, josta osa jatkoi kohti Nevanlinnaa. Väki otettiin sisälle linnaan, karjaa teurastettiin, ja hakuli eli paaluaidan ympäröimä kaupunkiasutus linnoituksen lähellä poltettiin.[29] Ennen saartoa linnan komentaja ehti lähettää matkaan salakielisen viestin Narvaan.[30]
Etelässä Nevan suulla Nevanlinnan virkamiehistö, sotaväki ja porvaristo pakenivat rahvaan jäädessä paikoilleen. Venäläisjoukot miehittivät Nevanlinnan ilman mainittavaa vastustusta. Viljavarastot jaettiin talonpojille, väestöltä vaadittiin uskollisuudenvala ja puolustajien jättämät tykit takavarikoitiin. Kun johtomiesten talot poltettiin, koko puurakenteinen kaupunki paloi. Venäläiset eivät jääneet miehittämään linnaa, vaan vetäytyivät Pähkinälinnan piiritykseen. Nevanlinnan valtauksen tarkoituksena oli ollut poistaa varustus Nevan suulta, jotta Lyypekistä tulossa oleva ampumatarvikelaivaus pääsisi perille. Venäläisjoukot miehittivät Pähkinälinnan edustan, eivät pyrkineet ohi jokea myöten, vaan vetivät maitse kannaksen poikki osan aluksistaan Nevalle.[26]
Potjomkin piti Pähkinälinnan luona jatkuvasti vain noin sataa piirittäjää ja käytti muita joukkoja iskuihin ympäristöön. Heinäkuussa Potjomkin oli onnistunut vedättämään jo noin 50 pientä alusta Nevalle, josta oli vapaa kulku Suomenlahdelle. Suomenlahdella alukset pakottivat 22. heinäkuuta meritaistelun jälkeen ruotsalaisen tiedustelukuutin maihin Retusaaren rantaan, jossa talonpoikaisjoukot surmasivat aluksen 30 muskettimiestä ja laivamiehistön lukuun ottamatta yhdeksää, jotka myytiin orjiksi Venäjälle. Taistelu oli Venäjän merisotahistorian ensimmäinen voitto.[31] Alukset kuitenkin palasivat Nevalle 2. elokuuta kuultuaan ruotsalaisen laivasto-osaston tulosta. Kolmen laivan ja 16 pienemmän aluksen muodostama osasto oli lähetetty Tukholmasta 28. kesäkuuta ja sitä johti amiraali Carl Gustaf Wrangel.[32] Wrangelin päästessä Nevanlinnan edustalle venäläiset olivat jo poistuneet.[33]
Talonpoikien sissisota
Heinäkuussa ortodoksijoukot nousivat pieninä vajaan kymmenen miehen ryhminä Saimaan vesistöön, jossa ne ryöstelivät Savon talonpoikia ja harjoittivat sissisotaa. Mukana oli myös Tšelištševin venäläisjoukkoja. Elokuussa sissisota siirtyi Itä-Savosta sisemmäksi Suomeen. Tukikohdaksi Saimaalla muodostui Kiteen Villalan kylä, pääjoukon tukikohta oli Brahean kaupunki. Kuopion pitäjässä joukot polttivat Tuusniemen kylän. Kerimäeltä tuhottiin järjestelmällisesti yli sata tilaa 400 miehen voimin. Nurmeksen pappila ja kirkko poltettiin. Savonlinnan kaupunki poltettiin kehnosti miehitetyn Olavinlinnan kykenemättä sitä estämään.[34] Syyskesällä venäläisten toiminnan painopiste ja joukkojen kokoaminen keskitettiin Kurkijoen alueelle ja Käkisalmen piiritykseen. Laatokan pohjoispuolitse venäläisillä olisi vesitse helpompi reitti tunkeutua Savoon kuin Inkerin ja Kannaksen maatien kautta.[35] Vesireitti Laatokalta Savoon soveltui kuitenkin vain pienille sissiryhmille, ei armeijan liikutteluun.[36]
Puolustajien reaktio ja ruotsalaisten vastatoimet
Suomalaisten keskuudessa hyökkäys aluksi levitti suoranaista pakokauhua raja-alueella. Esimerkiksi Lappeenrannan evakuointia harkittiin vakavasti.[37] Pienilukuisen vakinaisen sotaväen tueksi hätäisesti kerättiin puolustukseen talonpoikaisjoukkoja toimeenpanemalla nostoväen otto. Kesäkuun puolessa välissä aseistettuja talonpoikia oli yli 500. Heinäkuun alussa talonpoikaisjoukkoja oli 820 miestä ja ratsuväkeä 168 miestä, mutta heidän aseistuksensa oli osin puutteellinen. Lännestä oli tulossa 200 miehen ratsuväkiosasto, johon kuului aatelislippue ja rahalla värvättyjä ratsumiehiä. Rakuunoita oli saatu kasaan 217, yhteensä puolustuksella oli siis 1 200 miestä. Joukot olivat kuitenkin hätäisesti koottuja, pikakoulutettuja ja kokemattomia. Joukkojen koontipaikkana toimi Viipuri.[38]
