From Wikipedia, the free encyclopedia
Lyijyvuodet (Anni di piombo) on nimitys, jota käytetään Italiassa siitä järjestäytyneen poliittisen väkivallan täyttämästä aikakaudesta (noin 1969–1982), joka seurasi edellisten vuosien opiskelijalevottomuuksia, mielenosoituksia, lakkoja ja mellakoita. Aikakauden nimi on johdettu osittain siitä, että lyijyä oli jatkuvasti ilmassa, toisin sanoen ihmisiä ammuttiin suunnitelmallisesti kaupunkien kaduilla ja toreilla poliittisista syistä niin usein, että tilanne vaikutti miltei sisällissodalta. Nimen lähtökohtana pidetään myös Margarethe von Trottan elokuvaa Sisarukset (Die bleierne Zeit, 1981) joka käsittelee Länsi-Saksan samankaltaista tilannetta ja sai Italiassa juuri nimen Anni di piombo.
Italian sodanjälkeisen historian suurin poliittinen ongelma oli noin 40 vuoden ajan maan suurimman (ja ajoittain myös ainoan) hallituspuolueen kristillisdemokraattien (DC) ja kommunistipuolueen (PCI) väliset suhteet. Saadakseen Yhdysvalloilta taloudellista apua maan jälleenrakentamiseen pääministeri Alcide De Gasperi teki vuonna 1947 sopimuksen, jonka perusteella sadan miljoonan dollarin hätäapulainan vastineeksi kommunistit suljettiin hallituksen ulkopuolelle, tilanne joka jäi pysyväksi, kun Italiasta tuli yksi suurimmista Marshall-avun vastaanottajista.[1] Tämä merkitsi, että Länsi-Euroopan suurinta kommunistipuoluetta äänestävillä, joita enimmillään oli 34,4 prosenttia (1976) äänestäneistä, ei käytännössä ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa parlamentaarisesti maan asioihin. Tilanteen seurauksena maahan kehittyi merkittävä ulkoparlamentaarinen aktivismi, joka kasvoi nopeasti 1960-luvun lopulla, kun yliopistoissa alkaneet levottomuudet levisivät kampusten ulkopuolelle. Monet aktivisteista olivat entisiä kommunistipuolueen kannattajia, jotka siirtyivät vasemmalle puolueesta, jonka monien mielestä olisi pitänyt reagoida hallitustoiminnasta ulossulkemiseen tekemällä vallankumous. Mutta kommunistit menettivät kannattajia myös oikealle, sosialistisiin puolueisiin, joilla katsottiin olevan paremmat mahdollisuudet toimia parlamentarismin pelisäännöillä, koska kristillisdemokraateilla ei kuitenkaan ollut koskaan omaa enemmistöä.
Vuoden 1966 tapahtumista ainakin kaksi vauhditti kehitystä huonoon suuntaan. Italian opintoministeriö esitteli tällöin yliopistojen modernisoimisesta valmiin suunnitelman, joka oli tehty kysymättä opiskelijoiden mielipidettä asioista.[2] Alkoi vastarinta, joka aluksi johti joukkokokouksiin ja opetuksen häirintään ja vuonna 1967 ensimmäisiin yliopistojen miehityksiin ja niistä seuraneeisiin mellakoihin poliisin puututtua tapahtumiin.[3] Toinen vuoden 1966 tärkeä tapahtuma oli metallityöläisten uusi työehtosopimus, joka ei läheskään vastannut työläisten odotuksia.[4] Italian pohjoisosan kaupungeissa, kuten Torinossa ja Milanossa, tapahtunut räjähdyksenomainen talouden kasvu oli vetänyt maan eteläisistä osista satoja tuhansia työläisiä Fiatin ja muiden suurten tehtaiden liukuhihnojen ääreen. Esimerkiksi Torinon väkiluku kasvoi 15 vuodessa lähes 50 prosenttia ja oli vuonna 1969 jo 1,15 miljoonaa asukasta.[5] Talouden voimakas ja nopea kasvu toi suuria voittoja tehtaiden omistajille, mutta aiheutti myös sosiaalisia ongelmia, joista pahin oli asuntojen puute. Aivan normaali, eikä suinkaan huonoin, asumismuoto etelästä muuttaneelle Fiatin työntekijälle oli 1960-luvun lopussa neljän muun tehdastyöläisen kanssa jaettu yksiö. Aika moni vasta tehtaalle tullut nukkui kellareissa tai siltojen alla, vaikka teki töitä joka päivä. Pelkästään vuonna 1969 Torinoon muutti 60 000 uutta asukasta. Vuoden 1954 jälkeen kaupunkiin muuttaneista yli puolet oli Apuliasta ja Sisiliasta, muista suurin osa tuli Campaniasta ja Calabriasta.[5] Etelän murteita puhuvilla oli usein suuria vaikeuksia sopeutumisessa pohjoisen "moderniin" elämäntyyliin, ja asuntojen puute aiheutti sen, että moni työläinen joutui alkuvaiheessa jättämään perheensä tilapäisesti etelään.
