Israelin ja palestiinalaisten pyrkimys rauhaan 1990-luvulla From Wikipedia, the free encyclopedia
Oslon rauhanprosessi (1993–2000) oli Yhdysvaltojen välittämä epäonnistunut yritys solmia rauha Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) välille. Israel ja PLO allekirjoittivat prosessin aikana kaksi sopimusta, jotka tunnetaan yhteisnimellä Oslon sopimukset.
Allekirjoitetut sopimukset eivät olleet varsinaisia rauhansopimuksia, vaan sopimuksia palestiinalaisten määräaikaisesta itsehallinnosta ja neuvotteluprosessista. Osapuolet sitoutuivat pyrkimään poliittisen prosessin kautta pysyvään ja kattavaan rauhansopimukseen. Prosessin lähtökohtana oli YK:n jakosuunnitelmassa vuonna 1947 esitetty ja turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 242 vuonna 1967 vahvistettu kahden valtion malli.
Rauhanpyrkimykset katkesivat palestiinalaisten toiseen intifadaan vuonna 2000.[1]
Prosessi koostui ennen muuta kahdesta sopimuksesta, jotka ovat saaneet nimet Oslo I ja Oslo II, mutta siihen sisältyi muitakin vaiheita.
Oslo I -sopimus oli Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n välinen rauhansopimus, joka neuvoteltiin Washingtonissa ja allekirjoitettiin siellä 13. syyskuuta 1993 Yhdysvaltojen välittämänä. Sopimus oli merkittävä ensimmäinen askel Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) välisessä rauhanprosessissa, vaikka se ei ratkaissutkaan konfliktia kokonaan. Silti se loi perustan neuvotteluille ja toimenpiteille.[2]
Sopimus perustui kahden valtion malliin ja oli periaatejulistus Palestiinan väliaikaisen itsehallinnon perustamisesta. PLO hyväksyi Israelin oikeuden turvalliseen ja rauhanomaiseen olemassaoloon sekä YK:n päätöslauselmat 242 ja 338 ja tuomitsi terrorismin ja väkivallan käytön. Jatkoneuvotteluissa tuli sopia tarkemmista yksityiskohdista.[2] Ne PLO:n peruskirjan kohdat, jotka olivat ristiriidassa Israelin olemassaolon oikeutuksen kanssa, julistettiin pätemättömiksi.[3] Israel puolestaan hyväksyi PLO:n palestiinalaisten edustajaksi, mutta ei hyväksynyt Palestiinan valtion olemassaolon oikeutusta, eikä ole koskaan myöhemminkään niin tehnyt.[3]
Sopimuksen ehtojen mukaan Israel on sitoutui vetämään joukkonsa Gazan kaistalta ja Länsirannalta huhtikuuhun 1994 mennessä. Lisäksi sovittiin, että molemmilla alueilla järjestetään vaalit, jotta palestiinalaiset saisivat jonkinlaisen itsehallinnon. Lopullisen ratkaisun määräajaksi asetettiin helmikuu 1999.[4] Sopimus ei sisältänyt ratkaisua esimerkiksi Jerusalemin asemasta, joka jätettiin myöhemmin käsiteltäväksi. Jerusalem oli yksi kiistanalaisimmista kysymyksistä Israelin ja palestiinalaisten välillä.[2]
Sopimuksen kolme neuvottelijaa palkittiin seuraavana vuonna Nobelin rauhanpalkinnolla. He olivat Jitzhak Rabin, Shimon Peres ja Jasser Arafat.[5]
Valtaosa sekä israelilaisista että palestiinalaisista hyväksyi sopimuksen tässä vaiheessa. Sopimusta kuitenkin myös kritisoitiin rankasti. Israelissa sopimusta vastusti etenkin oikeisto. Oppositiossa olleen oikeistolaisen Likud-puolueen Benjamin Netanjahu ilmoitti mitätöivänsä Oslon sopimuksen, kunhan pääsee valtaan. Palestiinalaisten puolella vastustus oli laajempaa ja tuli sekä islamistisen Hamasin että Arafatin Fatah-puolueen sisältä ja muualta vasemmistosta. Arafatin katsottiin myyneen palestiinalaiset.[3] Sopimus ei käsitellyt palestiinalaisten keskeisiä vaateita, joihin kuuluivat siirtokunnat ja Jerusalemin asema[6] sekä palestiinalaisten paluuoikeus Israeliin.[7] Israelin valtion tunnustamisen jälkeen sitäkään ei voinut enää käyttää neuvotteluvalttina. Palestiinalais-amerikkalainen kirjailija ja professori Edward Said kutsui sopimusta palestiinalaisten Versailles’n sopimukseksi.[3]
Kairon sopimus allekirjoitettiin 4. toukokuuta vuonna 1994, ja sen mukaisesti palestiinalaishallinto (arab. السلطة الوطنية الفلسطينية, al-Sulta al-wataniyya al-filastaniyya) aloitti toiminnan Gazassa ja Jerikossa. Arafatin mukana saapui laaja virkakoneisto ja tuhansia PLO:n taistelijoita, joista muodostettiin poliisikoneisto.[8]