Ruotsin joukot tekivät pienimittaiset onnistuneet vastahyökkäykset Taipaleeseen ja Rautuun. Taipaleen yöllisen hyökkäyksen yhteydessä 18. kesäkuuta kauppala poltettiin. Kaikki kiinni saadut sotilaat ja siviilit surmattiin.[39] Vähäiset hyökkäysjoukot vedettiin takaisin saman tien.[40]
Syksy 1656 ja sodan vakiintumisvaihe
Lewenhauptin saapuminen, Suomen sotatalous ja systemaattinen puolustussuunnitelma
Kuninkaan nimittämä ylipäällikkö sotamarsalkka Gustaf Adolf Lewenhaupt saapui heinäkuussa 1656 Suomeen mukanaan Viipurin ratsuväkirykmentti, johon kuului noin 440 ratsukkoa.[42] Kokeneen Lewenhauptin saapuminen muutti sodan kulun. Aiemmasta sekavasta kahakoinnista tuli nyt järjestäytynyttä ammattimaista sodankäyntiä.[43] Lewenhaupt oli saanut laajat valtuudet koko Ruotsin itämaan sotatalouden organisoimiseen, ja Suomen aluetta ryhdyttiin määrätietoisesti varustamaan sotaa varten. Lewenhaupt alkoi koota armeijaa vastaiskua varten, ja vuoden 1657 väenotto aikaistettiin vuoden 1656 heinä-syyskuulle. Kiristetty väenotto toi 1 200 jalkamiestä. Lisäksi saatiin värvättyä ainakin 1 450 ratsumiestä.[42]
Etelä-Suomeen laadittiin keskitetty puolustussuunnitelma. Ensimmäistä kertaa rannikon puolustuksesta pyrittiin rakentamaan systemaattinen linnoitusjärjestelmä. Linnakkeiden paikoiksi määrättiin Iso Susisaari, Porkkala, Bäron salmi ja Hankoniemi. Vihollisen maajoukkojen etenemisen tielle rakennettiin reduttiverkosto. Sotatarvikevarastot keskitettiin Viipuriin, Hämeenlinnaan ja Turkuun.[44]
Ruotsalaisten joukkojen järjestäytynyt saapuminen Kannakselle
Elokuun alussa ylipäällikkö Lewenhaupt marssitti johtamansa Viipurin ratsurykmentin, noin 100 rakuunaa ja pienen kenttätykistön Karjalan kannakselle Siestarjoelle, jonne perusti leirin. Paikka oli tarkkaan harkittu, sillä se sijaitsi Viipurin, Käkisalmen, Pähkinälinnan ja Nevanlinnan muodostaman nelikulmion keskellä.[45] Elokuun lopussa Lewenhaupt saapui saarretun Käkisalmen linnan edustalle ja hyökkäsi linnoittautuneita piiritysjoukkoja vastaan. Venäläisiä piirittäjiä ei saatu ajettu pois, mutta linnan puolustusta ja ruokavarastoja kyettiin täydentämään.[28]
Ruotsalaiset keskittivät nyt joukkonsa Nevan suulle. Paikalle kokoontui yhteensä 2 500 miestä, Lewenhauptin osastojen lisäksi Inkerin ylipäällikkö Hornin joukot ja Wrangelin laivasto-osasto. Saatuaan talonpojilta tiedon ylivoimaisten joukkojen saapumisesta venäläiset vetäytyivät Nevanlinnasta. Ruotsin joukot eivät päässeet auttamaan Pähkinälinnaa teiden huonon kunnon vuoksi, mutta Nevanlinna miehitettiin ja varustettiin. Wrangelin laivasto puhdisti kaupunkiin johtavan laivaväylän venäläisten upottamista hylyistä ja tukki puolestaan Suomeen johtavan pohjoisen väylän.[28] Varotoimena Lewenhauptin joukkoja vastaan Potjomkin veti Pähkinälinnaa piirittäneet joukkonsa hieman kauemmas parempiin puolustusasemiin. Hyökkäysyrityksistä huolimatta linnaa ei ollut saatu vallattua. Hyvin varustetun Pähkinälinnan puolustajilla ei ollut minkäänlaista pulaa ruoka- tai ammustarvikkeista. Venäläisten piiritysjoukkojen ongelmana puolestaan oli jatkuvasti korkeana pysynyt karkuruus.[46]
Venäläisten vetäytyminen, sodan käänne ja Krusen hävitysretki Koilliselle Laatokalle