Yliopistojen äärivasemmistolaisten kehittämien poliittisten teorioiden joukossa oli yksi ("operaismo"), joka merkitsi toiminnan painopisteen siirtymistä yliopistoista ensin tehtaisiin ja sitten suurkaupunkien kaduille ja toreille. Teorian keskeinen ajatus oli, että kapitalismin varsinainen moottori oli työläisten jatkuva taistelu asemansa parantamiseksi. Tätä teoriaa edustivat sellaiset uudet ulkoparlamentaariset järjestöt kuin Potere Operaio ja siitä vähän myöhemmin lohjennut Lotta Continua.[6] Jälkimmäisen nimi ("jatkuva taistelu") on suoraan tästä teoriasta johdettu. Teorian radikaalein tulkinta oli, että tämän taistelun väistämätön loppuvaihe olisi vallankumous. Lotta Continuan tunnetuin johtohahmo Adriano Sofri oli jo vuonna 1964 kommentoinut kriittisesti kommunistipuolueen johtajan Palmiro Togliattin Pisassa opiskelijoille pitämää puhetta, jossa tämä oli kertonut erään yhdysvaltalaisen kenraalin ihmetelleen, miksi puolue ei ollut yrittänyt tehdä vallankumousta. Yleisön joukossa istuva Sofri irvaili tällöin kuuluvalla äänellä, että ilmeisesti vaadittiin amerikkalaisen kenraalin älykkyys kypsyttämään ajatus, että Italian kommunistipuolue haluaisi luoda maahansa kommunistisen yhteiskunnan. Kommentista ärtynyt Togliatti tokaisi vastaukseksi: "Yritäpä sinä tehdä vallankumous!", mihin Sofri heti vastasi: "Tulen yrittämään!".[7]
Työnantajien ja työläisten välien kärjistyessä yhä enemmän tehtaissa yliopistojen vasemmistojärjestöt aloittivat niissä agitoinnin. Fiatin Mirafiori-tehtaan porteille Torinossa ilmestyi lentolehtisiä jakavia opiskelijoita. Pian Potere Operaio ja Lotta Continua olivat tehtaan 55 000 työntekijän tuntemia järjestöjä, joilla oli radikaali resepti olosuhteiden parantamiseksi: tehdas seisokkiin, kunnes parannuksia tulee. Työläisiä virtasi järjestöihin, ja laittomat lakot tehtailla alkoivat ammattiyhdistysten vastustuksesta huolimatta.[8] Pelkästään Fiat menetti lakkojen ja sabotaasin aiheuttamien seisokkien takia 20 miljoonaa työtuntia vuonna 1969, ja tehtaan johdon omien laskelmien mukaan 277 000 autoa jäi rakentamatta.[9] Vuoden 1968 vaalien heikentämä hallitus menetti sosialistiset ministerinsä, kun sosialistipuolueen ja sosiaalidemokraattien lyhytaikainen yhdistyminen purkautui, minkä seurauksena puhkesi hallituskriisi. Sen ratkaisemiseksi muodostettiin 5. elokuuta 1969 Mariano Rumorin toinen hallitus. Se oli vähemmistöhallitus, joka koostui ainoastaan edellisen vuoden vaaleissa 39,1 prosenttia äänistä saaneista kristillisdemokraateista. Voimaton oikeistohallitus oli vallitsevassa tilanteessa työrauhan aikaansaamiseksi huonoin mahdollinen ratkaisu. Äärivasemmisto näki asian siten, että maassa oli nyt se tilanne jota oli odotettu, ja oli tullut tositoimien aika.