Oslo I -sopimus sai jatkoa Oslo II -sopimuksessa, joka allekirjoitettiin 28. syyskuuta vuonna 1995. Sopimus oli nimeltään ”Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) välinen väliaikainen sopimus Länsirannan ja Gazan kaistan itsehallinnosta”. Oslo II -sopimuksen tärkeimpiä kohtia olivat:
Oslo II -sopimus oli merkittävä askel eteenpäin rauhanprosessissa, mutta jätti monia asioita edelleen avoimeksi ja herätti molempien tahojen keskuudessa myös arvostelua. Erityisesti palestiinalaisen Hamas-järjestön terrorikampanja heikensi rauhanprosessin etenemistä. Perustettu palestiinalaishallinto ei ryhtynyt tehokkaisiin toimiin terroristien pidättämiseksi, mikä oli edellytyksenä prosessin jatkumiselle.[12] PLO sitoutui muuttamaan peruskirjaansa ja tunnustamaan Israelin, mutta muutosta ei tapahtunut.[13] Rauhansopimuksen saavuttaminen ja konfliktin ratkaiseminen ovat jääneet avoimiksi.
Tammikuussa 1997 saatiin aikaan sopimus, jonka mukaisesti Israel vetäytyi Hebronin kaupungista, josta 80% jäi palestiinalaisille. Palestiinalaishallinto sitoutui taistelemaan terrorismia vastaan ja lopettamaan Israelin vastaisen kiihotuksen. Juutalaisille Hebron kuuluu uskonnon pyhiin kaupunkeihin. Erimielisyydet jatkuivat vetäytymisen yksityiskohdista.[14]
Washingtonissa 23.10.1998 solmitun sopimuksen mukaisesti Israel sitoutui luovuttamaan kolmen kuukauden kuluessa 13% Länsirannan alueesta C Palestiinan itsehallinnolle. Näin palestiinalaisten hallitseman alueen osuus Länsirannasta olisi noussut 40 prosenttiin. Osapuolet myös sitoutuivat yhdessä taistelemaan terrorismia vastaan.[15] Sopimus ei toteutunut, ja Israel luovutti vain 2% alueesta.[16]
Camp Davidin huippukokous 11. heinäkuuta–26. heinäkuuta vuonna 2000 oli Oslon rauhanprosessin viimeinen vaihe. Neuvottelut päättyivät umpikujaan.
Israelin pääministeri, Työväenpuolueeseen kuulunut Ehud Barak oli valmis luovuttamaan palestiinalaisille noin 90 % Länsirannasta ja antamaan lopusta vastikkeeksi maata muualta Israelista. Hän oli myös valmis luopumaan Jerusalemin jakamattomuudesta, antamaan Palestiinalle vanhan kaupungin muslimikorttelit ja kristityt alueet sekä Temppelivuoren valvonnan. Pakolaisia voisi kuitenkin palata Israelin alueelle vain rajoitettu määrä. Arafat torjui tarjouksen. Hän vaati koko Itä-Jerusalemia ja täyttä hallintaa Temppelivuorella, missä ei Arafatin mukaan koskaan edes ollut mitään Jerusalemin temppeliä. Presidentti Clintonin mielestä Arafat sanoi kahden viikon ajan "ei" kaikkiin ehdotuksiin.[17] Barakin ehdottama ratkaisu ei radikaalivasemmistolaisen[18] rauhanjärjestö Gush-Shalomin mukaan olisi antanut riittäviä edellytyksiä Palestiinalle itsenäisenä valtiona, koska siihen kuului vain juutalaisten käyttöön jätettävät siirtokuntien ohikulkutiet sekä kymmenet tiesulut. Israelille olisi jäänyt Jordanjoen ja Kuolleenmeren rantakaistale sekä Länsirannan eteläinen vyöhyke. Israel olisi myös valvonut Palestiinan rajoja. Länsiranta olisi käytännössä jaettu kolmeen osaan.[19]
Neljä vuotta aikaisemmin pitämässään puheessaan Arafat oli selkeästi torjunut kahden valtion mallin, josta vuonna 2000 neuvoteltiin.[20] Neuvotteluja alkoi viedä umpikujaan myös Barakin heikentynyt kannatus, sillä hänen odotettiin häviävän Israelin tulossa olevat vaalit.[19]
Usein todettu este rauhalle on Israelin miehitys alueilla, jotka se valtasi kuuden päivän sodassa vuonna 1967 ja Jom Kippur -sodassa vuonna 1973.[21] Israel on silti luopunut noin 90 prosentista vuoden 1967 sodassa valtaamistaan alueista: Siinain niemimaa siirtyi Egyptille rauhansopimusta vastaan vuonna 1979[22] ja Gazan kaista Palestiinan itsehallinnolle vuonna 2005.[23] Tällöin Israel purki Gazan kaistalla sijainneet juutalaiset siirtokunnat ja rakensi rajalle aidan. Luovutus ei kuitenkaan tuonut rajalle rauhaa: islamistinen järjestö Hamas kaappasi vuonna 2007 Gazassa vallan Palestiinan itsehallinnolta ja on sieltä käsin tehnyt väkivaltaisia iskuja Israeliin.
