sota juutalaisten ja arabien välillä Britannian mandaattialueella 1947–1948 From Wikipedia, the free encyclopedia
Palestiinan mandaattialueen sisällissota oli Palestiinan arabien ja juutalaisten välinen sisällissota brittien hallitsemalla Palestiinan mandaattialueella. Sota kesti marraskuun 1947 lopulta Israelin itsenäisyysjulistukseen toukokuussa 1948. Juutalaisten aseelliset järjestöt saavuttivat suhteellisen selvän sotilaallisen voiton hajanaisemmista arabeista.
| Palestiinan mandaattialueen sisällissota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Juutalaisia taistelijoita Jerusalemin suunnalla 1. toukokuuta 1948. | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| |||||||
Brittijoukot päätyivät molempien osapuolien iskujen kohteeksi. Ne olivat jo vetäytymässä alueelta ja vetäytyminen vietiin päätökseensä toukokuussa.
Itsenäisyysjulistusta seuranneena päivänä 15.5. muut arabimaat hyökkäsivät Israeliin, mistä alkoi Israelin itsenäisyyssota.
Brittien asema mandaattialueellaan Palestiinassa oli muuttunut erityisen tukalaksi toisen maailmansodan jälkeen. Juutalaisten asia sai tukea holokaustin jälkeen etenkin Yhdysvalloilta. Juutalaiset järjestöt olivat aloittaneet puolestaan terrori-iskut brittijoukkoja vastaan. Lopulta britit päättivät jättää Palestiinan kysymyksen Yhdistyneille kansakunnille, joka antoi 29. marraskuuta 1947 Yleiskokouksen päätöslauselma 181:n koskien Palestiinan jakoa kahtia juutalaiseen valtioon ja arabien valtioon.[1]
David Ben-Gurionin johtama juutalaistoimisto hyväksyi YK:n laatiman jakosuunnitelman. Juutalaisten puolella oli toisaalta myös vähemmistö, joka vaati koko Palestiinaa. Arabit eivät hyväksyneet ehdotusta, jossa juutalaisille annettiin hieman yli puolet Palestiinasta. Arabien näkökulmasta YK:lla ei ollut oikeutta jakaa aluetta ja arabeista tehtiin holokaustin sijaiskärsijöitä. Arabiliitto ilmoitti jakoehdotuksen toteutumisen johtavan sotaan.[1]
Juutalaisten puolella merkittävin tekijä aseellisen puolustuksen kannalta oli Hagana-järjestöllä, jonka päätehtävänä oli ollut juutalaisten siirtokuntien puolustaminen. Ylin johto oli David Ben-Gurionilla. Haganasta erikseen toimi lisäksi kaksi muuta järjestöä; Irgun ja Lehi.[2]
Arabien toiminta oli luonteeltaan paljon juutalaisia hajanaisempaa. Monet heidän merkittävistä johtajistaan elivät maanpaossa. He eivät edes osallistuneet sotaan yhtenäisesti, vaan tietyt arabikylät jäivät siitä kokonaan sivuun. Useista paikallisista arabijoukoista ehkä tärkein oli Pyhän sodan armeija, jota johti Abd al-Qadir al-Husaini. Arabiliiton perustama Arabien vapautusarmeija hyökkäsi Palestiinaan tammikuussa 1948 ja sitä johti syyrialainen Fawzi al-Qawuqji. Muslimiveljeskunta lähetti alueelle vapaaehtoisia, joiden mukana oli esimerkiksi Kairossa tuolloin opiskellut Jasser Arafat.[2]