Seuraava askel oli taistelun siirtäminen kaupunkien kaduille ja toreille, mistä väistämättä seurasi kahakointia poliisin kanssa. Italiassa tuohon aikaan jokaisen vasemmistojärjestön mielenosoituskulkueen ensimmäiset rivit muodostuivat "järjestysmiehistä" ("servizio d'ordine"), jotka tunnistettiin helposti siitä, että heidän mielenosoitusvarustukseensa kuuluivat isokokoiset vääntötyökalut. Näiden työkalujen käyttötapa tässä yhteydessä selvitettiin tarvittaessa nopeasti ja tuntuvasti kulkueita mahdollisesti häiritseville "fasisteille". Aseiden kantaminen mielenosoituksissa oli rangaistava teko, mutta työkaluja kieltävää lakipykälää ei ollut. Näiden järjestysmiesten väkivallan käyttö aiheutti usein sairaalamatkoja ja joskus jopa kuolemantapauksia.[10] Myös poliisien väkivallankäyttö oli tunnetusti usein liioiteltua, ja mielenosoittajia kohti ammuttiin ajoittain kovilla panoksilla, erityisesti maan eteläosassa. Näin kävi esimerkiksi Battipagliassa, missä poliisi 9. huhtikuuta 1969 avasi tulen paikallisen tupakkatehtaan sulkemista vastaan mieltään osoittavia työläisiä kohti, jolloin kaksi sai surmansa.[11] Yhteiskunnalliset erimielisyydet näkyivät ja kuuluivat päivä päivältä selvemmin, kun lähestyttiin syksyä 1969, joka Italian historiassa on saanut nimen "Kuuma syksy" (Autunno caldo). Itse asiassa se alkoi jo 3. heinäkuuta mielenosoittajien ja poliisin yhteenotolla Torinon Corso Traianolla. Loukkaantuneiden mielenosoittajien lukumäärää ei tiedetä. Poliiseja joutui sairaalahoitoon 70, ja pidätetyistä 160 mielenosoittajasta asetettiin 28 syytteeseen mellakoinnista.[12]
Lyijyvuosien alkuhetkenä pidetään yleensä työläisten ja vasemmistolaisen opiskelijajärjestön Movimento Studentescon samanaikaisia mielenosoituksia Milanossa 19. marraskuuta 1969. Mielenosoitukset muuttuivat poliisin saapuessa paikalle yleiseksi mellakaksi, jossa sai surmansa 22-vuotias poliisimies Antonio Annarumma, kun erään mielenosoittajan häntä kohti heittämä rautaputki läpäisi otsaluun ja tunkeutui aivoihin.[13][14]Putken heittäjä jäi tunnistamatta, ja useat paikalla olleet mielenosoittajat kyseenalaistivat virallisen kuolinsyyn, koska Annarumman paikalle jäänyt auto oli selvästi törmännyt johonkin ja hänen epäiltiin kuolleen siinä yhteydessä saaminsa vammoihin. Annarumman hautajaisissa opiskelijoiden johtaja Mario Capanna joutui eräiden äärioikeistolaisten aktivistien ja poliisien kanssa sanaharkkaan, jonka päätteeksi nämä yksissä tuumin kävivät häneen käsiksi alkaen pahoinpidellä häntä. Läsnä ollut poliittisen poliisin komisario Luigi Calabresi puuttui tällöin henkilökohtaisesti asiaan ja auttoi Capannan pois paikalta.[15] Tämä oli yksi useasta tapahtumasta, joka osoitti ,että poliittinen tilanne oli räjähtämispisteessä. Ja räjähdys seurasi, kirjaimellisesti.