Pohjoisessa Käkisalmen linnan luona ruotsalaiset tekivät 25. lokakuuta valehyökkäyksen, jonka jälkeen venäläiset vetäytyivät linnan piirityksestä ja vetivät joukkonsa takaisin. Osa venäläisistä joukoista purjehti suoraan Laatokan poikki Aunukseen, mutta osasto kärsi myrskyssä pahoja vaurioita. Puškin vetäytyi maateitse Sortavalaan ja jatkoi sieltä 18. lokakuuta puolustusasemiin Aunukseen. Sotatapahtumien kääntyessä venäläisille tappiollisiksi alkoi peräytyvien joukkojen mukana ortodoksiväestön joukkopako Venäjälle.[47]
Potjomkin sai 3. marraskuuta Novgorodista määräyksen lopettaa Pähkinälinnan piiritys. Venäläisjoukot vetäytyivät kuun puolessa välissä, Potjomkin vei joukkonsa Laatokan kaupunkiin ja sieltä Novgorodiin. Venäläiset keskittivät eteläiset joukkonsa Lavan linnoitukseen.[48] Venäläisten vetäydyttyä ruotsalaiset joukot miehittivät Laatokan länsipuolisen alueen. Everstiluutnantti Drakenstierna asettui joukkoineen Pielisjärven ja Liperin maastoon.[49] Etelässä Lewenhaupt pystytti pääleirinsä Rautuun, Horn palasi Narvaan ja Wrangel perusti tukikohdan Koivistolle.[28] Ylipäällikkö Lewenhaupt kuoli sairasvuoteelle 29. marraskuuta, mutta ehti sitä ennen suunnitella ruotsalaisjoukkojen uudet asemat. Joukkojen pääpaino keskitettiin pohjoiseen Kurkijoelle, etäisimmät osastot työnnettiin Sortavalaan.[50]
Talven aikana venäläisten ja ruotsalaisten välillä vallitsi tasapaino. Ruotsalaisilla oli yliote Laatokan pohjois- ja itäpuolella, missä Potjomkinin vetäytyminen joukkoineen Venäjän puolelle Lavaan oli jättänyt tyhjiön. Laatokan eteläpuolella maasto ja joukkojen asemat olivat edullisempia venäläisille.[51] Tammikuussa kenraalimajuri Erik Kruse marssi miehineen Sortavalasta Laatokan pohjoispuolitse aina Aunuksen edustalle asti. Marssillaan ruotsalaisjoukot hävittivät järjestelmällisesti koko Laatokan koillisen rannikkoalueen. Rakennukset poltettiin ja karja tuhottiin. Yhteensä 66 kylää, muun muassa kymmenkunta kirkkoa ja yli 300 tilaa poltettiin. Kiinni saatu siviiliväestö surmattiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aunuksen edustalta joukot kääntyivät paluumatkalle hyökkäämättä vahvasti miehitettyyn linnoitukseen. Kaikki eivät katsoneet Krusen toimintaa hyvällä, esimerkiksi Suomen aiempi kenraalikuvernööri, edelleen vaikutusvaltainen Pietari Brahe tuomitsi hävityssodan jyrkin sanankääntein.[52]
Toinen sotakesä 1657
Lewenhauptin kuoleman jälkeen Suomen ja Inkerin uudeksi ylipäälliköksi nimettiin Kustaa Evertinpoika Horn.[53] Horn piti itsepäisesti Suomen puolta Tukholmasta esitettyjä vaatimuksia vastaan, joiden mukaan Suomessa olleet joukot olisi pitänyt siirtää Liivinmaalle.[54] Kun ruotsalaiset analysoivat sodan ensimmäistä vaihetta, kaksi johtopäätöstä toistuivat. Ruotsalaisten oli kyettävä hallitsemaan Laatokan vesistöä, ja ratsuväellä oli vain rajoitetusti käyttöä itäisen raja-alueen maastossa. Horn teki suunnitelman, jonka mukaan Wrangelin laivaston pienet alukset nousisivat Nevaa Laatokalle. Nevanlinnaan rakennettaisiin kunnollinen puolustuskelpoinen linnoitus. Puolustajien joukkojen päävoimat pysyisivät Nevan ympäristössä.[55] Samaan aikaan Venäjä toteutti keväällä Novgorodin ja Staraja Russan alueilla väenoton, joka ei kuitenkaan tuonut toivottua määrää lisämiehistöä.[56]