Merkittävä este ovat osapuolten poikkeavat näkemykset tavoitteesta. Jitzhak Rabin ei koskaan hyväksynyt ajatusta itsenäisen palestiinalaisen valtion syntymisestä, vaan ajatteli jonkinlaista konfederaatiota Jordanian kanssa. PLO[24] ja Hamas[25] eivät peruskirjoissaan ole tunnustaneet Israelin oikeutta olemassaoloon, mitä YK:n päätöslauselma 242 edellytti. Konfliktin osapuolia eivät toisaalta olleet vain palestiinalaiset vaan myös arabimaat. Vuonna 1967 Arabiliitto oli pitänyt Sudanin Khartumissa kokouksen, jossa omaksuttiin "kolmen ein" politiikka suhteessa Israeliin: Ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja eikä rauhaa Israelin kanssa.[26]
Jasser Arafatin puheiden perusteella PLO ei sitoutunut päätöslauselma 242:n vaatimaan kahden valtion malliin.[20]
Marraskuussa 1995 äärijuutalainen, joka halusi estää Israelin vetäytymisen sen miehittämiltä alueilta, murhasi Israelin pääministeri Jitzhak Rabinin Tel Avivissa. Seuraavana vuonna vaalit voitti oikeistolaisen Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Hän suostui Hebronista vetäytymiseen, mutta neuvottelut palestiinalaisten kanssa rauhantoimien jatkamisesta pysähtyivät.
Netanjahun seuraajan Ehud Barakin kaudella oikeistolainen veteraanipoliitikko Ariel Sharon vieraili Al-Aqsan moskeijassa, mikä oli provosoivaa palestiinalaisille. Mielenosoitukset Sharonin vierailua vastaan muuttuivat pian uudeksi kansannousuksi eli intifadaksi. Vuoteen 2005 asti jatkuneen toisen intifadan katsotaan johtaneen rauhanprosessin pysähtymiseen.[27] Lopullista rauhansopimusta ei ole solmittu 2020-luvulle tultaessa.
Pitkällä tähtäimellä Oslon rauhanprosessin on katsottu olleen suuri voitto Israelille ja vastaavasti suuri tappio palestiinalaisille.[3]
Tosiasiallisesti Oslon prosessi marginalisoi vuosien 1948–1949 sodan palestiinalaiset pakolaiset. Rauhanprosessin jälkeen kaikki huomio on kiinnittynyt Israelin vuonna 1967 valtaamiin Länsirantaan ja Gazaan, jotka ovat vain pieni osa Palestiinasta. Moraaliset kysymykset siitä, kuinka Ison-Britannian antama Balfourin julistus tuli osaksi Palestiinan mandaatin peruskirjaa tai siitä, kuinka Palestiina jaettiin 1947 vastoin sen asukkaiden suuren enemmistön tahtoa, ovat marginalisoituneet.
Israelin siirtokunnat ovat normalisoituneet ja kasvattaneet väkilukuaan. Kun Oslon prosessi alkoi, Israelin siirtokunnissa asui reilu sata tuhatta asukasta. Vuonna 2023 arvioitiin, että siirtokunnissa asuu vähintään 750 000 uudisasukasta.
Vuonna 2023 enää neljännes juutalaisista[28] ja sama osuus palestiinalaisista[29] kannatti kahden valtion mallia. Muiden mallien kannatus on vieläkin heikompi.[30]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