Sisällissota Palestiinassa alkoi marraskuun lopussa 1947 hieman samaan tapaan, kuin vuoden 1936 kapina. Arabit julistivat yleislakon ja alkoivat tehdä iskuja brittijoukkoja ja juutalaisia vastaan. Juutalaisten joukot keskittyivät sodan alkuvaiheessa lähinnä puolustautumiseen. Erityisen uhanalaisia olivat kaupunkien ja juutalaisten siirtokuntien väliset reitit, joilla kulkeviin saattueisiin arabit tekivät iskujaan. Irgunin ja Lehin tehdessä iskuja brittejä vastaan brittejäkään ei niin kiinnostanut suojella saattueita. Sodan luonne sissisotana sodan alkupuolella hyödytti etenkin arabeja.[2]
Juutalaiset päättivät lopulta muuttaa kokonaistaktiikkaansa hyökkäävämmäksi. Tilanne oli muuttunut heille hyvin vaaralliseksi, sillä arabit hallitsivat nyt esimerkiksi Tel Avivin ja Jerusalemin välistä tietä. Juutalaisten tilannetta oli toisaalta parantanut se, että he saivat huomattavan lähetyksen aseita Tšekkoslovakiasta. Britit olivat myös alkaneet kiihdyttää vetäytymistään alueelta. Suunnitelma D eli Tokhnit Dalet lähti käyntiin maaliskuun alussa. Osana suunnitelmaa oli tuhota tai tyhjentää vihamieliset arabikylät, sekä turvata juutalaisille YK:n jakoehdotuksen mukaiset juutalaisvaltion rajat, sekä joitakin sen ulkopuolellakin olevia alueita.[2]
Huhtikuun ja maaliskuun välisenä aikana Haganan hyökkäykset johtivat kokonaisten arabikylien tyhjenemiseen. Arabit olivat jäämässä selvästi alakynteen järjestelmällisemmissä taisteluissa. Abd al-Qadir al-Husaini sai surmansa al-Kastalin taistelussa huhtikuussa 1948. Toinen huomattava takaisku arabeille oli Deir Yassinin kylän menetys Jerusalemin suunnalla Irgunin ja Lehin sotilaille. Osa kylän asukkaista murhattiin. Sisällissodan viime vaiheessa vallattiin myös joitakin arabien tärkeitä keskuksia, kuten Tiberias, Jaffa ja Haifa. Juutalaisten ainoat tappiot koettiin Hebronin ja Jerusalemin suunnilla, jossa menetettiin joitakin juutalaissiirtokuntia.[2]
YK:n turvallisuusneuvosto perusti huhtikuussa 1948 Palestiinan välityskomission.[3]
Der Yasinin verilöyly painosti muita arabimaita puuttumaan tapahtumien kulkuun. Monet niistä suhtautuivat kuitenkin vielä sisällissodan alkuvaiheessa sotilaalliseen väliintuloon nihkeästi. Yhdistyneen kuningaskunnan lippu laskettiin Jerusalemissa 14. toukokuuta ja mandaattihallinnon piti päättyä keskiyöllä. Samana päivänä David Ben-Gurion luki Israelin itsenäisyysjulistuksen Tel Avivissa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat maan heti itsenäiseksi, mutta sen rajat olivat jääneet sopimatta.[2] Seuraavana päivänä Egyptin, Jordanian, Syyrian, Libanonin ja Irakin armeijan joukot hyökkäsivät, mitä seurasi Israelin itsenäisyyssota.[4]
Arabien tappiolle sisällissodassa oli monia syitä. Arabien johdolla oli klaaniasioista johtuen keskenäisiä kiistojaan. Arabeilla oli myös etnisiä erimielisyyksiä. Arabinationalismiin oli liitetty piirteitä islamismista, minkä lisäksi se oli ylipäätään painotetusti yläluokan ideologia. Alueen kristityt arabit ja druusit olivat huomattavasti haluttomampia sotimaan. Lisäksi muilta arabimailta saatu tuki sisällissodan aikana oli suhteellisen vaatimatonta. Juutalaiset joukot osoittautuivat sitä vastoin hyvin kyvykkäiksi ja juutalainen yhteisö yhtenäisemmäksi.[2]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