Iltapäivällä joulukuun 12. päivänä kello 16.37 räjähti Milanossa niin sanottu Piazza Fontanan pommi kyseisen torin laidassa sijainnessa Banca Nazionale dell'Agricoltura-pankin konttorissa ja 16 ihmistä kuoli ja 88 loukkaantui. Tästä terrori-iskusta vasemmisto tuli myöhemmin käyttäneeksi usein nimitystä "valtion verilöyly" (Strage di stato), koska pidettiin toteen näytettynä, että pommi-iskun suunnitelleiden äärioikeistolaisten joukossa oli Italian puolustusvoimien ja tiedustelupalvelun (SID) edustajia.[16] Aika pian attentaatin jälkeen alkoi Italiassa levitä tätä ajatusta tukeva teoria pommin takana olevasta suunnitelmasta. Se perustui artikkeliin, joka oli julkaistu brittiläisessä The Observer -lehdessä 7. joulukuuta, siis viisi päivää ennen räjähdystä. Leslie Finerin kirjoittamassa artikkelissa suunnitelmalle nimi oli "Strategy of tension" ('jännitestrategia'), mikä käännettiin suoraan italiaksi: Strategia della tensione. Teorian mukaan Yhdysvallat pyrki muun muassa terrori-iskujen avulla korvaamaan eräiden Välimeren maiden demokraattiset hallitukset sotilasdiktatuureilla, kuten oli jo tapahtunut Kreikassa 1967, estääkseen kommunistien mahdollisuudet päästä valtaan näissä maissa.[17]
Teorian mukaan Italiassa tulisi käymään niin, että äärioikeistolaiset tekisivät muutaman terrori-iskun, joilla yritettäisiin saada hengiltä mahdollisimman monta ihmistä, ja syyttämällä julkisesti iskuista vasemmistoa saataisiin presidentin avulla aikaan poikkeustilanne, jossa maan asevoimat voisivat kaapata vallan. Piazza Fontanan iskusta syytettiin teoriaan uskovien mukaan juuri tästä syystä aluksi milanolaisia anarkisteja.[18][19] Anarkistit olivat kieltämättä vastuussa eräistä aikaisemmista räjäytyksistä (pääasiassa kotitekoisilla ruutilatauksilla) ja muista sabotaaseista, joiden maalina kuitenkin aina oli ollut omaisuus eivätkä suinkaan ihmiset, eikä näissä räjäytyksissä kuollut ketään.[20] Piazza Fontanan pommi surmasi täysin syyttömiä sivullisia ja oli anarkistien periaatteiden vastainen teko, eikä heillä ollutkaan sen kanssa mitään tekemistä. Kahdelle anarkistille kävi siitä huolimatta huonosti, rautatietyöläinen Giuseppe Pinelli putosi 15. joulukuuta kuulustelujen välisellä tauolla poliisiaseman neljännen kerroksen ikkunasta ja kuoli. Toinen syytön anarkisti oli poliisin pommi-iskun päätekijäksi nimeämä balettitanssija Pietro Valpreda, jota pidettiin vangittuna kolme vuotta ilman oikeudenkäyntiä yhden ainoan todistajan kyseenalaisen lausunnon perusteella.[21][22] Piazza Fontanan pommi-iskun jälkeen eräät äärivasemmistolaiset ryhmät aloittivat aseistautumisen, aluksi tyhjentämällä kommunistipartisaanien sodanaikaisia asekätköjä, myöhemmin hankkimalla uudempia aseita ulkomailta. Näiden ryhmien mielestä kaikki viittasi siihen, että Finer oli oikeassa ja Piazza Fontanan pommin takana todellakin oli fasistien ja valtion salaliitto.