Kesän sotatoimet alkoivat, kun amiraali Wrangelin laivasto-osasto saapui vahvistettuna Suomen rannikolle toukokuun lopulla 1657 ja purjehti Nevanlinnan edustalle. Wrangel nousi erittäin vaikea reitin Nevaa pitkin Laatokalle.[57] Alkukesän pienet kahakat eivät ratkaisseet sodan kulkua puoleen eikä toiseen. Ruotsalaiset etsivät ratkaisutaistelua, ja Kustaa Horn marssitti 1 700 miehen armeijan kohti Lavan venäläislinnoitusta. Linnoituksen edustalla käytiin 1. elokuuta tasavahvojen joukkojen kesken sodan ainoa suurempi kenttätaistelu, jonka tulos oli arvioijasta riippuen ratkaisematon tai venäläisten niukka voitto.[58]
Elokuussa Horn lähetti jo osan joukoista Viron ja Liivinmaan avuksi. Osa eteläisistä joukoista siirrettiin pohjoiseen Kurkijoen seudulle, jossa venäläiset olivat Aunuksesta käsin tehneet useita pienempiä maihinnousuja. Horn oli kuitenkin aiemmin komentanut linnoittamaan ilmeisimmät maihinnousupaikat ja hyökkäykset onnistuttiin torjumaan. Komentaja Tšeglokov (ven. Чеглоков) eteni Aunuksesta Laatokan pohjoispuolitse maitse Käkisalmen edustalle, mutta Hornin Nevalta siirtämät ruotsalaisjoukot torjuivat venäläiset Kurkijoella ja Sortavalassa 28. ja 29. elokuuta. Syyskuun puoleenväliin mennessä venäläiset vetäytyivät takaisin Aunukseen.[59]
Ruotsin joukot vetäytyivät talvileirille Rautuun. Syksyllä erityisesti Turkuun, Viipuriin ja Käkisalmeen iskenyt ruttoepidemia hiljensi osapuolten intoa taisteluihin.[35] Kun tautiin ei ollut mitään hoitokeinoja ja kuolleisuus tiedettiin suureksi, oli joukoille määrätty liikkumiskielto ainoa keino torjua ruton leviämistä. Pelkästään Käkisalmen puolustajien ratsuskvadroona menetti muutamassa kuukaudessa ruttoon kolmanneksen vahvuudestaan, toistasataa miestä.lähde?
Sodan loppuvaihe Vallisaaren välirauhaan 1658
Talvella 1658 Suomen maavoimien painopiste oli Kannaksella, ja Nevan puolustuksen kulmakivinä olivat Pähkinälinna ja Nevanlinna. Venäläisjoukoilla oli paikallinen ylivoima sekä Aunuksen ja Lavan linnoitukset, mutta venäläisarmeijan oli selvästi turha yrittää etenemistä sisä-Suomeen.[60] Kahakointi oli pienimuotoista, lukuun ottamatta venäläisten maaliskuun lopussa yllättäen tekemää hyökkäystä Nevanlinnaan. Puolustus kuitenkin onnistui torjumaan joukot linnaan rientäneiden talonpoikien avustuksella.[41]
Molemmat osapuolet olivat samaan aikaan sodassa myös muita naapureitaan vastaan; Ruotsi Tanskaa ja Venäjä Puolaa (vaikka aselepo olikin voimassa elokuusta 1656 vuoteen 1659). Ruotsin pakotettua Tanskan Roskilden rauhaan helmikuussa 1658 venäläiset olivat valmiita lopettamaan vihollisuudet. Molemmin puolin suoritettiin kosketuksia, joilla pyrittiin neuvotteluihin, ja aselepo saatiin voimaan toukokuussa. Aselevon aikana kenraalikuvernööri Horn piti yllä täyttä puolustusvalmiutta.[41] Välirauha solmittiin 20. joulukuuta 1658 Vallisaaressa Narvan eteläpuolella. Sopimuksessa Ruotsi luovutti toistaiseksi Venäjälle Liivinmaalla sijaitsevat Kokenhusenin, Adselnin, Tarton, Marienburgin ja Wasch-Narvan.[61][35] Lopullinen rauhansopimus saatiin kolmen vuoden kuluttua Kardisissa 21. kesäkuuta 1661. Tällöin Ruotsin ja Venäjän välinen raja palautettiin sotaa edeltäneen tilanteen mukaiseksi.[62]
Sodan seuraukset
Suomi selvisi yllättävän vähällä suoranaisista sotatoimista. Hyökkäyksen alkaessa maassa ei ollut sotaväkeä, mutta hyökkäys saatiin ajan myötä torjuttua hätäisesti kootuilla talonpoikaisjoukoillakin. Toisaalta venäläiset eivät koskaan ryhmittäneet sivunäyttämöksi mielletylle alueelle 5 000 miestä enempää. Taktisesti sota näytti, että Laatokka voi olla paitsi puolustuseste, myös hyökkäystie.[41] Samaten Wrangelin laivaston purjehdus Suomenlahdella antoi esimerkin paikallisesti voimakkaan laivasto-osaston vaikutuksesta jo pelotteenakin.lähde?
