Kaupunkimaantiede

Kaupunkimaantiede on kulttuuri- ja soveltavan maantieteen osa, joka selvittelee kaupunkien rakennetta, syntyä ja toimintaa. Kaupunkimaantiede kuuluu aluetieteeseen, jossa tutkimuskohtia ovat tila ja ihmistoiminnan yhteiskunnallinen tilallisuus (sosiospatiaalisuus). Kaupunkimaantieteellä on sidoksia kaupunkitaloustieteeseen, kaupunkiekologiaan, kulttuurimorfologiaan ja mm. sosiologiaan. Kaupunkitutkimuksen teemoja voivat olla esimerkiksi kaupunkirakenteessa tapahtuvat muutokset, kaupunkiuudistus, kaupunkimuutoksen taustalla olevat toimijat ja ristiriidat, kaupunkiympäristön kokeminen ja kaupunkiluonto sekä näiden yhteydet kaupunkipolitiikkaan ja Kaupunkisuunnitteluun.

Mars-kenttä Pariisin keskustassa.

Ernest Burgessin kehämalli kaupunkien rakenteesta:
A Ydinkeskusta ("Loop")
B Muutoksen vyöhyke (Zone in Transition)
C Työväenluokan asuinalue
D Keskiluokan asuinalue
E Rikkaiden asuinalue.

Suomessa kaupunkimaantiedettä voi opiskella Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitoksella.^[1]

Kolme perinteistä kaupungin rakenneteoriaa

On laadittu useita teorioita siitä, miten kauppa, teollisuus ja eri yhteiskuntaluokat jakautuvat eri etäisyyksille liikekeskustasta.

• Burgessin kehämalli: Kaupunki koostuu kehämäisistä osista, keskellä liikekeskusta, sen ympärillä teollisuusalue, sen jälkeen siirtymäalue, sitten halpoja asuntoja, seuraavalla kehällä kalliita asuntoja ja maaseutu
• Hoytin sektorimalli: Liikekeskustan ympärillä oleva alue jakautuu sektoreihin, joista suurin osa on työväenluokan halpoja asuntoja ja kevyttä teollisuutta. Seuraavilla kehillä on sektoreittain keskiluokan ja rikkaan yhteiskuntaluokan asuntoja.
• Harrisin ja Ullmanin moniydinmalli: kaupungilla voi olla monta keskustaa, monia teollisuusalueita ja asuinalueita sikin sokin, teollisuuskeskuksia ja asumalähiöitä ulkopuolella. Silti liikekeskustan ympärillä on enimmäkseen kevyttä teollisuutta, alaluokan asuntoja ja keskiluokan asuntoja. Ylempi luokka asuu jollakin alueella kaupungin laidalla.