Lyijyvuosista muistetaan Italiassa parhaiten vasemmistojärjestö Punaiset prikaatit, joka muun muassa kidnappasi ja murhasi entisen pääministerin ja kristillisdemokraattien puheenjohtajan Aldo Moron, sekä äärioikeiston pommi-iskut, joista suurimmassa, Bolognan rautatieaseman pommi-iskussa vuonna 1980, kuoli 85 ihmistä. Merkittävä ero näiden vuosien terrorismin jälkipelissä on ollut se, että lähes kaikki Punaisten prikaatien ja muiden vasemmistoryhmien terroriteot on selvitetty ja syylliset tuomittu, kun taas useat äärioikeistolaisten tekemät ovat vieläkin (2020) kokonaan tai osittain selvittämättä. Tämän yksipuolisen selvittämättömyyden syitä tutkimaan asetettiin toukokuussa 1988 parlamentaarinen komitea, joka toimi vuoden 2001 loppuun asti ja on Italiassa pitkän virallisen nimensä takia tullut tunnetuksi lyhenteellä Verilöylykomitea (Commissione Stragi).[23]
Äärioikeistolaisten terroristien mieliase oli voimakas aikapommi. Vastapuolen edustajat selittivät tämän viittaamalla "jännitestrategiaan". Pommilla aiheutettiin monia sattumanvaraisia kuolemia ja näin ollen enemmän yleistä pelkoa, kun taas vasemmistoterroristit valitsivat uhrinsa etukäteen yksilötasolla ja käyttivät käsiaseita lähietäisyydeltä. Suomessakin aikanaan toiminut Italiassa historioitsijana arvostettu kirjailija ja toimittaja Indro Montanelli on artikkeleissaan ja kirjoissaan arvostellut ankarasti vasemmistoterroristeja, koska nämä usein vetosivat juuri "jännitestrategiaan" ja "valtion terrorismiin" iskujensa oikeutuksina, vaikka ne olivat teoreettisia olettamuksia, joita ei ollut vielä silloin näytetty toteen. Vasemmiston vastaus oli suunnilleen se, että koska pommit eivät olleet heidän tekojaan ja koska niissä käytettiin sotilaallisia räjähteitä, oli ilmiselvää, että niistä vastasivat valtion palveluksessa olevat fasistit. Myöhemmin osoittautuikin sitten, että olettamus piti ainakin osittain paikkansa.[24][25] Punaiset prikaatit ampui Montanellia 2. kesäkuuta 1977. Kolme luotia osui jalkoihin ja yksi takamukseen, mikä on aika tyypillinen esimerkki näiden vuosien poliittisesta argumentoinnista.[26] Tämäntapaisia jalkoihin ampumisia ("gambizzazione") Punaiset prikaatit tekivät lyijyvuosina pitkälti toista sataa, ja uhrien joukossa oli useita toimittajia. Aika tyypillistä on myös se, että Montanelli ja häntä ampunut Franco Bonisoli monta vuotta myöhemmin kättelivät ja juttelivat menneistä tapahtumista kuin vanhat ystävät.[27]
Lyijyvuosien poliittisen väkivallan yleisyyttä on vaikea ymmärtää, ellei sen ajan arkipäivää esitellä lukemilla. Kahdessakymmenessä vuodessa (1969–1988) Italiassa kuoli poliittisen väkivallan uhreina yhteensä vähintään 482 ihmistä, joista 104 poliisia ja karabinieeria sekä 53 terroristijärjestöjen jäsentä. Kuolonuhrien joukosta lötyy kuitenkin monta aseetonta, väärään aikaan väärässä paikassa olleita, kuten esimerkiksi 22 perheenemäntää. Huippuvuosi oli 1980, joka vaati 125 ihmisen hengen. Pelkästään kaksi tunnetuinta äärivasemmistolaista järjestöä Punaiset prikaatit ja Prima Linea surmasivat yhteensä ainakin 104 ihmistä. Tunnetuin äärioikeistolainen ryhmä Nuclei Armati Rivoluzionari otti vastuun 28 ihmisen surmasta, minkä lisäksi Bolognan pommi-isku (85 kuollutta) lasketaan tämän järjestön tiliin, vaikka se on myöhemmin kiistänyt osallisuutensa ja henkilö, joka puhelimitse otti vastuun järjestön nimissä on jäänyt tunnistamatta. Äärioikeistolaisten järjestöjen (useimmiten Ordine Nuovon) tekemät pommi-iskut vaativat yhteensä ainakin 134 ihmisuhria, joista melkein kaikki olivat täysin syyttömiä sivullisia. Yhteensä 24 aseellista poliittista järjestöä otti vastuulleen vähintään yhden murhan. Vuoden 1985 jälkeen vuosittainen uhrien määrä kuitenkin kääntyi jyrkkään laskuun viranomaisten saatua lopultakin tilanteen hallintaansa. Kolmena seuraavana vuonna terrorismi vaati yhteensä vain 11 ihmisen hengen, ja vuonna 1989 ensimmäisen kerran yli 20 vuoteen terrorismin uhrina ei kuollut yhtään ihmistä.[37]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