Sota runteli raskaasti keskeisenä sotanäyttömänä ollutta Laatokan aluetta. Erityisesti Pohjois-Laatokalla – Sortavalassa, Pälkjärvellä ja Salmissa – sodankäynti ja erityisesti siviiliväestöön kohdistettu terrori aiheuttivat runsaasti tuhoja. Vuonna 1660 koko läänin verotulot olivat vain 40 % sotaa edeltävän ajan tuloista. Kun eteläisissä pitäjissä, esimerkiksi Pyhäjärvellä, sota ei liiemmin aiheuttanut tuhoja eikä muutoksia verotuotossa, niin pohjoisissa pitäjissä romahduksen on täytynyt olla täydellinen.[63]
Ortodoksien pako ja alueen uudet asukkaat
- Pääartikkeli: Karjalan väestömuutos 1600-luvulla
Sodan merkittävin seuraus oli Käkisalmen läänin ja Inkerin alueen väestömuutos. Suuressa muuttoliikkeessä Venäjälle 1651–1660 Käkisalmesta lähti arvioiden mukaan noin 14 000 ja Inkeristä 6 500–7 500 ortodoksia.[64] Lopputulos osoitti, että Ruotsin integraatiopolitiikka oli epäonnistunut ortodoksien kohdalla täydellisesti. Osa alueesta oli tyhjentynyt perääntyvien venäläisjoukkojen vanavedessä lähes kokonaan aiemmasta ortodoksisesta kantaväestöstä. Ortodoksit myös pettyivät Kardisin rauhansopimukseen.[65]
Käkisalmella lähtijöitä oli eniten pohjoisessa,[12] vain itäiset Salmin ja Suojärven pitäjät säilyivät ortodoksienemmistöisinä.lähde? Inkerin alueella lähtijöitä oli eniten läänin itärajan alueilta, läntisessä Inkerissä Itämeren rannikon lähistöllä asuneet suomensukuiset ortodoksiset inkerikot ja vatjalaiset jäivät paikoilleen.[66] Käkisalmen läänissä lähtijöiden tilalle muutti luterilaista väestöä pääosin Savosta, osin myös Viipurin Karjalasta ja Kainuusta. Käkisalmen läänin väestön enemmistö muuttui karjalaa puhuvista ortodokseista suomenkieliseksi luterilaisväestöksi, joka oli osin länsikarjalaista, osin savolaista alkuperää ja vaihtelevassa määrin luterilaiseen kirkkoon siirtynyttä kantaväestöä.lähde? Inkerin alueelle muutettiin pääasiassa Karjalankannaksen ja Savon alueilta, ja tulijoita kutsuttiin myöhemmin äyrämöiksi ja savakoiksi. Vuoden 1675 väestönlaskennan mukaan Inkerin alueelle oli muuttanut noin 5 000 luterilaista.[66]
Sodan väkivaltaisuuksien seurauksena raja-alueen ilmapiiri luterilaisten ja ortodoksien välillä oli kireä. Ortodoksien muuttoliike Venäjälle jatkui vähäisempänä sodan jälkeenkin.[66] Tulijoita myös houkuteltiin rajan toiselle puolella lupaamalla useiden vuosien verovapaus.lähde? Sodan jälkeen Ruotsin vallanpitäjien suhde alueen ortodokseihin jyrkkeni entisestään.[67]
Lähteet
Kirjallisuutta
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
