Pauli Raunio
From Wikipedia, the free encyclopedia
From Wikipedia, the free encyclopedia
Pauli Valdemar Raunio (3. kesäkuuta 1923 Kemin maalaiskunta[1] – 15. heinäkuuta 2000 Lahti) oli suomalainen ortopedi. Hän teki Suomen ensimmäiset reumalonkan tekonivelleikkaukset.
Raunion vanhemmat olivat kirkkoherra Antti Emil Raunio ja Elsa Irene Nummi, ja hänen puolisonsa oli lääketieteen lisensiaatti Kaija Liisa Värri. Raunio pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta 1942 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Turun yliopistosta 1950.[1] Vuonna 1955 hänestä tuli kirurgian erikoislääkäri ja vuonna 1968 ortopedi. Hän oli Iitin kunnanlääkärinä vuoteen 1963 ja sen jälkeen 22 vuoden ajan Heinolassa Reumasäätiön sairaalassa ortopedian osastolla, ensin osastonlääkärinä vuoteen 1968, apulaisylilääkärinä vuoteen 1975 ja lopulta ylilääkärinä vuoden 1985 eläkkeelle jäämiseensä saakka.
Reumasäätiön sairaala oli 1960-luvulla maailmanlaajuisesti merkittävä reumakirurgian koulutuspaikka, jossa Raunio työskenteli "reumakirurgian isäksi" kutsutun Kauko Vainion työtoverina sekä kehitti aktiivisesti uusia leikkausmenetelmiä ja loi ensimmäisen nykyaikaisen polven tekonivelen. Raunion erikoisalana olivat reumakäden leikkaukset, joista hän julkaisi väitöskirjan. Hän teki 1970-luvun alussa Suomen ensimmäiset reumalonkan tekonivelleikkaukset, joita hän oli opiskellut Englannissa.
Raunio toimi muun muassa Suomen ortopediyhdistyksen ja Euroopan reumakirurgiyhdistyksen puheenjohtajana. Iitissä ja Heinolassa hän oli kirkkovaltuustojen jäsen ja Suomen Punaisen Ristin osastojen puheenjohtaja. Jatkosodassa Raunio kunnostautui tykistön tulenjohtajana Ilomantsin mottitaisteluissa vuonna 1944 ja sai sota-ansioistaan Vapaudenristin sekä myöhemmin Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin.
Raunio kuoli 77-vuotiaana pitkäaikaiseen sairauteen heinäkuussa 2000.
